Nainen kauhoi kuivuneen joenuoman mutaisesta lätäköstä kuravettä tyhjään pulloon. Vesi oli tarkoitettu lapselle, ehkä noin vuoden ikäiselle.

Antti Rautavaara tiesi, että kylässä oli koleraa. Hän mietti, mitä tekisi.

Kollega puuttui peliin. On turha mennä sanomaan äidille mitään, ellei heillä olisi tarjota jotain vaihtoehtoa, tämä sanoi.

Elettiin vuotta 2015. Magnitudiltaan 7,8 oleva maanjäristys oli iskenyt Nepaliin, eikä jälkijäristyksiltäkään ollut vältytty. Rautavaara oli maassa, sillä hän työskenteli tuohon aikaan Unicefilla vesihuoltopäällikkönä.

Maanjäristys pudotti Rautavaaran vastuulle yli neljän miljoonan ihmisen selviytymisen sortuneissa vuoristokylissä ja leireissä. Monsuunikausikin oli alkamassa. Unicef vastasi katastrofissa vedestä, sanitaatiosta ja hygieniasta.

Kun Rautavaara lähti pari viikkoa tuhoisan järistyksen jälkeen Sindhupalchokin piirikuntaan Ylä-Himalajalle, hän joutui voimakkaan jälkijäristyksen keskelle. Selän takana olleet talot luhistuivat. Lähes 40 ihmistä kuoli noin sadan metrin päähän. Paluutiet romahtivat.

– Voisin puhua Nepalista koko päivän, Rautavaara sanoo.

On kuitenkin siirryttävä asialistalla eteenpäin. On puhuttava lisää vedestä.

Veteen liittyvät asiat ovat Rautavaaran työtä. Viime kesänä Suomeen on nimittäin kaikessa hiljaisuudessa perustettu erityinen virka, Special Envoy for Water.

Suomeksi se tarkoittaa vesiasioiden erityisedustajaa. Rautavaaran palkan maksaa neljä eri ministeriötä. Tehtävä on kansainvälisestikin harvinainen. Vastaavan tittelin virkahenkilöitä ei ole tiettävästi kuin Alankomailla ja Tadžikistanilla.

Rautavaaran työpiste sijaitsee rauhanvälityskeskuksessa ulkoministeriön poliittisella osastolla. Siitäkin voi päätellä, että vedestä on tullut osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Kyse ei enää ole ainoastaan siitä, että Suomi tukisi kaivojen rakentamista Afrikassa. Kyse on sen pohtimisesta, miten vältetään veteen liittyvät äärimmäiset uhat ja riskit, kuten vesisodat.

Hyvältä ei näytä, sillä vesiongelmat ulottuvat nykyään Eurooppaan saakka. Viime kesänä Rein-joen kuivuminen piinasi Saksaa, ja joissain ranskalaisissa kunnissa juomavesi loppui.

Venäjä on käyttänyt vettä sodankäynnin välineenä Ukrainassa: iskenyt esimerkiksi vesihuoltolaitoksiin ja jätevedenpuhdistamoihin. Suomellakin on Venäjän kanssa yhteisiä rajavesiä, ja yhteistyön tulevaisuus nostaa esiin kysymyksiä.

Maailmalla vesi aiheuttaa jo vakavia kiistoja. Esimerkiksi Niilillä rakenteilla oleva Etiopian pato on aiheuttanut jännitteitä, sillä Sudan ja Egypti katsovat rakennelman uhkaavan niiden vesi- ja ruokaturvaa.

Työsarkaa vesidiplomaatille piisaa. Mutta mitä yksi virkahenkilö voi tehdä?

Vaaleanruskea pikkutakki, lohenpunainen kauluspaita. Paksusankaiset silmälasit, jämäkkä kädenpuristus, katse suoraan silmiin.

50-vuotias Rautavaara on päästänyt Avun seuraamaan työpäiväänsä, ja tammikuisena maanantaina se alkaa Rautavaaran kantakahvilasta Helsingin Haagassa kello 7.45.

