Isä pakkasi kaksivuotiaan poikansa toppahaalariin ja asetteli tämän metsäkonejätin hyttiin ajurin penkin taakse puunkorjuun ajaksi.

Kuormatraktori hörähti käyntiin tammikuun pakkasessa, ja isä tarttui koneen kouralla pöllinippuun. Kun hän vilkaisi taakse, poika oli nukahtanut ja nukkui lopulta noin kolmen tunnin päiväunet.

– Ajattelin silloin, että hyvä. Eipä ainakaan jännitä tai pelkää. Että taitaa olla tämä lapsi luontaisessa ympäristössään, muistelee isä, Sami Juntunen nyt.

Tuosta hetkestä on kaksikymmentä vuotta. Paljon on muuttunut ja sittenkin vähän. Toppapukutorkkujasta on kasvanut liki kaksimetrinen mies, isäänsä pidempi, ja nyt hän istuu hytissä kuljettajan paikalla.

Tommi, 21, ja Sami Juntunen, 50, ovat kainuulaisia metsäkoneenkuljettajia. Tommi on töissä isänsä yrityksessä, ja toive on, että poika jossakin vaiheessa, isän mukaan piakkoin, ottaisi firman hoitaakseen. Tommille yrittäjyys on haave, tavoite ja valmiiksi aurattu uratie: sopii, totta kai, vaikka heti. Rohkeutta häneltä ei puutu.

– Se johtuu siitä, että minuun on aina luotettu. Olen saanut mennä ja tulla. Isä on uskonut, että pärjään kyllä, Tommi sanoo.

Järkevä poika, isä myhäilee.

Tommi ja Sami työskentelevät alalla, joka on kantavia voimia hiljaiseksi käyneessä Kainuussa. Jos metsäalalla toimivien yritysten työt merkittävästi vähenisivät, heikkenisi samalla alueen yleinen elinvoima.

Kainuussa metsästä elantonsa saa kokonainen ketju ihmisiä insinööreistä harventajiin, sahureista timpureihin, logistiikan ja teollisuuden osaajiin. Metsäkoneyrityksiä on Kainuussa viitisenkymmentä. Jatkojalostustuksen ja biotaloudenkin suunnitelmia maakunnassa on. Paltamoon odotellaan Caisellin sellutehdasta.

Kun Tommi syntyi, Kainuussa asui vakituisesti 83 477 henkilöä. Vuonna 2021 väestömäärä oli tippunut 71 255:een. Ikäjakauma on huoltosuhteen kannalta erityisen huono: nuoria vähän, ikääntyneitä vuosi vuodelta enemmän.

Satelee lunta. On tavallinen maaliskuinen sää. Sami ja Tommi Juntunen katsovat Samin vuokrayksiön ikkunasta ulos valkealle Jormuan jokitörmälle. Ollaan keskellä kumpuilevaa maaseutua, parinkymmenen kilometrin päässä Kajaanin keskustasta ja kolmenkymmenen kilometrin päässä maakunnan lentokentästä.

Ikkunan takana, joen toisella puolella, kohoaa sekametsää, horisontista nousevat vaarat. Vastarannalla on entisöity maatila, sen vieressä kesämökki ja sen liepeillä hirsitalo sekä rantasauna – pihapiiri, jonka juuri osti Helsingistä Kainuuseen muuttanut nuoripari. Autiota ja tyhjää? Ei ainakaan tällä rannalla.

– Ei mielikuva nälkämaasta ole ainoa totuus. Vähän ärsyttääkin se, että Kainuuta kuvaillaan aina niin, että täällä ei ole mitään. Minulle on täällä koko elämä, Tommi sanoo.

Koko elämä tarkoittaa elämäntapaa ja työtä, yrittäjyyttä ja pysyvyyttä. Kaikesta siitä hänelle on opettanut yksi ihminen.

Isä.

Koulupäivät kuluivat enimmäkseen pulpettia naputellessa. Pythagoraan lauseiden, sanaluokkien ja sijamuotojen opettelemisen sijaan Tommi Juntunen olisi halunnut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mopo poltteli pihassa, metsäautotiet ja kelkkareitit houkuttelivat. Liikettä, liikkeelle, mennään jo.

Isä muistaa Tommin lapsena, joka vilahti kauppareissulla hyllyjen väliin ja hävisi. Lapsi oli sanalla sanoen vilkas.

– Pakko myöntää. En minä koulussa viihtynyt tai aloillani. Enemmän teki mieli metsään, Tommi sanoo.

Konttoritehtävät toimistotyöaikaan olisivat pahin mahdollinen kuritus. Ja se, että joku hengittäisi niskaan.

