Lola Odusoga muistetaan vuoden 1996 Miss Suomena ja menestyksestään Miss Universum -kilpailussa. Nykyisin hän työskentelee juontajana ja erilaisissa tv-alan töissä. ­Helmikuussa ilmestyi hänen esikoisteoksensa, lastenkirja Lolan suuri salaisuus, joka on vauhdikas ja satumainen tarina pienestä tummaihoisesta tytöstä ja tämän suurista hiuksista.

En osannut samastua oikeastaan keneenkään. Lapsuusidolit olivat lähinnä hevosia. Tunsin olevani kaikessa niin erilainen kuin muut, eikä sellainen tunnu lapsena mitenkään hienolta asialta. Sitä haluaisi vain tuntea kuuluvansa joukkoon.

Kuulostaa ehkä järjettömältä, mutta vielä joitakin vuosia sitten en halunnut pitää afroani auki.

Minulla oli tyttönä tasan yksi tummaihoinen nukke. Se oli suurin aarteeni, koska se oli ainoa asia, joka muistutti millään lailla itseäni. Myöhemmin Bill Cosby Show’sta tuli tirkistysreikäni tumma­ihoisten elämään. Ohjelma oli ensimmäinen kosketuspintani tyyppeihin, jotka näyttivät samanlaisilta kuin minä.

Vielä missikisoissakin ollessani toivoin, että näyttäisin samanlaiselta kuin muut tytöt, vaikka juuri toisenlaisuuteni oli syy sille, että minua nostettiin esille. Vasta paljon myöhemmin aloin pitää erilaisuutta hyvänä juttuna, ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.

On se rajoittanut sitä aika paljon. En ehtinyt koskaan elää tavallisen, nuoren aikuisen elämää. Baarissa käymiset ja kavereiden kanssa ulkona pörräämiset jäivät kokematta, koska ajattelin, että ne ovat asioita, joita en voi julkisuuden henkilönä tehdä. Ja siinä vaiheessa, kun kamerakännykät yleistyivät, rajasin elämästäni jälleen monia asioita pois, koska en halua nähdä itsestäni tietynlaisia kuvia lehdissä. Tiedän, miltä asiat Seiskan kannessa saadaan näyttämään.

Tavallaan julkisuus oli estää osallistumiseni Miss Suomi -kisoihinkin. Osallistuin edellisenä syksynä Suomen Neito -kilpailuun, ja jo tuolloin ihonväriäni nousi puheenaiheeksi. Mediassa pohdittiin, jäinkö sen vuoksi kisassa toiseksi, tai voinko ylipäätään voittaa Miss Suomi -kisoja. Mietin tuolloin, että ei hitto, en ole niin sinut erilaisuuteni kanssa, että olisin valmis puhumaan siitä julkisesti. Pidin julkisuutta pelottavana, ja mietin viimeiseen saakka, etten uskalla ottaa sitä osaksi elämääni. Tavallaan sama pelko on edelleen läsnä.

En periaatteessa. Risti­riidan näen vain siinä, että ihmiset kuvittelevat minun olevan edelleen 18-vuotias Miss Suomi. En saisi ilmeisesti muuttua henkilönä lainkaan. Ajatukseni eivät saisi muuttua, tekemiseni eivät saisi muuttua, eikä varsinkaan ulkonäköni saisi muuttua. Se, että osallistuin kauan sitten kauneuskilpailuihin ja annoin luvan arvostella ulkonäköni, ei pitäisi määrittää elämääni. Tätä ihmisten on vaikea ymmärtää.

Toisaalta arvosteluun on myös tottunut. Siitä on tullut normaali osa elämää, eikä kommentointi oikeastaan tunnu miltään. Huvittavalta korkeintaan.

No, Suomen missikisoistahan en suostu sanomaan sanaakaan. Kansainvälisiä missikilpailuja seuraan päivittäin ja tiedän siitä maailmasta paljon. Ehkä jopa vähän liikaakin.

Muistan ala-astevuosiltani tilanteen, että luokkamme yhteisellä kirjastokortilla oli lainattu hevosaiheisia kirjoja. Kirjat olivat kadonneet, mutta kukaan ei myöntänyt mitään. Lopulta koko luokka päätti, että niiden on pakko olla minulla.

Muistan, että minut ahdistettiin ­vessassa nurkkaan, kaikki kävivät päälleni ja huusivat, että nyt myönnät!

Olen sen jälkeen kokenut, että minua voi aina syyttää, kaikki lähtevät syyttelyyn mielellään mukaan, eikä kukaan asetu koskaan puolustamaan minua. Ajatukseen on tavallaan tottunut.

En halua nähdä asiaa niin. En pidä ajatuksesta, että aina kokiessasi vääryyttä syynä olisi rasismi. Yhtä hyvin syy voi olla persoonassa tai vaikkapa kateudessa.

En todellakaan! Kirjoittaessani ajatuksia mitä haluan toteuttaa tai mitä pitää muistaa vuonna 2023, kirjoitin listan, jossa luki: ”Rakasta, rakastu ja ihastu!” Olen siis aikonut olla tälle vuodelle vähemmän ehdoton sinkkuuden kanssa, ja jos joku liian ihana ihminen tulee vastaan, pitää se kortti ehkä uskaltaa katsoa. Olen kokenut sinkkuuden olevan tietyllä tavalla turvallisin tapa olla. On vielä opeteltavaa siinä, etten toista parisuhteissa samoja itselleni epäedullisia toimintamalleja kuin ennen.

Olen todella kova hankkimaan kaikenlaisia teknisiä vempaimia, mutta maailman hitain ottamaan ne käyttöön. Muutama vuosi sitten ostamani airfryer-laite odottaa käyttöönottoa, ja joululahja-talous­tikkaat ovat edelleen muoveissa.