Rautavaara tilaa teetä ja aloittaa vaivattoman small talkin. Vähempää ei toki odotakaan diplomaatilta.

Kansainvälinen ura alkoi kiinnostaa Rautavaaraa, kun hän nuorena opiskeli Kungliga Tekniska Högskolanissa Tukholmassa. Opiskelijat tulivat yli neljästäkymmenestä eri maasta, joista suurin osa oli kehitysmaita. Kaavoittajaksi tähdännyt Rautavaara ryhtyi haaveilemaan toisenlaisesta urasta.

Hän pääsi töihin Kiinaan UNDP:lle, YK:n kehitysohjelmaan. Kiinasta Rautavaara myös adoptoi puolisonsa kanssa perheen esikoisen. Seuraavaksi he muuttivat Etiopiaan, Rautavaaran ensimmäiselle komennukselle Suomen valtion leivissä. Samalla syntyi keskimmäinen lapsi.

Itä-Afrikan-vuosien jälkeen perhe palasi Suomeen, jolloin syntyi kuopus. Sitten Rautavaara sai pestin Unicefilta, ja koko perhe muutti Nepaliin.

– Se kokemus on ollut käänteentekevä sekä työuralla että henkilökohtaisessa elämässä.

Virallisesti vesidiplomaatin työpäivä alkaa seminaarilla, joka järjestetään ympäristöministeriössä. Tapahtuma on sidosryhmätilaisuus, jossa esitellään Suomen vesialan kansainvälistä toimintaa. Paikalla on ihmisiä eri ministeriöistä, tutkimuslaitoksista, aluehallinnosta ja yrityksistä.

– Huomenta hei kaikille. Ruvetaan aloittelemaan, Rautavaara sanoo.

Veteen ei liity pelkästään uhkia vaan myös mahdollisuuksia. Maa- ja metsätalousministeriön projektipäällikkö Jertta de Mazières kertoo, että vesialan globaalin liiketoiminnan arvoksi on vuositasolla arvioitu 400–500 miljardia euroa. Suomalaisyrityksetkin ovat valppaina.

Suomen maine vesivaltiona ei ole tuulesta temmattu. Se juontaa osin juurensa pitkäikäiseen rajavesiyhteistyöhön Venäjän kanssa.

Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rajavesistösopimuksen vuonna 1964. Yhteistyön alku oli hankala, sillä Suomi menetti sodan jälkeen merkittäviä vesialueita ja vesivoimaloita rajan toiselle puolelle.

Vuoden 1964 sopimuksessa päästiin kuitenkin säätämään esimerkiksi siitä, ettei vesistöissä saa aiheuttaa haittaa vesialueelle, kalastukselle tai vaikka rakennuksille.

Rajavesiyhteistyöstä tuli kansainvälinen malliesimerkki, niin hyvin se otti tuulta alleen.

Yksi tärkeimmistä rajavesistöistä on Vuoksi. Sen neljästä vesivoimalasta kaksi on Suomen ja kaksi Venäjän puolella. Voimalat vaikuttavat esimerkiksi Saimaan tulvasuojeluun ja saimaannorpan elinoloihin. Venäjään nähden Suomella on etulyöntiasema: Suomi on ylävirran maa, eli vesi virtaa Suomesta Venäjän suuntaan.

Mutta mikä on yhteistyön tilanne nyt, Venäjän Ukrainassa aloittaman raa’an hyökkäyssodan jälkeen?

Rautavaara tyytyy sanomaan, että rajavesistöyhteistyötä koordinoidaan maa- ja metsätalousministeriössä. Hän ei istu asian päällä eikä kommentoi asiaa.

– Kaikki mahdollinen yhteistyö Venäjän kanssa on tietysti lopetettu, mutta rajavesien osalta ihan kaikkea tiedonvaihtoa ei ole lopetettu, sanoo maa- ja metsätalousministeriön vesitalousjohtaja Olli-Matti Verta myöhemmin puhelimessa.