– Kyllä se happi loppuisi sillä menolla äkkiä. Pitää saada olla yksin. Ja sitä paitsi, metsässä minulla on paras maisemakonttori.

Sami kaataa kahvit. Yksiön pöydän ääressä isä ja poika vilkuilevat vuoroin toisiaan, vuoroin maisemaa. Keskustelu etenee verkkaisesti pienen ihmisen valintojen merkityksestä kokonaiselle alueelle. Isä kertoo, poika myötäilee. Niin se on, näin se on.

– Minulle riittää se, että pääsen työpäivän jälkeen vaikka kelkkailemaan ja lätkätreeneihin. En kaipaa viihdettä. En voisi asua pienessä kerrostalokämpässä keskellä isoa kaupunkia tai ylipäätään ahtaasti ja viettää päiväni niissä samoissa ympyröissä, Tommi listaa.

Juuri nyt hän suunnittelee kolmion ostamista Kajaanin keskustasta. Sen verran kaupunkia hän sietää; yhden selkeän pääkadun ja kodin, jossa on vähintään kolme huonetta.

Tommi on onnekas, mutta niin on myös Kainuu. Vaikka muuttoliike vetää nuoria pois maakunnasta, Kainuuseen jäävät ne, joilla on mahdollisuus vaikkapa sukupolvenvaihdokseen perheyrityksessä ja esimerkiksi auto- sekä metsäalan työntekijät.

Väkiluvun kehityksessä nuorten miesten osuus maakuntaan jäävistä on merkittävästi suurempi kuin nuorten naisten. Vuonna 2021 miehiä oli 1035 enemmän kuin naisia. Enemmyys korostuu 20–24-vuotiaissa. Tommi on laskenut, että hänen kaveriporukastaan moni jäi, jopa suurin osa.

– Kavereiden päätös vaikutti omaan päätökseen. Jos kovin moni olisi muuttanut pois, voisihan se itsellä olla vähän yksinäistä täällä. Olisin saattanut miettiä muuttamista. Mutta kyllä se ajatus vaikealta tuntuu.

On keskiviikkoaamu, uusi työpäivä. Tommi haukottelee, vaikka takana on hyvin nukuttu yö. Nuoret miehet, tuollaisia ne ovat, isä naljailee ja iskee pojalle silmää. Hän itse on viettänyt yön harvesterin hytissä puuta kaataen ja ehtinyt omien sanojensa mukaan ”käydä kyljellään” muutaman tunnin.

Edessä on vuoronvaihto. On käytävä läpi toimeksianto ja hakkuiden tilanne, selvitettävä puun kuljetuksen aikataulut ja koordinoitava seuraavat työmaat. Pian on siirryttävä jo seuraavaan kohteeseen.

Työ alkaa palaverilla lava-autossa ja työmaan kartoituksella: missä koneet ovat, paljonko on kerätty, paljonko on kerättävä. Enemmänkin töitä olisi, mutta kaikkeen ei neljä miestä työllistävä yritys ehdi.

Ei ole yllätys, että poika kulkee isänsä jäljillä. Tommi on saanut seurata läheltä isän työtä, hän viihtyy metsässä, rakastaa vapautta, raikasta ilmaa, pihkan ja kaarnan tuoksua – ja ison koneen jyrinää.

Tommin kaveriporukasta moni hakeutui yläluokilta ammattikouluun autopuolelle ja työllistyi samoin kuin hän, maakuntaan kuljettajiksi, korjaajiksi, teille ja työmaille. Kaveriporukkaa yhdistää ahkeruus, joka saa nuoren miehen toiveikkaaksi. Kyllä meitä on, elinvoimaa tekeviä.

Konekoulussa oli tosin toisenlaisiakin oppilaita. Niitä, joille Tommin mukaan työnteko ei maistunut. Ei kiinnostanut ala, työt saati yrittäjyys. Tulivat kouluun ”kuhampahan jotahi” -asenteella. He ovat se toinen joukko Kainuuseen jäävistä nuorista miehistä.

– Itseään siitä saapi syyttää, jos ei työtä ole. On se leivän tulo vähän itsestäkin kiinni varsinkin, jos puhutaan alasta, jolla töitä on, Tommi pohtii.

Tommin tilanne on ainutlaatuinen. Hän on vakituisessa unelmatyössään. Harvalla on samanlaisia taloudellisia mahdollisuuksia parikymppisenä; ostaa iso asunto, moottorikelkka ja enduropyörä, suunnitella liiketoimintaa, siirtyä suoraan armeijasta varmaan työpaikkaan. Moni on vasta opintojensa alussa.

