Ujuni Ahmed kävelee reippaasti portaat Kansallisteatterin toiseen kerrokseen eikä vaikuta hengästyneeltä. Se, että hän on esikoislapsensa odotuksessa jo varsin pitkällä, käy ilmi vasta hoikan varren pienestä vatsakummusta.

– Fyysinen kuntoni on ihan nolla, hän väittää hymyillen.

Välillä käsi käy hellästi vatsan päällä.

– Olen voinut nyt ihan hyvin. Ihoon on tullut hassuja muutoksia, kuten tummia raitoja ja tuntuu, että verisuonet näkyvät enemmän, hän luettelee.

Hän kertoo kärsivänsä muisti- ja nukkumisongelmista. Selkää hän on hoidattanut fysioterapiassa. Keuhkoveritulppataustan vuoksi hän joutuu myös ottamaan verta ohentavan piikin joka päivä.

– Se on ihan kauheaa! Raskaus ei ole yhtään mun juttu, vauva saisi jo tulla, hän nauraa ja tiivistää siinä varmasti kaikkien äitien olotilat odotuksen viime viikoista.

Paljon on muuttunut niistä ajoista, kun nuori Ujuni ajatteli kotonaan, ettei koskaan hanki lapsia tai pyöri keittiössä.

– Ongelma ei ollutkaan itse lapsen tekeminen, vaan siihen liittyvä pakko. Että rooliini naisena, äitinä ja vaimouteen kuuluisivat tietyt asiat. Kapinoin sitä vastaan. Kun se on itse valittua, tilanne on eri. Minua ei kosketa enää uskonnon varjolla tapahtunut kontrollointi ja yhteisöllinen väkivalta, vaan päätän mitä itse haluan. Olen löytänyt voimavaroja samoista asioista, jotka ovat aiheuttaneet minulle ennen pahaa oloa.

Kolmivuotiaana Suomeen perheensä kanssa saapunut Ujuni sai somalialaiseen kulttuuriin kuuluvan kasvatuksen.

– Nyt jälkikäteen olen siitä iloinen, mutta nuorempana taistelin myös paljon vastaan. Minulla ei ollut mahdollisuutta ajatella, mitä minä haluan tai mitä minusta tulee. Sen tiesin, että ne tiet, mitä minulle ehdotettiin ja mihin koin painostusta, eivät olleet minua varten.

Somalikulttuurissa naiset olivat ennen sisällissotaa usein korkeakoulutettuja ja heitä nähtiin yhteiskunnallisesti tärkeissä asemissa.

– Luulen, että silloin Suomeen sotaa paenneissa perheissä oli selviytymismoodi. Moni ei nähnyt, että tähän yhteiskuntaan voisi juurtua, haluttiin palata sodan jälkeen kotiin. Kun tänne jäätiin, alettiin pitää kiinni tiukasti kulttuurisista tavoista – sellaisistakin, jotka eivät edes liittyneet esimerkiksi somalikulttuuriin.

Hiljattain avioitunut Ujuni Ahmed, 35, on arvostettu sananvapauspalkinnon ja Suomi-palkinnon saanut yhteiskunnallinen vaikuttaja sekä ihmisoikeusaktivisti ja kirjailija.

Harva tietää, että teini-ikäisenä hän eli tiukasti kahden kulttuurin puristuksissa ja kapinointiaikoinaan hetken jopa kodittomana.

Ujunin ympäristössä ei ollut esimerkkejä, mitä aikuisuus voisi tarjota paitsi perinteisen tien kotiäidiksi tai hoitoalalle.

Opettajatkin ehdottivat Ujunille lukion sijaan lähihoitajaopintoja.

– Lähipiirini tytöt menivät naimisiin tai lähihoitajakouluun. Meillä ei ollut mahdollisuutta miettiä mitä minusta voisi tulla, koska koko elämä meni selviytymiseen. Kun käännyin pois niistä asioista, jotka eivät tuntuneet hyvältä, sain mentyä oikeaan suuntaan. Niinpä lopetin lähihoitajakoulussa, hain kymppiluokalle, kävin nostamassa keskiarvoa ja pääsin lukioon.

Lukio-opinnot jäivät kesken, kun Ujuni alkoi kapinoida. Hän kyseenalaisti vanhempiaan ja opettajia, sanoi menevänsä kouluun, mutta livahtikin harrastuksiin. Elämästä tuli salailua ja valehtelua.

