Parin vuoden välein syksyisin putoan masennuskuoppaan. Olen syvissä vesissä. Työkykyni ei sammu, mutta on päiviä, jolloin enimmäkseen vain itken.

Joinakin syksyinä olen sairastunut lopulta myös fyysisesti, esimerkiksi gastriittiin eli vatsakatarriin. Tuolloin elämäni on ollut erityisen stressaavaa pienituloisuuden ja lasten ongelmien vuoksi.

Olen nimittäin ollut totaaliyksinhuoltaja, sillä lasteni isä kuoli onnettomuudessa, kun lapset olivat yhden ja kolmen. Kun kotona ei ole toista aikuista, johon tukeutua, asiat jäävät helposti junnaamaan.

Nyt olen elämän saranavaiheessa: esikoinen on muuttanut pois kotoa ja kuopuskin on intissä. Sunnuntai-illat, kun talo hiljenee ja sade rummuttaa ikkunaan, ovat ahdistavia ja lohduttomia.

Kun nuorena aikuisena sairastin syömishäiriöitä, kohtasin “urallani” monia psykiatreja ja terapeutteja. Kuitenkin vain murto-osa heistä osasi kohdata ahdistuneen potilaan – yksikin tilitti minulle omasta burn-outistaan.

Tismalleen sama kokemus oli ystävälläni, jonka rakastettu kuoli aggressiivisesti etenevään sairauteen: psykiatri tarjosi hänelle kortteja, joiden avulla hänen piti luodata tuntemuksiaan ja kertoi, miten tällä käynnillä oltiin siinä ja siinä vaiheessa surutyötä.

Nämä eivät ole mitään tyhjentäviä todisteita yhtään mistään, tai ehkä vain siitä, että terapiaankaan pääsy ei takaa sitä, että kaikki järjestyy, ja tutkitusti yksi kolmasosa ei hyödy terapiasta lainkaan.

Lisäksi terapiasuhde on ihmissuhde, jossa tietyt mystiset kemiat pätevät. Esimerkiksi ystäväni löysi lopulta lohtua seurakunnan diakonilta. Nämä kohtaamiset auttoivat häntä paljon enemmän: se, että hän sai puhua ihmiselle, joka kannatteli, ymmärsi ja oli lähellä.

Ja juuri tässä näyttäytyy seikka, joka häiritsee minua nykyajassa.

On vaikea puhua enää edes ystävilleen mistään ikävästä. Siitä on tullut moraalitonta toisen “kuormittamista”. Työpaikalla huolistaan puhuminen luokitellaan puolestaan yhä useammin “epäammattimaiseksi”.

Someryhmissä joku aina kertoo masentuneesta miehestään tai ystävästään ja kysyy, mitä tehdä.

Tämä on omituista.

En tarkoita, että kroonisesti tai vaikeasti masentunutta voisi enää kukaan läheinen auttaa, mutta itsestäni tiedän sen, että ainakin minun oloani helpottaisi suunnattomasti se, että minulla olisi mustina hetkinä lupa purkautua täysin itsekkäästi jollekulle.

Mutta koska asiaa paheksutaan, olen mieluummin hiljaa.

Someryhmissä vastaajat tuovat asenteen esiin: ei ole sinun tehtäväsi auttaa, vaan ammattilaisen.

Masentunut aviopuoliso kehotetaan jättämään, jollei tämä “saa asioitaan kuntoon”. “Vedä rajasi”, neuvoo toinen. “Tuohan on myrkyllinen suhde!”

Ja kun terapiaan pääsy on tukossa ja läheisetkin ovat sitä mieltä, ettei oo mun homma, miten käy?

Näin nämä tavallaan vaarattomatkin masennukset syvenevät kuin matalapaineet Atlantilla.

Samaan aikaan terapiajonot ovat nälkävuosien pituiset, psykoterapiapalvelut ovat tukossa ja uusia asiakkaita olisi tulossa ovista ja ikkunoista.