Mutta ei Tommi leveile. Sellainen ei kuulu luonteeseen. Eikä Kainuuseen.

Tulevaisuuden haaveitakin on: perhe ja lasten kasvattaminen kotiseudulla.

Isä nyökyttelee tyytyväisenä. Pojan suunnitelma tulevaisuudesta, jatkuvuuden puheet, tuntuvat hyvältä. Ei maakunnassa liikaa jääjiä ole. Ja ilman jääjiä ei ole muutakaan: elämää ylipäätään.

Entä rakkaus? Mitä jos sellainen osuu kohdalle lupaa kysymättä? Ja entä jos rakastetun haaveet olisivat muualla, suuressa kaupungissa, etelän kasvukeskuksissa?

Eikö Tommi sittenkään lähtisi Kainuusta?

– En lähtisi. Sitten saa mennä kyllä sellainen kumppani, ihan vappaasti. Minä jään.

Kun Sami Juntunen vuonna 2008 perusti yrityksen ja siirtyi kuljettajasta johtajaksi, hän hyppäsi tuntemattomaan. Samilla ei ollut kokemusta liiketoiminnan johtamisesta, työvuoroista tai kirjanpidosta, mutta työolosuhteista kylläkin. Kuhmolaisen metsurin poika valitsi alan, jota oli nähnyt läheltä. Samoin on tehnyt Tommi.

Tommille asiakkaat ovat valmiina, koneet hankittuna, halli ja toimistotilat käytettävissä, työmaat odottamassa, verkostot luotuina.

– Kyllähän se hienolta tuntuu, ajatus, että Tommi on halunnut tätä työtä tehdä. Uurastukseni ei ole mennyt hukkaan, vaan hommalla on jatkaja Sami Juntunen sanoo.

Hyvältä on tuntunut myös muista suvun miehistä, kuten ukista, nähdä pojanpojan tulevaisuuden suunnitelmat. Tommia sukupolvien tyytyväisyys, esi-isien hyvä olo, hymyilyttää. Syystäkin. Perinteiden ketjussa ihminen kokee merkityksellisyyttä: en ole täällä yksin.

Pihalla lava-auto hyrskyttää lämpenemässä. Isä ja poika nakkaavat kyytiin eväskassit, muutaman puun nuotiota varten ja suuntaavat parinkymmenen kilometrin päähän hakkuualueelle.

Kuitupuun kerääminen on kiivaimmillaan. Kevät kiristää aikatauluja, sillä puut on korjattava enimmäkseen talvella. Sään ja maan lämmetessä olosuhteet muuttuvat haasteellisimmiksi, maa pehmenee ja riskit maaston vaurioille kasvavat.

Viime kuukaudet ovat olleet alalla kiireisintä aikaa vuosiin. Energiapuun kysyntä räjähti käsiin viime syksynä ja teollisuudessakin puun tarve on ollut suuri.

Metsäkonealan kysyntänäkymät ovat olleet voimakkaassa kasvussa, joten oletettavaa on, että kiirettä riittää, mutta: aivan selkeät eivät näkymät ole.

Tulevaisuuden tiellä on mutkia. Luotokadon pysäyttäminen ja maailmanlaajuisten ympäristötavoitteiden saavuttaminen velvoittaa myös Suomea lisäämään suojelualueita.

Metsien suojelun ja luontokadon hillitsemisen tavoitteet iskevät mikrotasolla Tommin kaltaisiin yrittäjiin. Biodiversiteettistrategian mukaan metsiä on tarkoitus suojella puoli miljoonaa hehtaaria nykyistä enemmän. Käytännössä tämä tarkoittaa metsätalouden poissulkemista suojelluilta alueilta ja yrittäjille töiden vähenemistä, jopa loppumista.

Ellei keksitä muuta. Sitä Juntuset toivovat.

– Vuoropuhelua ja ymmärrystä pitää saada. Päästä päättäjien kanssa samaan pöytään. Ei meistä kukaan varmasti halua ympäristöä tuhota, Sami sanoo.

– Mutta kyllä se kasvaa, metsä. Metsä kasvaa kyllä.

Viitisentoista tuhatta kiloa painava motokone on taskuparkissa hakkuualueen reunalla. Hytin katolla töröttää talitintti kuin työnjohtaja. Ti-tyy! Ti-tyy! Tyy-ti! Tyy-ti!

Tälle työmaalle pääsee kuivin jaloin, sillä koneelle asti on autotie. Aina niin ei ole.

