Iskä, missä se oli se ketunpesä? Osmo Peltola kysyy isältään Mikko ”Peltsi” Peltolalta.

Tänään ei Osmon kaipaamaa kettua näy, mutta roskia näkyy sitäkin enemmän.

Onneksi 11-vuotiaalla Osmolla on tarkka ote ja maassa lojuvat roskat siirtyvät pihteihin puristettuina iskän kantamaan muovipussiin.

– Olen kyllä ehdottanut seuralle, että hallin harrastajat kävisivät siivoamassa tätä ympäristöä. Täällä on todella törkyisen näköistä, Peltsi harmittelee.

Nyt lähimetsän siivoamiseen olisi erinomainen hetki, sillä Ylellä on käynnissä kaksi kuukautta kestävä Miljoona roskapussia -kampanja. Sen tavoitteena on innostaa ihmisiä keräämään ympäristöstä miljoona pussillista roskia, vähentää välinpitämättömyyttä ympäristön roskaamista kohtaan sekä havahduttaa ihmiset ymmärtämään ja näkemään roskien määrä.

– Roskien kerääminen on tuttua hommaa, mutta voisi sitä enemmänkin tehdä. Viimeksi keräsin roskia merestä, kun olin melomassa Töölönlahdella. Pulloja ja tölkkejä tulee kyllä kerättyä luonnosta pois. Siinä on motiivina rahan saaminen ja lasten opettaminen siihen, että rahan eteen pitää tehdä töitä. Jokainen tölkki on keräämisen arvoinen, Peltsi kertoo.

– Iskä, katso miten iso roska, Osmo näyttää.

Osmo on lopettelemassa peruskoulun sopeutettua 4. luokkaa. Osmon luokilla on ollut yhdessä erityisoppilaita ja yleisopetuksen oppilaita.

– Osmo on oppinut tekemään kaikkea siinä missä muutkin lapset, mutta omassa tahdissaan, isä sanoo.

Osmo alkaa loikkia taitavasti kiveltä toiselle.

Peltsi kertoo, että Osmo teki hänen kanssaan viime kesänä jo 40 kilometrin maastopyörälenkkejä.

– Kun ei ole kiire ja mennään lasten ehdoilla, hyvin menee. Teini-ikää lähestyvä tytär ei ole enää innostunut kaikesta, mutta uskon siihen, että varhaiset kokemukset kantavat hedelmää.

Peltsillä on vaimonsa Anun kanssa kaksi lasta. Isosisko Maisa on Osmoa vuoden vanhempi.

– Meille oli tärkeää, että lapset pääsevät alusta alkaen kosketuksiin luonnon kanssa, se on meille molemmille Anun kanssa tärkeä arvo. Emme ole sitä mitenkään väkipakolla tyrkyttäneet, kaipa se jotenkin niin menee, että jos vanhemmat ovat jostain kiinnostuneita, se tarttuu lapsiinkin vähän kuin itsestään.

Peltolan perheen molemmat lapset tykkäävät hiihtää ja maastopyöräillä.

– Sitä on tehty ja siihen varovasti kehotettu, mutta ei sen enempää painostettu.

Osmo vahvistaa, että hän tykkää hiihtämisestä, ihan oikeasti tykkää.

Molemmat lapset ovat olleet Pakilan Vedossa harrastamassa. Talvisin hiihdetään, muutoin urheillaan muuta. Osmon Sisusompa-harrasteryhmässä huomioidaan erityistukea tarvitsevat liikkujat.

– Esikoinen on siirtynyt sittemmin voimistelemaan ja jättänyt seuratoiminnan, mutta kyllä hän meidän kanssa vieläkin vapaalla hiihtää.

Vuonna 2007 pitkän uran radiossa tehnyt Peltsi löysi itsensä perhokalastusvehkeiden ja maastopyörän kanssa pohjoisesta Erätulilla-ohjelman kuvauksista. Pari vuotta myöhemmin ohjelmaan avautui juontajan paikka, ja tie kameran eteen oli selvä.

– Lapin luonto kalavesineen oli hurmannut minut jo aiemmin, joten pesti Erätulissa tuntui luonnolliselta. Silloin kuvioihin tuli myös metsästys, sillä ohjelmaa varten jouduin suorittamaan metsästyskortin. Siihen sai jo vähän lukeakin ja treenata, enkä ole vieläkään mikään pro-metsästäjä.