– Elin kaksoiselämää. Se oli hirveän raskasta, sillä en voinut olla oma itseni. Meitä oli tyttökaveriporukka hatkassa kotoa ja olimme toistemme turva, kun emme tienneet, missä viettäisimme seuraavan yön. Harmitti, että meille tytöille oli selkeät odotukset ja meidän piti olla kotona. Halusinkin olla ja auttaa äitiä sisarusten kanssa, mutta samalla halusin vapaa-aikani. Se johti siihen, että olin hetken kodittomana. Saatoimme istua Mäkkärissä koko yön.

Lopulta hän palasi kotiin, kun asunnossa, jossa hän majaili, käytiin huumekauppaa. Ujuni koki turvattomuutta.

– Olin ollut koko ajan yhteydessä perheeseeni ja silloin tajusin, että on aika lopettaa karkuteillä oleminen.

Sitä hän ei silloin osannut aavistaa, miten merkittävää työtä hän tulisi aikuisena tekemään.

Tällä hetkellä Ujuni toimii Kansallisteatterin kotikirjailijana. Hänen kokemuksistaan kumpuava näyttämöteos Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin kantaesitetään syksyllä. Viime vuonna ilmestyneeseen omaelämäkerralliseen kirjaan pohjautuva näytelmä on koskettava kasvutarina nuoresta naisesta, joka etsii tietään vapauteen ristiriitaisten yhteisöjen puristuksessa. Ensimmäistä kertaa Kansallisen suurella näyttämöllä nähdään somalialaisen naisen muistelmiin perustuva teos ja lavalla on pääosissa afrikkalaistaustaisia näyttelijöitä.

– Se on sydäntä lämmittävää monellakin eri tasolla. Siinä on hyvät ja huonot puolet. Tärkeintä on, että tarinani kautta nousee esille yhteiskunnallisia kysymyksiä, joita olen yrittänyt nostaa esille jo vuosien ajan. Se ei ole vain minun tarinani, vaan sitä kautta tulee näkyväksi myös moni muu asia.

Ujuni kokee, että kun tekee paljon asioita ensimmäisenä, kantaa myös ensimmäisen taakkaa mukanaan.

– Minut nähdään haluamattani edustavan väistämättä myös kaikkia mustia, afrikkalaistaustaisia ja somaleita. Nämä ovat monelle ensimmäisiä tarinoita tulla nähdyksi. Siksi haluan tehdä kaiken mahdollisimman oikein, mikä on todella stressaavaa ja kunnianosoituksesta vaikea nauttia. Ehkä näin seuraavilla sukupolvilla on helpompaa ja taakka jonkun vähemmistöryhmän edustamisesta vähenee.

Ujuni tiedostaa olevansa uranuurtaja ja esikuva monelle vähemmistöön kuuluvalle nuorelle.

– On vaikeaa unelmoida, jos ei näe missään itsensä näköisiä ihmisiä. Jos ei ole vaihtoehtoja, sinäkään et ole vaihtoehto.

90-luvulla moni Suomeen tulleista somaleista oli pitkään lähdössä takaisin kotimaahansa.

– Ei kukaan tullut jäädäkseen. Ehkä siitä juontaa juuret siihen, että maahanmuuttajatyttöjä ohjataan hoitoalalle, koska he eivät pärjää missään muualla. Siksi moni alisuoriutuu koulussa, koska kannustus on riittämätöntä. Se on syrjintää, ja ongelma on edelleen olemassa, vaikka tilanne onkin parempi.

Ujuni tunnetaan nykyisin väsymättömästä työstään tyttöjen sukuelinten silpomista vastaan. Pitkälti juuri hänen ansiostaan Suomen rikoslakia tarkennettiin silpomisen osalta kaksi vuotta sitten.

– Kun puhuin silpomisesta ensimmäisen kerran Tyttöjen talolla, sekin nousi esiin nimenomaan vaihtoehdottomuuden näkökulmasta. Elämämme oli niin ristiriidassa muiden tyttöjen kanssa.

Ujuni halusi saada kaltaistensa tyttöjen äänen kuuluviin.

– Jos koko Suomi tietäisi meistä, ehkä asiat muuttuisivat. Tai jos presidentti tietäisi, ehkä jotain tapahtuisi. Vaikka niin ei käynytkään, mietin, olisiko joku muu taho, joka voisi muuttaa meidän asemaamme.

Jossain vaiheessa Ujuni huomasi, ettei tarvitse olla päättäjä tai poliitikko, että voi tehdä asioita.

– Tiedän, että on päättäjiä, jotka eivät silti halua muuttaa asioita – vaikka voisivat.

Vaikeneminen ei ole ollut vaihtoehto, vaikka Ujuni on kohdannut vastustusta ja saanut ikäviä viestejä.