”Välttämätön yhteistyö” jatkuu Verran mukaan virkamiestasolla. Se tarkoittaa vesistöjen säännöstelyyn, juoksutuksiin ja veden laatuun liittyvää yhteydenpitoa, verrattain tiheääkin. Lisäksi suomalais-venäläinen rajavesistökomissio on pitänyt lokakuussa 2022 vuosikokouksen etäyhteyksin ”karsitulla asialistalla”.

– Henkilökohtainen arvaukseni on, että eiköhän tässä aika pitkään mennä minimaalisella yhteydenpidolla, Verta sanoo.

Teknistä yhteydenpitoa pidetään Suomessa kuitenkin tärkeänä. Tapahtui mitä hyvänsä, vesi virtaa rajan yli, Verta muotoilee.

Aamupäivän seminaarin jälkeen Rautavaara suuntaa lounaalle. Hän puhuu omasta roolistaan: henkilöjutun tekeminen ei ole mieluisinta puuhaa, sillä enemmän kuin itsestään hän haluaisi puhua yhteistyöstä. Se kuulostaa diplomaatin puheelta.

– En korosta kiirettä, koska kiire on useimmiten koetun kiireen tuntua. Mutta teen pidennettyä työaikaa, ja silti tuntuu, että plussatunteja kertyy.

Viime syksynä Rautavaaralla oli seitsemän työmatkaa. Se on paljon perheelliselle ihmisille. Mutta tärkein työmatka on vielä edessä.

Maaliskuun lopussa New Yorkissa järjestetään YK:n vesikonferenssi, ensimmäinen 46 vuoteen. Konferenssi tähtää siihen, että vuoteen 2030 mennessä kaikkien ihmisten oikeus veteen ja sanitaatioon todella toteutuisi.

YK-kielellä puhutaan kestävän kehityksen tavoitteista, Agenda 2030:sta. Nyt tavoitteista ollaan kaukana.

– Euroopassa on liian pitkään saatu ajatella, että ei koske meitä. Varsinkin Suomessa, vaikka täälläkin syödään ja käytetään tuotteita, joiden vesijalanjälki on maailmalla, Rautavaara sanoo sitten.

Viime kesä oli mieleenpainuva myös Rautavaaralle. Hän oli juuri aloittanut uudessa tehtävässään, kun Euroopassa kärvisteltiin ennätyskuumissa helteissä ja kuivuudessa.

– Ekan kerran oikeasti huomattiin, että jos ydinvoimaloilla ei ole jäähdytysvettä, silloin ei voi tuottaa energiaa. Ilmastonmuutos välittyykin veden kautta meille ihmisille yhä kasvavassa määrin.

Lounaan jälkeen vuorossa on Water for Peace -hankkeen ohjausryhmän kokous. Toimittaja päästetään aluksi mukaan palaveriin.

Rautavaara johtaa puhetta. Hän haluaa nähdä vuosiraportin liitteen, yhdenlaisen seurantataulukon. Seuraa puhetta vaikealla jargonilla, josta ulkopuolinen ei noin vain ota selvää.

Kello 13.19 toimittaja lentää palaverista ulos. Käsiteltävänä on luottamuksellisia asioita, joita ei voi viestiä julkisuuteen. Kokous päättyy kahdelta, ja jatkamme haastattelua kahvilassa.

Rautavaara kantaa harteillaan raskaita asioita. Kaikki vesi, mitä on, on jo olemassa maapallolla. Luonnontieteellisin termein puhutaan vedenkierrosta, joka ylläpitää elämää. Yhtälössä ihmisen tehtävänä on alati kasvavan niukkuuden jakaminen.

Se on ennennäkemättömän vaikeaa, sillä autoritaariset hallinnot haastavat sääntöperusteista maailmaa samalla, kun kaikkien valtioiden olisi sopeuduttava ilmastokriisiin.