Monia suosittuja luonto-ohjelmia ja -sarjoja tehnyt Peltsi kuvailee itseään rennoksi isäksi, jolle on tärkeää viettää aikaa lasten kanssa yhdessä, mieluiten luonnossa.

– Minusta on mahtavaa, että arki on mukavaa. Minut on kasvatettu siihen, että joka päivä pitäisi ulkoilla. Siihen meilläkin pyritään. Ne hienoimmat muistot perheen kanssa ovat usein syntyneet luonnossa.

Retkeilytaitojakin on lapsille opeteltu tulenteosta lähtien, mutta tärkeintä on yhdessä oleminen. Ja tietysti nuotiolla tehty hyvä ruoka tai tikkupulla.

– Metsään lähteminen on kivaa. Edes huono sää ei ärsytä, Osmo sanoo.

Peltsille liikkuminen ei ole keleistä kiinni, mutta lapset täytyy ottaa huomioon. Jos taivaalta tulee rättejä, ei kokemuksesta välttämättä tule mieleenpainuvan mukava.

– Eihän niitä kivoja muistoja välttämättä synny marraskuun räntä­sateissa, mutta silloinkin voi ulkoilla. Ystäväni sanoin: viiden minuutin kävely on parempi kuin ei kävelyä ollenkaan. Lähimetsään tehty eväsretki on yhtä arvokas kuin Lapin-vaellus.

Peltolat käyvät usein lomilla Lapissa, kesälläkin.

– Vuokraamme mökin tai joskus olemme teltassakin.

– Jos olen ollut iskän kanssa Lapissa, ollaan hiihdetty. Iskän kanssa kaikki on kivaa, Osmo hihkuu.

Osmollekin ovat tutuiksi muun muassa Saariselän kuin Kiilopään tunturiseudut.

– Varsinkin korona-aikana, kun lapset olivat etäkoulussa, kävimme Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistoissa ja Etelä-Suomen kansallispuistoissa myös. Monesti oltiin teltalla, ja mentiin pyörällä ja kävellen, Peltsi kehuu.

Osmo kertoo, että teltassa tulee unikin paremmin.

– Retkeilyssä parasta on eväät, hän lisää.

Silti Peltoloiden perheessä painitaan saman ongelman kanssa kuin muutkin vanhemmat: arki on jatkuvaa taistelua älylaitteiden taikapiiriä vastaan. Tätä Peltsi manaa.

– Nämä ovat erikoisia aikoja, sillä me aikuiset olemme koukussa samoihin laitteisiin kuin lapset. Kun olin pieni, minulla oli elektroniikkapeli, jonka faija otti pois, jos pelasin liikaa, mutta ei hän itse alkanut sitä pelata. Siinä on markkinamies ollut nerokas, että se saa kansalaiset kuudeksi tunniksi päivässä käyttämään jotain omaa laitettaan. Yhtä lailla olen itse koukussa kuin kaikki muutkin. Huippuvuorilla olimme kymmenen päivää ilman minkäänlaista kännykkäverkkoa ja hyvin pärjäsimme.

Omien lapsien kanssa on sovittu, että ihan koko elämää ei kannata viettää tietynlaisen viihteen äärellä.

– Tai jos ajamme mökille Hämeenlinnaan, ihan koko matkaa ei olla nenä kiinni ruudussa. Vai katsooko kuski kännykkää, Osmo?

– Katsoo, Osmo väittää silmät vilkkuen, halaa isäänsä ja kirmaa kauemmas.

– Pitääkö sinulla olla puhelimessa Niko ja Santtu päällä koko ajan, Peltsi kysyy Osmolta hymyillen.

– Joo, Niko ja Santtu, Osmo nauraa.

Mikko Peltolalla on ollut koko elämänsä ajan läheinen suhde luontoon. Tällä hetkellä Peltsi asuu perheineen vaarinsa rintamamiestontilla, johon he rakennuttivat kymmenen vuotta sitten oman talonsa vanhempiensa takapihalle.

– Tontti oli todella metsäinen ja siellä oli vaarin jäljiltä esimerkiksi riistaruokintapöytä. Luonto sai kukoistaa.

Samalla tavalla olivat asiat Peltolan lapsuudenperheen Vihdissä sijaitsevalla kesämökillä.

– Puutarhasta ei huolehdittu samalla tavalla kuin monesti nykyaikana, vaan luonto sai olla omana itsenään. Olen kasvanut hyvin luonnonmukaisessa miljöössä, vaikka Helsingissä ollaankin.

Metsät, ladut ja kalastus tulivat tutuksi jo pienenä.