– Minua on kritisoitu, että onko näistä pakko puhua. Mutta jos en puhu, voin huonosti ja koen syyllisyyttä. En voi elää sen kanssa mitä tiedän ja ummistaa silmiä. Ja ikäviä viestejä saa, vaikka ei edes puhuisi ääneen.

Vaikka tyttöjen silpominen on kielletty, sitä tapahtuu yhä. Ujuni ei voi käsittää sitä, että väkivallalle ummistetaan silmät ja monet hyväksyvät sen hiljaisesti erilaisten syiden varjolla.

– Ongelma on se, että ajattelemme väkivallan kuuluvan kulttuuriin ja perinteisiin. Silpominen on naisen seksuaalisuuden kontrollointia. Suomessa naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta ja seksuaalinen väkivalta on iso ongelma. Me Suomessa puutumme siihen ja tiedämme, että naisiin kohdistuva väkivalta johtuu patriarkaalisista rakenteista ja kontrolloinnista. Mutta kun samasta syystä silpomisväkivaltaa kohdistetaan maahanmuuttajanaisiin, sitten ollaankin hiljaa. Miksi?

Väkivalta on väkivaltaa, sillä ei ole kulttuuria eikä väriä. Oli sitten kyse koraanikoulun opettajasta, joka lyö tyttöä kämmeneen tai tyttöjen silpomisesta. Ujuni miettii, miksi se silloin olisi toisten asia.

– Olen kysynyt päättäjiltä, miksi näin on ja usein selitys on rasismin pelko. Ja se taas johtuu siitä, että ihmisiä ei nähdä tasavertaisina. Eli ei haluta puuttua, koska saa rasistin leiman, vaikka tilanne on toisinpäin. Sallimalla se ollaan rasisteja. Asia on yksinkertainen ja jos sitä ei ymmärrä, kannattaa miettiä, miksi sallii väkivallan muotoja ihonvärin mukaan.

Itsekin lapsena silpomisen kohteena ollut Ujuni on käsitellyt niin paljon aihetta, että asia on selkeä.

– Silpominen on lapseen kohdistuva ihmisoikeusrikkomus. Minua surettaa, että näissä tapauksissa edes mietitään, mitä kulttuuri tai uskonto sanoo. Meillähän on olemassa lastensuojelulaki. Haluammeko aidosti suojella vähemmistötaustaisia lapsia?

Ujuni ei ole suunnitellut mitään, elämä on kuljettanut häntä. Hän on päättänyt suuntansa, ja se on Suomessa, puhumassa asioista, muuttamassa asioita.

Ujuni itse kävi kotimaassaan ensimmäistä kertaa vasta muutama vuosi sitten.

– Vasta silloin ulkopuolisuuden tunne lähti pois. Sain tietää mistä olen ja sain tuntea, millaista on olla kotona. Se myös helpottaa oloani Suomessa ja ymmärrän paremmin suomalaisuutta itsessäni. Enää en tunne, että kaksi identiteettiä taistelee toistensa kanssa. Hyväksyn, että olen kotoisin sieltä, juureni ovat siellä, ja olen kasvanut täällä. Ne eivät sulje pois toisiaan. Enkä ole yhtään huonompi suomalainen, vaikka tunnen olevani myös somalialainen.

Somalia on kärsinyt 30 vuoden ajan sisällissodasta.

– Isovanhempi ja muut sukulaiset ovat siellä, mutta olihan se sokki alussa. Somalia on konfliktimaa, jonka turvallisuustilanne on mitä on. Hereillä pitää olla.

Samaan aikaan Ujuni koki siellä erilaista turvallisuutta kuin Suomessa.

– Se on tunne, että sulautuu valtaväestöön. Olisi hienoa asua Somaliassa jossain vaiheessa elämää. Oman lapsen myötä juuret ja perinteet saavat ihan uuden merkityksen.

Tulevana äitinä Ujuni haluaa ja aikoo jatkaa somalialaista perinnettä omalle lapselleen.

– Jos yhteys omaan kulttuuriin puuttuu, se saattaa tuoda lommon. Haluan vaalia kieltä ja kulttuuria tuleville sukupolville vahvistavana tekijänä. Ei lainkaan asiana, josta pitää kokea minkäänlaista häpeää.

Meikki Keiku Bergström. Tyyli Liisa Kokko. Mekko Vimma, korvakorut Nordicuma_Helsinki, sormukset Degerberg Jewelry, avokkaat Zio, paljettitrenssi Ted Baker.