Kerrot Field-lehteen kirjoittamassasi artikkelissa No Time for Art?, mitä merkitystä taiteella voi diktatuurissa olla. Voiko taiteen avulla murtaa diktatuuria?

Huolimatta kaikesta sorrosta ja siitä, että sananvapautta tukahdutetaan väkivalloin, on tärkeää yhdistää taidetta kansalaistoimintaan. Valko-Venäjällä tämä on tapahtunut siten, että taiteilijat ja kansalaiset ovat yhdistäneet niin sanottua kieltäytymisstrategiaa eli he ovat kieltäytyneet näkemästä esimerkiksi sensuuria, jolloin he ovat omalla käytöksellään ikään kuin murtaneet valtaa, vaikka eivät olekaan tehneet asioita, jotka olisivat suoranaisesti kiellettyjä.

Kesäkuussa 2020 valtio kaappasi Belgazprom-pankin taidekokoelman ja laittoi sen lukkojen taakse varastoon. Kokoelma koostui valkovenäläisten kansallistaiteilijoiden teoksista ja sisälsi muun muassa niin sanotun Pariisin koulukunnan teoksia, kuten Marc Chagallin, Ossip Zadkinen ja Chaïm Soutinen töitä. Taiteilija Nadzja Sajapina teki kulttuuriperinnön takavarikoinnista Perintö-nimisen esityksen, joka juhlisti vangittua taidekokoelmaa. Vapaa­ehtoiset seisoivat tyhjässä galleriassa tyhjien kehysten edessä siten, että heidän selkiinsä oli kiinnitetty kopiot puuttuvista taideteoksista. Kuraattori Aljaksandr Zimenka järjesti kierroksen, jossa kuvaili kaikkia kadonneita teoksia yleisölle.

Toinen esimerkki kansalaistoiminnan ja taiteen yhdistämisestä oli vapaassa galleriassa Mestsassa järjestetty ryhmänäyttely nimeltä Kone hengittää, minä en, jonka järjesti ruohonjuuritason aktivistiryhmä Zveno ja kuratoriaalinen alusta SHKLO+. Se oli kunnianosoitus valkovenäläisille sairaalan työntekijöille, jotka rehkivät pandemian aikaan. Näyttelyssä oli sydäntäsärkeviä videoita ja valokuvia potilaista ja lääkäreistä. Näyttely toi esiin sen, miten maassa ei ollut huolehdittu tiedonvälittämisestä pandemian aikaan, ja näytti, miten sairaus oli stigmatisoitu maassa. Valko-Venäjällä ei tehty juuri mitään ihmisten suojelemiseksi, mutta sitä ei olisi saanut näyttää. Näyttely määrättiin siirrettäväksi pois, koska se valtion mukaan ”vahingoitti varotoimenpiteitä”.

Taiteen ja antitaiteen sekoittamisella on kansalaistottelemattomuudessa pitkät perinteet. Miten se näkyy valko­venäläisten toiminnassa?

Mielenosoitusten jatkuessa yhä useampi ihminen pidätettiin siitä syystä, että he ripustivat punavalkoisia vaatteita ja kankaita ikkunoihinsa. Historiallisen Valko-Venäjän lipun värit kun ovat myös opposition värit. Protestoidakseen pidätyksiä vastaan ihmiset kirjoittivat vetoomuksen, jossa vaativat valtiota antamaan määräykset, miten pyykki piti kuivata parvekkeilla, mitä värejä pyykkiä kuivattaessa saattoi yhdistellä ja miten.

Teossa yhdistyivät kansalaistottelemattomuus ja vallitsevien estetiikan paradigmojen hylkääminen. Tämänkaltaisista kieltäytymisstrategioista on kirjoittanut muun muassa filosofi Alan Badiou. Tällainen linkki taiteen ja politiikan välillä on ollut luonteenomaista jokapäiväisissä valkovenäläisten protesteissa.

Suomalaisten olisi hyvä tietää valkovenäläisen taidemaailman lähihistoriaa, jotta he voisivat ymmärtää valko­venäläisten taiteilijoiden asemaa tänä päivänä. Miten kuvailisit sen muutosta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisestä ajasta nykypäivään?

90-luvun alussa nykytaidetta ei esitelty juuri ollenkaan. Silloin oli nähtävillä vain sosialistista realismia tai sitten kaupallista taidetta. Nykytaidetta esiteltiin vain taiteilijaliiton eli kulttuuriministeriön yllä­pitämissä ja valtion omistamissa virallisissa näyttelykeskuksissa, joissa oli hyvin kontrolloiva ja hierarkkinen rakenne. Yksityistäminen toteutettiin Valko-Venäjällä paljon hitaammin kuin Venäjällä, eikä rahaa ollut vaihtoehtoisten taidetilojen tukemiseen tai taiteen myyntiin. Taidekenttä oli tukahduttava.

Työskentelin Minskin kansallisen taidemuseon koulutusosastolla ja olin turhautunut, kunnes taiteilijat perustivat nykytaiteen gallerian, jonka kuraattorina aloin toimia. Se pysyi pystyssä kuusi vuotta, saimme sille hyvin sponsoreitakin muun muassa Goethe-Institutista. Onnistuimme kokoamaan ajankohtaisen ohjelman. Galleria toimi myös taiteilijoiden hengailu­tilana. Mutta Lukašenka pelästytti sponsorit ja galleria oli suljettava.