Eikö Antti Rautavaara menetä toivoaan?

– On pystyttävä ajattelemaan positiivisesti, hän sanoo.

– Ihmiskunta kykenee löytämään ratkaisuja ongelmiin, on sitten kyse teknologiasta tai politiikasta. Jossain vaiheessa näissä hommissa voi ajatella olevansa maailmanlopun airut. Mutta vesiyhteisössä on ratkaisukeskeistä ajattelua.

Kukas on tänä aamuna leikkinyt joukkotuhoaseella?

Tähän tapaan Antti Rautavaara on joskus aloittanut puheenvuoroja tilaisuuksissa. Osa yleisöstä on ollut kummissaan. Mistä Rautavaara oikein puhuu?

Oletteko pesseet kädet? hän on jatkanut. Kyse on ollut tietenkin vedestä.

Huumorinkin kautta, niin voisi luonnehtia Rautavaaran tapaa suhtautua raskaisiin asioihin. Mutta välillä häntäkin pännii, ei niinkään kollegat tai oma työ vaan muut huolet.

Joitain vuosia sitten Rautavaaralla oli Twitter-projekti. Hän korjasi sosiaalisen median keskusteluissa faktoja, jotka liittyivät kehitysyhteistyöhön.

– Se oli tosi ahdistavaa. Kaksi vuotta tein sitä. Noin vuosi sitten päätin lopettaa sen, ja helpotuksen tunne oli uskomaton, Rautavaara sanoo. Hän viittaa saamaansa vihapostiin ja negatiiviseen keskusteluilmapiiriin.

Tapauksessa tiivistyy se, mistä Rautavaara on eniten huolissaan. Hän ei pelkää luonnonvarojen puolesta, vaan ihmisten. Mihin maailma menee, kun olemme toisiamme vastaan?

Ja ihmisen teot, ne valuvat lopulta luontoon.

Hyvä lukija, vedä lopuksi syvään henkeä. Kuvitellaan Antti Rautavaaran opeilla vielä vesiturvallinen maailma.

Se on toistaiseksi utopia. Maailmassa on Unicefin mukaan 2,2 miljardia ihmistä, joilla ei ole vettä kotonaan tai joille vesi ei ole turvallista juotavaksi. Maailman terveysjärjestön mukaan 494 miljoonalla ihmisellä ei ole käymälää, vaan he tekevät tarpeensa pihalle.

Ei ole olemassa teknologiaa, jolla voitaisiin tuottaa vettä kaikkien ihmisten käyttöön. Kuivan Koillis-Kiinan ruoantuotantoa on siirretty Afrikkaan. Saudi-Arabia tuottaa puolet käyttövedestään poistamalla suolaa merivedestä energiasyöpöillä ratkaisuilla. Afrikan mantereella väestönkasvu karkaa suhteessa olemassa oleviin vesivaroihin.

Mutta unohdetaan nykyhetki toviksi. Kysytään Rautavaaralta, millainen vesiturvallinen utopia olisi.

Vesiturvallisessa maailmassa jokaisella olisi kotonaan terveelliseen elämään tarvittava määrä puhdasta vettä, Rautavaara lausuu.

Suomalaisesta näkökulmasta vesivessat ovat itsestäänselvyys, mutta globaalisti ne ovat kinkkisempi asia. Kaikilla maailman ihmisillä ei voi olla kotonaan sellaista.

Rautavaara on tehnyt mökillään omia ratkaisujaan. Vaikka perheellä on sielläkin suihku ja he ovat vesiosuuskunnan jäseniä, Rautavaara halusi sisätiloihin myös erottelevan kuivakäymälän, josta ravinteet saadaan kiertoon.

Miten hän muuten olisi voinut elää itsensä kanssa?

Juttua varten on haastateltu myös Aalto-yliopiston vesitalouden professoria Marko Keskistä, joka antoi tietoja Suomen ja Venäjän rajavesistöyhteistyöstä.