Nato-prosessille kuuluu ihan hyvää. Olemme niin sanotulla invitees-statuksella Natossa mukana vähän niin kuin ulkojäseninä. Käytännössä meitä kuitenkin kohdellaan jo jäseninä. Esimerkiksi melkein kaikki Naton työryhmät, joita on noin 400, ovat meille avoimia, ja saamme kutsut kokouksiin.

Helmikuun puolustusministerikokous on ensimmäinen iso askel. Siellä asetetaan Naton väliaikaiset puolustussuunnitteluvelvoitteet. Siellä siis päätetään siitä, mitä Nato Suomelta odottaa.

Niistä on informoitu tp-utvaa [ulko- ja turvallisuuspoliittista ministerivaliokuntaa ja tasavallan presidenttiä]. Eduskuntaakin on informoitu, mutta tiedot eivät ole julkisia. Velvoitteet tavallaan tulevat meille annettuina. Kun Nato valmistautuu puolustamaan jäsenmaitaan, jäsenmailla on velvoite asettaa omia joukkoja ja kalustoa Naton käyttöön, jos tilanne niin vaatii.

On sotilaallisia ja poliittisia syitä. Jo nyt Naton sotilasviranomaiset valmistautuvat Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyteen, miljoonaan neliökilometriin maata, vettä ja ilmaa, jota Suomi ja Ruotsi yhdessä Natoon tuovat. Jos siinä olisi Ruotsin kokoinen aukko, sotilaallinen suunnittelu vaikeutuisi merkittävästi.

Isot Nato-maat ovat nähneet, Yhdysvallat etunenässä, että Suomi ja Ruotsi tulevat Natoon yhdessä. Ajatellaan, että on tällainen kriittinen massa länsimaisia demokratioita, jotka Natoon tuodaan sisään.

Meillä on tiivistä yhteydenpitoa Ruotsin kanssa. Olemme poliittisesti ja sotilaallisesti lähellä toisiamme. Tässäkin mielessä on mielestäni tärkeää, että Natoon mentäisiin Ruotsin kanssa samaan aikaan. Ei ole syytä, joka puoltaisi sitä, ettemme menisi Natoon yhtä aikaa. En siis ole sen kannalla, että prosessia oma-aloitteisesti eriytettäisiin. Enkä ole huolissani, vaikka ratifiointi vähän kestää.

Se on niin spekulatiivinen asia, etten lähde sitä kommentoimaan. Poliitikot siitä sitten päättävät.

Sanoisin niin päin, että on poikkeuksellista, että ratifiointi on mennyt näin nopeasti. 28 maata on ratifioinut Suomen jäsenyyden. Nato on erilainen järjestö kuin Euroopan unioni, ei ehkä niin homogeeninen jäsenistöltään. Nato-jäsenmailla on omaan turvallisuuteen liittyviä intressejään, jotka tulevat nyt esille. Meidän lähtökohtamme on ollut, että ymmärrämme Nato-jäsenmaiden, kuten Turkin, huolia, vaikka ne eivät meidän mielestämme niin liitykään meidän jäsenyyteemme. Niiden [erilaisten intressien] kanssa on vain opittava elämään.

Menee kauhean spekulatiiviseksi. Toivottavasti ei kestä vuosia, vaan että asia saataisiin ratkaistua mahdollisimman pian Turkin parlamenttivaalien jälkeen. Tämä on oma aikaperspektiivini: ei ehkä ennen vaaleja, mutta ehkä pian vaalien jälkeen.

Sanoisin, että hold your horses. Ei meillä niin kiire ole. Odotetaan nyt rauhassa hermostumatta, ja jatketaan niitä neuvotteluita yhdessä Ruotsin ja Turkin kanssa, kunnes aika on kypsä.

Tarvitseeko tätä tehdä asetusmuutoksen kautta, vai olisiko olemassa jokin muu keino lisätä asiantuntemusta? Meidän asiantuntemuksemme on aina pääministerin käytössä. Valtioneuvoston kansliaan ei oikein edes pysty luomaan sellaista asiantuntemusta, joka meillä on tässä korttelissa.

Riskinä on, että jos uusia rakenteita luodaan, me sotkemme meidän toimivaa valtiollista päätöksentekojärjestelmäämme, joka rakentuu perustuslain pohjalle. Ymmärrämme valtioneuvoston kanslian tarpeita, mutta miten ne ratkaistaan, on toinen asia. Erityisesti tämä ajoitus ei ehkä ole kaikkein paras.

Nato on asettanut suosituksen, että puolustusmenojen pitäisi olla vähintään kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Tällä hetkellä me täytämme tämän suosituksen. Meillä on ilmavoimien ja merivoimien isot investoinnit, jotka nostavat Suomen tämän kynnyksen yläpuolelle vuoteen 2026 asti.

On poliittisen johdon asia, kuinka paljon puolustukseen Nato-jäsenenä laitetaan rahaa. Mutta tässä talossa ajatus on, että Nato-jäsenyys toteutetaan mahdollisimman kustannustehokkaasti. Turvallisuus maksaa tässä tilanteessa, ja se on henkivakuutus, mutta en näe, että siitä tulee kestämätöntä laskua.

Se hyvä puoli meillä on, että Suomeen on pitkällä aikavälillä luotu halvalla yksi Euroopan uskottavimmista kansallisista puolustuskyvyistä. Isoihin perusinvestointeihin ei ole tarvetta. Ruotsi on ehkä vähän hankalammassa tilanteessa, sillä he hylkäsivät asevelvollisuuden ja kansallisen puolustuksensa 1990-luvun lopulla, ja nyt he yrittävät rakentaa sitä uudelleen.

Nato-jäsenyys on iso kulttuurinen muutos. Olemme olleet puolustuksen suhteen itsenäisiä. Se vaikuttaa myös pieneen puolustusministeriöömme tietysti paljon. Puolustusministerit ovat Naton tärkeimmän neuvoston päättäjiä, jotka kokoontuvat 3–4 kertaa vuodessa. On huolehdittava, että meillä on riittävää osaamista myös täällä ministeriössä.

Puolustusvoimille kyse on pitkälti siitä, että meiltä lähetetään sotilaita Naton sotilasesikuntiin. Se on sellaista learning by doing -hommaa, ja meidän sotilaillamme on hyvä koulutuspohja.

Sen, mitä joukkoja me Natolle valmistaudumme antamaan, pitää perustua asevelvollisuuteen. Se tarkoittaa, että reserviläisten pitää pystyä toimimaan myös Natossa. Yksi esimerkki on, että meidän pitää olla nykyistä nopeampia lähtemään, jos niin edellytetään. Kyse on valmiusvaatimuksista.

Hetkiä on paljon. Kaikilla meillä oli viime keväänä valtavan paljon huolta meidän turvallisuudestamme. Meillä, jotka teemme tätä työksemme, ehkä vielä enemmän. Ministereitä ja kansanedustajia myöten oli huolta siitä, onko tämä lopun alkua, olemmeko itse vaarassa joutua sodan osapuoliksi. Poliittisella johdolla oli riskinottokykyä. Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että Suomi hyväksytään tässä tilanteessa Nato-jäseneksi, kun on sotatila. Tämä hoidettiin erittäin hyvin.