– Äidin mukaan halusin herätä neljältä aamulla, sillä olin kuullut, että kala syö aamuyöllä. Sitten kävimme ongella. Talvisin kävimme hiihtämässä ja suurinta herkkuani olivat jäätyneet lakupötköt.

Peltsin vanhemmat eivät kuitenkaan olleet niin kovia eräilijöitä kuin vaari ja Peltsi. Isä on kuulemma naureskellut, että isoin innostus luontoon hyppäsi sukupolven yli.

Kierrätysasiat ovat Peltoloiden perheessä hyvällä tolalla. Siihen myös lapset kasvatetaan.

– Osaatko Osmo laittaa banaaninkuoret oikeaan laariin siellä tiskipöydän alla?

– Joo!

Peltoloiden takapihalla on oma komposti, minne kipataan biojätteet.

– Sieltä saa sitten itse tehtyä multaa tasaisin väliajoin. Ihmettelen, miten paljon vielä näkyy portinpieliä, missä on pelkkä sekajäteastia. Sen määrä on muutenkin vähentynyt valtavasti, sillä suurin osa roskista on muovia. Vaikka kuinka koittaisi elää ilman, sitä tulee hirveä määrä.

Perheen auto toimii biokaasulla.

– Haaveilin autosta, joka kävisi lehmänlannalla ja se toteutui. Biokaasu on myös todella paljon halvempaa kuin bensa.

Peltsi viettää työnsä puolesta kuvausreissuilla noin seitsemän viikkoa vuodesta. Hän pitää siitä, että näin pääsee pois kaupungin älämölöstä.

– Luonnon tuijottaminen ilman mitään tarkoitusta on hienoa ja rauhoittavaa. Luonto tekee kaiken pyyteettömästi eikä ole ahne niin kuin ihminen. Siinä on jotain alkukantaista ja viehättävää.

Viimeksi hän oli työn merkeissä huhtikuussa Huippuvuorilla.

– Töissä tulee joskus lentämistä, mutta tiukkojen rajoitusten sijaan uskon keskitien elämään. Kun annetaan pelkkiä rajoituksia, ”ei saa lentää, laskekaa asunnon lämpötilaa, kierrätä, älä matkusta, älä autoile, älä syö lihaa”, se saattaa alkaa ahdistaa. Mutta jotain täytyy tehdä. Pyrin tekemään ekoratkaisuja, jotka toimivat minulle, oli kyse lihan syönnin vähentämisestä tai viileämmässä nukkumisesta.

Lisäksi Peltsi valitsee mieluiten pyörän alleen, myös marraskuun räntäsateessa. Tytärkään ei enää halua, että häntä haetaan treeneistä autolla.

– Hän tykkää käyttää julkisia ja kuunnella samalla äänikirjaa. Jos kritisoinkin Helsinkiä lähimetsien rakentamisesta, annan kiitosta julkiselle liikenteelle ja pyöräilyn edistämisestä. Sekin on hyvä, että elinkeinoelämä on laittanut rahaa vihreään siirtymään, sillä kaikki liikkuu rahan avulla.

Luonnossa paljon liikkuvana Peltsi näkee ilmaston lämpenemisen ja ihmisten aiheuttamat tuhot läheltä. Helsingissäkin lähiluonnon asema on mennyt huonompaan suuntaan, näin Peltsi näkee ja viittaa vierellä oleviin Pirkkolassa urheiluhalliin ja Kaarelassa jäähalliin, jotka rakennettiin näihin lähimetsiin isosta vastustuksesta huolimatta.

– Rakennuttajia eivät valitettavasti kiinnosta luontoarvot ja laiskuus estää pohtimasta todellisia vaihtoehtoja halleille. Pirkkolassa sentään jätettiin rakentamatta parkkipaikka, kun riittävästi metsän tuhoamista vastustettiin. Tässäkin oli aikaisemmin oikein nätti metsä, mutta halli piti rakentaa juuri tähän.

Peltsi sanoo, ettei hänellä ole ei ole mitään urheilu- halleja vastaan, mutta ”metsiä täällä on aika vähän”.

– Ilokseni Vantaanjoki on sentään saatu vapaaehtoisvoimin sellaiseen kuntoon, että siellä uhanalainen meritaimen elää. Virtavesien suunta on mennyt parempaan suuntaan.

Osmon tarkat silmät ovat havainneet lisää roskia maassa. Isän on aika hakea uusi muovipussi ja napata omatkin pihdit käteen. Yhteistyötä näitä roskien parissa riittää.