Vanhan kirkkopuiston virallista nimeä Helsingissä ei muista juuri kukaan. Puisto tunnetaan ruttopuistona, sillä se on kansan suuhun jäänyt nimi. Se toimii kuin muistomerkkinä kaikille puiston hautoihin haudatuille.

Suuren Pohjan sodan aikana (1700–1721) rutto levisi pitkin Baltian rannikkoa, ja vuonna 1710 se saavutti Helsingin tappaen jopa 75 prosenttia kaupunkilaisista. Venäläisten kylvämän vainon aika, isoviha, alkoi maassa kolme vuotta myöhemmin. Ajat olivat palavan lohduttomia. Ruttopuiston nimi auttaa eläytymään uhrien asemaan.

Käyn puistossa sytyttämässä säännöllisesti kynttilän koronauhreille ja muihin pandemioihin menehtyneille. Niin pitäisi tehdä yhteisesti joka vuosi eri puolilla Suomea.

Jos emme muista menneitä kauhuja, ota huomioon ja tunne myötätuntoa, voi keskinäinen luottamuksemme rapistua. Jos emme tunne myötä­tuntoa ja empatiaa toisia kohtaan, saattavat myös vaaralliset altistumat levitä kansallisesti ja kansainvälisesti.

Leviävät sairaudet ovat muuallakin usein sekasorron kuvia. Näin kävi, kun Kiinasta alkanut pandemia levisi nopeasti lentoyhteyksiä pitkin ympäri maailmaa. Globaali terveysturvallisuusjärjestelmä petti. Niin petti myös luottamus. Globaali elämänmuotomme on kovin haavoittuva myös seuraavalle variantille tai kokonaan uudelle taudille.

Kun korostan surun ja menetyksen läpikäymistä, kuulen usein vastaväitteen: Siinä ja tässä maassa on kuollut enemmän. Tuhansien kansalaisten kuolema halutaan suhteellistaa, nähdä siten vähäisenä. Suhteellistamisen taipumus johtaa menetyksen vähättelyyn.

Tosiasioiden tunnustaminen tulkitaan saman tien arvosteluna. Ärhäkät toimintalinjojen kannattajat provosoituvat. Moni ei halua ymmärtää menetystä ja trauman jälkeistä tarvetta parantavalle ja huomioivalle puheelle. Trauma jätetään itämään.

Sekä uhrit, omaiset että terveydenhuollon etulinja jätetään roikkumaan ilmaan. Tämä on väärin. Sivuutettu trauma jää itämään. Se kanavoituu kohtaamattomana, se salaliittoistuu.

Olemme piittaamattomuudessamme perin holtittomia.

Meillä on taipumuksena pyrkiä olemaan mallimaa, jossa asiat hoidetaan prikulleen. Keskustelu politisoituu salamannopeasti, jos alamme puhua koronauhreista. Miksi? Koska kansallinen menetys on kivuliasta myöntää. Pakonomainen kiel­täminen on helpointa. Seurauksena on ihmisten jääminen yksin menetyksensä kanssa ja kansakunnan jääminen jumiin katastrofinsa kanssa.

On annettava aikaa kansalliselle surulle. Korona on ollut rauhanaikamme suurin yksittäinen menetys. Tuhansia kuolleita. Kymmeniätuhansia kärsiviä ja surevia. Elinaikaennusteet ovat putoamassa toista vuotta peräjälkeen. Omaiset ovat kohdanneet menetyksen. Se on absoluuttista, ei suhteellista. Eikä tämä ole kritiikkiä valitulle koronalinjalle tai sen puolustamista. Tässä ei pitäisi olla mitään poliittista.

Olen tavannut monia koronalle läheisiään menettäneitä. Kuunnellut heidän tarinoitaan ja katsellut heidän haikeita silmiään. On tärkeää olla läsnä. Puhua. Ei vähätellä kokemusta sanomalla sen olleen suhteessa muuhun pientä. Ihmiset kyllä muistavat.

Mika Aaltola on politiikan tutkija ja ulkopoliittisen instituutin johtaja