Ilmestynyt 6.8. – Päivitetty 25.12.2022

Kun Elisa ja Mika Aaltola kohtaavat historiallisen Hakasalmen huvilan rappusilla, toisensa tapaavat paitsi pikkusisko ja isoveli myös kaksi tohtoria ja alallaan arvostettua asiantuntijaa.

Eduskunnan yhteydessä toimivan Ulkopoliittisen instituutin johtajana työskentelevä Mika, 53, on päivästä toiseen selittänyt mediassa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ja Nato-kysymyksiä, minkä myötä hänestä on tullut koko kansalle tuttu.

Hän on saanut suurta kannatusta jopa Suomen seuraavaksi presidentiksi, mikä on politiikan ulkopuolelta tulevalle tutkijalle äärimmäisen harvinaista.

– Ehkä olen osannut sanoittaa asioita, diagnosoida tilannetta ja luoda tulevaisuuden skenaarioita tavalla, joka on vedonnut ihmisiin siinä määrin, että he ovat kokeneet myös poliittista luottamusta, Kun tietoa tulee joka puolelta, tutkijan tehtävä on antaa sekamelskassa välineitä ymmärtää sitä, Mika kommentoi.

Ukrainan sotaa analysoidessaan Mika on antanut tunteidensa näkyä. Hän ei halua etääntyä teorioihin, vaan sydämen ja mielen pitää liikkua samaan tahtiin.

– Haluan sanoittaa sen, miten sota vaikuttaa sen ihmisen arkeen, joka lähti kotoaan kouluun tai töihin aamiaisen jälkeen eikä enää koskaan palaakaan siihen rakennukseen. Sota ei ole vain rakennuksien tuhoutumista, vaan ihmisten kohtaloita ja arkea.

Johtajana Mikan yksinäinen tutkijan arki on myös muuttunut kokouksiksi ja verkostoitumiseksi, joka vaatii paljon matkoja, ihmisten tapaamista ja hyvää paineensietokykyä.

– Omassa elämässäni tämä on ollut renessanssiaikaa. Olen löytänyt itsestäni uusia kykyjä. Olen ollut kuitenkin sielultani introvertti ihminen, ja huomaan nauttivani myös siitä, että tapaan ihmisiä, kuuntelen huolia ja puhun. Se ei ole tullut luonnostaan, vaan on vaatinut elämänkokemusta ja kasvua kipujen kautta.

Elisalle, 46, joka on eläin- ja ympäristöetiikan dosentti, eläinten oikeudet ovat elämäntehtävä. Hän haluaa korostaa erityisesti kolmea asiaa:

1. Eläimillä on mieli, ja niitä pitäisi kohdella tavalla, joka ottaa huomioon niiden näkökulman. Elisa kammoaa eläintuotannon porsitushäkkejä, broilerihalleja ja turkistuotantoa.

2. Ettei metsästyksessä aiheutettaisi turhaa kärsimystä. Esimerkiksi vieraslajien pesimäaikainen pyynti johtaa poikasten nääntymiskuolemaan. Pyyntirautojen käyttö ja luolametsästys aiheuttavat eläimille ahdinkoa.

3. Ihmisellä on moraalisen harkinnan taito. Sen mukana tulee vastuu kanssaelollisia kohtaan. Tätä taitoa olisi hyvä kehittää.

Syksystä 2020 asti Elisa on omistautunut eläinten oikeuksille entistäkin enemmän. Hän oli silloin hengenvaarassa, kun epäonnistuneesta hammasoperaatiosta seurasi tulehduspesäke aivoihin. Aivoleikkauksen jälkeen hän sai verenmyrkytyksen.

– Olin varma, että kuolen. Minua harmitti, miksen ollut tehnyt enemmän eläinten eteen. Toivoin, että saisin edes vuoden. Voin nyt ymmärtää kokemustasolla sen, että pitää elää jokainen sekunti niin kuin haluaa, tehdä itselleen merkityksellisiä asioita ja edistää hyvää. Ei ikinä tiedä, milloin täältä mennään, Elisa sanoo.

Mikaa Elisan sairastuminen hätkähdytti.

– Se sai muistamaan kuolevaisuuden ja kehollisuuden. Pystyin myös samastumaan Elisan tunteeseen kuolemanpelosta. Itselläni oli 25-vuotiaasta kallon onteloissa vakava kasvain, joka tuotti paljon kipuja vuosien ajan ennen kuin tajuttiin mikä se on. Kasvain leikattiin Yhdysvalloissa, kun olin 37-vuotias, Mika kertoo.

Kun Mika ja Elisa tapaavat, ei mene aikaakaan, kun väittely käynnistyy. Mika kuvaa sitä armolahjaksi: kun väittely on lempeää ja halaavaa, se antaa uusia ideoita. Niitähän ei saa, jos toinen ei tuo esille omista poikkeavia näkökulmia.