– Joskus pitää kävellä pitkiäkin matkoja yksin metsässä. Se vaatii rohkeutta. Etenkin yöllä, Tommi sanoo.

Hänen mielestään metsä on yöllä hieno. Poikkeuksellisen hieno. Pimeys näkyy eri tavalla kuin kaupungissa. Ja tähdet. Kerran Tommia vastaan tuli ahma. Myös kettuja on näkynyt ja susi, mutta ohi jolkotti. Lintujakin on ollut mukavasti.

Kerran näkyi kynttiläkulkue. Se tosin osui isän, ei Tommin kohdalle.

– Olin töistä lähdössä, kun pieni joukko luonnonsuojelijoita saapui ilmoittamaan, että pitävät alueella hautajaiset puiden muistolle. Mikäpä siinä, totesin, saapihan sellaiset pitää.

Metsänsuojelun tarpeet ovat Juntusilla hyvin tiedossa. Totta kai metsää on oltava, totta kai luontoa on kunnioitettava, mutta näkökulmat eivät ole yksinkertaisia eivätkä päätökset tai niiden hyväksyminen helppoja.

– Sitä minä en ymmärrä, että mennään vaikka tuhoamaan toisen työtä ja koneita, toisen elinkeinoa. Sellaistakin välillä kuulee. Ei se ole oikein, Sami sanoo.

– Onhan se kiinnostavaa tämä nykyinen keskustelu. Että mitä suojellaan, mistä ja miksi ja mikä tulee olemaan tämä alan tulevaisuus. Leipä menee aika monelta ja tästäkin maakunnasta voi valot sammuttaa, jos ei ole vaihtoehtoja tarjolla, kompromissia.

Hakkuut ovat nyt myös kansallinen puheenaihe, luontokadon pysäyttäminen jopa eduskuntavaaliteema.

Tee Avun vaalikone ja selvitä, mitä mieltä kansanedustajaehdokkaat ovat metsähakkuista.

Tommi tietää, että vastuu työssä on suuri. Puunkorjuuta määrittävät ohjeet ja sertifikaatit, mutta niiden tulkinta on viime kädessä metsäkoneen hytissä ja kuskin paikalla.

– Siellä pitää tietää, mitä otetaan ja mitä jätetään. Ei pidä tehdä tyhmiä tai vastuuttomia omia ratkaisuja.

Tommia tulevaisuus ei huolestuta. Hän uskoo, että jotakin työtä löytyy varmasti ja vaikka puunkorjuuta rajoitettaisiin, kuljetusalalla riittää hommia. Hän näkee myös kansainvälisiä mahdollisuuksia.

– Saksaan voisin lähteä käymään. Siellä on isot savotat ja rahaa vielä liikkuu. Tai sitten opiskelen vartijaksi.

Savottahommat, tukkijätkät. Tommin kasvoille nousee hieno virne, kun keskustelu kääntyy työn kansantaloudelliseen merkitykseen ja historiaan, tervakaupan aikaan. Vielä viisikymmentä vuotta sitten jätkiä oli joka kylällä, nyt kyliä on kylmillään.

– Sellainen tukkijätkien perinne tuntuu hienolta. Että tässä ollaan alalla, jolla on juuret, kirjaimellisesti.

Sami on sytyttänyt hakkuualueen reunaan nuotion. Lounasta pitää syödä. Miehet paistavat makkarat. Metsä on hiljainen, kuuluu vain nuotiotulen lempeä ritinä. Tänään ei tuule, keskellä metsää tosin harvoin muutenkaan. Hongat suojaavat ja ikään kuin katsovat päältä, mitä tuleman pitää. Kuka lähtee, kuka jää.

Tommi sytyttää savukkeen. Modernilla tukkijätkällä on korvallaan bluetooth-kuuloke, karvalakin alla kimaltavat timanttikorvikset ja jätkän sätkä, se on sikari.

– Koko ajan on luurit korvalla ja yhteys jonnekin. Parhaimmillaan kuulemma kymmenen kuljettajaa tai kaveria yhtä aikaa linjoilla ja siinä sujuvasti koordinoivat hommia. Yksi kuuloke korvalla ja kaksi latautumassa. Meininkiä on, asiat tapahtuvat, Sami sanoo ja katsoo poikaansa.

Isän äänessä on ylpeyttä. Kyllä tästä hyvä tulee. Parempikin kuin hyvä.

Talitintti on lähtenyt kuormaajan keulasta. Tommi oikaisee karvalakkiaan ja tumppaa sikarinsa. Nyt on odoteltu töiden aloittamista jo liian kauan.