Lähdin Valko-Venäjältä vuonna 1998. Kun palasin Minskiin vuonna 2010, kaupunki oli erilainen. Gentrifikaatio oli selvästi näkyvissä ja keskustassa gallerioita sponsoroivat nuoremman sukupolven liikemiehet. Ihmiset olivat vaurastuneet. Kaupallisilla gallerioilla meni hyvin.

Vuonna 2010 oli kuitenkin vaikea löytää kiinnostavaa taidetta, sillä taiteilijat eivät olleet koskeneet politiikkaan kymmeneen vuoteen. Kuratoin silloin New Yorkiin näyttelyä, joka käsitteli valkovenäläistä taidetta vuoden 2010 yhteiskunnallisissa mullistuksissa, mutta oli vaikea saada näyttelyä aikaan, koska sensuuri oli lamauttanut taiteen.

Mitä Valko-Venäjän taide-elämän rakenteista olisi hyvä ymmärtää?

Taidemaailma on hyvin jakautunut, kuten koko Valko-Venäjän yhteiskunta, ja protestit vain syvensivät kahtiajakautuneisuutta. Taiteilijat, jotka protestoivat, ovat monet lähteneet Eurooppaan. Mutta monet eivät protestoi ja sanovat, etteivät välitä politiikasta. Olin hämmentynyt siitä, että kun rauhanomaiset protestit syksyllä 2020 tukahdutettiin ennennäkemättömällä väkivallalla, samaan aikaan sain kutsuja gallerioiden avajaisiin. Business as usual jatkui monissa kaupallisissa gallerioissa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihmiset eivät tietenkään voi avoimesti vastustaa Lukašenkaa, mutta edes väkivallan normalisointia vastaan pitäisi toimia.

Millaista keskustelua taiteilijoiden ja kulttuuriperinnön asemasta Valko-Venäjällä käydään?

Taiteilijoiden heikosta asemasta ei puhuta juuri lainkaan. Valtion museot pyytävät nuorten taiteilijoiden teoksia kokoelmiinsa tarjoamatta heille korvausta. Ei ole lakeja, jotka takaisivat taiteilijoille maksun näyttelyihin osallistumisesta. Yksityiset rahoittajat puolestaan ylläpitävät ryysyistä rikkauksiin -satua, jollainen on esimerkiksi Marc Chagallin tarina, jossa rutiköyhä taiteilija vihdoin löydetään ja hänestä tulee rikas. Esimerkiksi Zahar Kudinilla, yksityisesti sponsoroidun "Autumn Salonin” suositulla taiteilijalla, ei ollut varaa ostaa bussilippua nähdäkseen omia teoksiaan näyttelyissä. Hänen itsemurhansa vuonna 2018 ravisteli Valko-Venäjän taidemaailmaa. Taiteilijoilta puuttuvat yhdistykset, jotka ajaisivat heidän asiaansa. Tarvitaan kipeästi poliittisia mekanismeja, jotka suojelisivat taiteilijoita ja kulttuuriperintöä.

Kulttuuriperinnön lisäksi uhattuna ovat tietysti myös ihmishenget. Valtio on kidnapannut ja murhannut taiteilijoita. Ne taiteilijat, jotka vastustavat diktatuuria, ovat hengenvaarassa.

Valkovenäläiset taiteilijat ovat Suomessa melko tuntemattomia. Viimeksi Suomessa on kirjoitettu täällä turvapaikkaresidenssissä olevasta valkovenäläisestä näytelmäkirjailijasta Andrei Kureichikista, joka on puhunut sodan uhasta ja ydinasevaltion diktaattorin kanssa veljeilevästä Lukašenkasta jo syksyllä, ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja sai Valko-Venäjän liittolaisekseen. Keihin muihin taiteilijoihin kehottaisit suomalaisia tutustumaan?

Voisin esimerkiksi suositella tutustumaan parhaillaan vangittuna olevaan Ales Puškinin taiteeseen. Myös Uladzimir Hramovitš, Lesja Ptšolka ja Aljaksej Kuzmitš ovat hienoja taiteilijoita. He ovat joutuneet jättämään Valko-Venäjän.

Tällä hetkellä puhuminen valkovenäläisestä taiteesta ilman, että puhuu Valko-Venäjän ihmisoikeustilanteesta, on pelkkää toiveajattelua. On mahdotonta ajatella mitään muuta kuin sitä, että taiteilijoilta on siellä viety sananvapaus.

Toivoisin, että Euroopassa ylipäätään kuunneltaisiin vastarintaa henkensä edestä tekeviä taiteilijoita paljon enemmän ja annettaisiin heille tilaa mediassa tänä kriisiaikana, sillä heillä on kokemuksia siitä, miten Valko-Venäjä toimii, sekä näkemyksiä siitä, miten me kaikki voimme vastustaa valtion harjoittamaa väkivaltaa ja kulttuurista imperialismia sekä puolustaa ihmisoikeuksia.

Keskustelija-palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuriaiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa.

Olga Kopenkina on vapaa kuraattori ja taidekriitikko, joka toimii professorina New York Universityn American Studies -osastolla.

Korjaus jutun printtiversioon: Jutun valkovenäläisten nimien oikeinkirjoitus korjattu kauttaaltaan.