– Mika on kaappifilosofi. Pitkään väittelimme filosofiasta, ja oli jopa yllätys, että hänestä tuli ulkopolitiikan tutkija eikä filosofi, Elisa sanoo.

Mika on saanut Elisan muuttamaan kielteisen kantansa Natoon. Ratkaiseva väittely käytiin Mikan työhuoneessa viitisen vuotta sitten.

– Toivon rauhaa enkä pidä sotilasliitoista ja militarismista. Silloin Mika latasi pöytään kaikki syyt, joiden takia Suomen pitää olla Natossa. Huomasin, etten voi sanoa enää vastaan. Tuo ihminen tietää asiasta enemmän kuin minä, kertoo Elisa.

Elisa ja Mika eivät väitellessään suutu toisilleen, mutta saattavat korottaa ääntään niin, että joutuvat kertomaan ulkopuolisille sen olevan normaalia. He ovat osallistuneet väittelyihin lapsesta asti, sillä kotona keskusteltiin kiivaasti politiikasta, yhteiskunnallisista asioista, taiteista ja filosofiasta. Lapsuuden väittelyissä Elisan tunteet kyllä kävivät kuumina – varsinkin, jos Mikaa alkoi naurattaa tai tämä innostui kutittamaan siskoaan. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Jonain päivänä kasvan Mikaa pidemmäksi, ja sitten hän ei enää kutita.” Näin ei käynyt, sillä isoveli on häntä kolmekymmentä senttiä pidempi.

– Ihailen Elisaa. Hän on alallaan maailmanluokan tähti ja haluttu puhuja eri puolilla maailmaa. Hän vaikuttaa asioihin ja pystyy toimimaan laajalla rintamalla. Jos väittelee eläinten oikeuksista kuten hän, se ei useinkaan avaa parhaita uranäkymiä. Elisa on mennyt päättäväisesti läpi harmaan kiven. Se kertoo paljon ihmisen luonteesta, Mika kuvaa siskoaan.

Kummallekaan sisarukselle perheen perustaminen ei ole ollut keskeistä. Elisa on vapaaehtoisesti lapseton ja on siinä isänsä kaltainen.

– Isä kaipasi vapautta ja puhui paljon siitä, että olisi halunnut elää yksin. Hän tunnisti minussa samat asiat kuin itsessään.

Elisa on ollut kerran vahinkoraskaana. Mika oli silloisen miesystävän jälkeen ensimmäinen ihminen, johon Elisa oli yhteydessä.

– Mika on ollut turvani tässä kuten monessa muussakin asiassa. Hän vastasi rauhallisesti, että tästä selvitään ja että hän on tukena. Olin päättänyt pitää lapsen, mutta raskaus päättyi keskenmenoon. Se on ollut elämässäni ainut hetki, jolloin olen halunnut lapsen.

Elisa rakastaa kolmea kummilastaan, ja hän viihtyy lasten kanssa. Oma perhe ja lauma ovat kolme löytökoiraa.

– Koirissa on hienointa läsnäolon kyky ja täydellinen egottomuus. Ne eivät mieti, mitä toiset niistä ajattelevat tai vaadi itselleen liikaa. Koira on suhteessa ihmiseen valtavan epäitsekäs ja rakkaudellinen olento, ja se koskettaa.

Mikasta tuli huhtikuussa isä, kun hänen ja Kirsi Aaltolan poika Geo syntyi. Mika ei ollut jahdannut onnea ja tyytyväisyyttä, ei parisuhdetta eikä siitä mahdollisesti syntyvää lasta.

– Sitten yhtäkkiä se on tässä, kun löysin ihmisen, joka pystyy ankkuroimaan minut.

Elisa oli ajatellut, ettei Mikakaan hanki lapsia ja että perhe loppuu heihin. Vauvauutinen oli suuri huojennus.

– Olen todella onnellinen siitä, että Mikasta tuli isä. Hänessä näkyy seesteisyyttä, jota en ole ennen huomannut. Mika oli nuorempana aika intensiivinen ihminen. Häneen on tullut syvän rauhan ulottuvuus, Elisa kuvaa.

Geo-vauva on saanut Mikan oppimaan ja haluamaan uusia asioita, joita hän ei ennen tiennyt haluavansa.

– Lapsen silmissä näkee menneet sukupolvet. Voin kuvitella hänen silmiinsä valtamerimummomme, isoisoäitimme Ainon. Mutta samalla ne katsovat odottaen tulevaisuuteen, joka hänen pitää luoda. Hän on elossa vielä sen jälkeen, kun olen kuollut. Lapsi on aina toivo jostain paremmasta, ja se on tyynnyttävää, Mika sanoo.

Oppineisuus kulkee Aaltolan perheessä verenperintönä, sillä Juhani-isä on ollut filosofian professori, Sinikka-äiti runoja kirjoittava luokanopettaja, joka luki perheelleen ääneen maailmankirjallisuuden klassikoita. Koti sijaitsi pienellä Kintauden kylällä Petäjävedellä. Vanhemmat hakivat maalta hyvää elämää. Kotona oli koiria ja vuohia sekä kaikenlaisia Elisan pelastamia eläimiä, kuten kaneja ja lintuja.

Elisan hoiti Tuhkimoksi ristimäänsä vuohta, ja häntä kiinnosti eläinten mieli. Hän kulki navetoissa ja luonnossa ja oli huolissaan eläimistä. Jo pienenä hän laati sanomalehtiin mielipidekirjoituksia eläinten kohtelusta. Hän soitti myös viranomaisille ja poliitikoille. Mika taas oli kiinnostunut tietotekniikasta, arkeologiasta ja historiasta.

Mika oli kolmesta sisaruksesta keskimmäinen ja ainoa poika, häntä seitsemän vuotta nuorempi Elisa taas kuopus. Ikäero alkoi Elisan mielestä tasaantua vasta, kun hän oli kolmikymppinen.

–Siihen asti Mika suhtautui minuun pikkusiskona ja minä häneen isoveljenä. Silloin kohtasimme toisemme aikuisina, rupesimme puhumaan menneisyydestä avoimesti, ja alkoi aikuinen ystävyys.

Mika toteaa, että ihmisen persoonaan vaikuttaa sekin, missä kohtaa vanhempien elämäntarinaa hän on syntynyt.

– Synnyin perheeseen, jonka isä maalasi tauluja, haaveili taiteilijuudesta ja haki muutosta elämään lähtemällä opiskelemaan filosofiaa oltuaan sitä ennen opettajana. Elisan syntyessä isä oli jo filosofi ja yliopistoihminen, Mika kertoo.

Molemmat tunnistavat, että keskimmäisenä kasvaminen näkyy Mikassa diplomaattisuutena.

– Mika on ratkaissut konflikteja perheessämme. Roolin mukana tulee asioiden selittäminen ja että on se, joka aina pärjää. Hän ei ole näyttänyt haavoittuvuuttaan niin paljon kuin olisi kaivannut, ja usein laittoi muiden tarpeet omiensa edelle, Elisa kertoo.

Mika vaikeni pitkään huolistaan, koska ei halunnut huolestuttaa läheisiään.

– Jos haluaa etäännyttää ihmiset, paras tapa on jättää kertomatta omista tunteistaan, varsinkin isoista asioista. Mutta samalla kun kertoo asioista toisille, sanoittaa niitä itse.

Sisarukset ovat viettäneet vuosia maailmalla. Mika lähti lukion jälkeen opiskelemaan psykologiaa Columbian ylipistoon New Yorkiin.

Se oli käänteentekevää, ja hän on asunut yhteensä seitsemän vuotta Yhdysvalloissa ja lisäksi Britanniassa ja Ranskassa.

Elisaa veljen esimerkki innosti. Hän on asunut kahdeksan vuotta Lancasterissa ja Manchesterissa Britanniassa. Hän ei ajatellut palaavansa Suomeen, mutta vanhempien ikääntyminen sai hänet muuttamaan takaisin 2010.

Tällä hetkellä huolta aiheuttaa isän muistisairaus.

– Isä korosti järkeä, logiikkaa ja tietoa ja sanoi, että vanhetessaan hän toivoisi vain sitä, ettei menettäisi muistiaan ja kunhan hänen älynsä säilyisi. On traagista, ettei hän muista. Toisaalta on ollut kaunista, että isästä on noussut esille entistä vahvemmin lempeä ja rakkaudellinen puoli. Joskus hän ei aivan muista kuka olen ja sitten hän muistaa ja sanoo: ”Voi Elisa, sinä olet siinä, puhelinlangat ovat olleet sekaisin”, Elisa kertoo.

Onneksi isä on tyytyväinen ja levollinen. Hän pohdiskelee, tutkii karttoja, katsoo asiaohjelmia ja jokaisen uutislähetyksen, kuten perheessä on aina ollut tapana.

– Äiti lukee hänelle yhä kirjoja ääneen. Se on aina ollut minustakin rauhoittavaa. Lapsena avasin oven ja kuuntelin salaa, kun hän luki isälle sunnuntaiaamuisin. Äidille isän sairaus raskainta, kun hän kokee sekä hoitamisen että kumppanin menettämisen taakan, Mika sanoo.

Mutta arki jatkuu, kuten sen kuuluukin tehdä. Mika mainitsee Elisalle hankkineensa elämänsä ensimmäisen auton, sillä vauvan kanssa se on tarpeen. Siskoa veljen vauva-arjen kuunteleminen hymyilyttää.

Mika lähtee työpaikalleen haastattelemaan työnhakijoita, Elisa signeeraamaan kirjojaan ja sitten Turkuun kotiin koiriensa luo.

Ilmestynyt 6.8. – Päivitetty 25.12.2022