Antero Laukkanen oli jo päättänyt, ettei asetu ehdolle tämän kevään eduskuntavaaleissa. Vaimo Leena jäisi eläkkeelle samaan aikaan, ja pariskunta suunnitteli huolella eläkepäiviään. Kristillisdemoraattien kansanedustajana toiminut Laukkanen jatkaisi kansanedustajuuden jälkeen pastorina ja raamatunopettajana, mutta lupasi, että aikaa jäisi myös vaimolle.

– Leena sanoi, että hän on aina antanut minut kaikille muille, mutta nyt hän haluaa minut itselleen. Mielestäni se oli reilu pyyntö, ja minusta se tuntui hyvältä.

Ensin he aikoivat vetää henkeä ja nauttia kiireettömistä aamuista. Laukkasia odotti remontoitu kesäasunto Somerniemellä Varsinais-Suomessa. Puoli vuotta paikoillaan oloa ehkä riittäisi, minkä jälkeen Laukkaset toteuttaisivat yhteisen unelmansa: he viettäisivät jatkossa osan vuodesta Aasiassa auttaen suomalaisia lähetystyöntekijöitä.

– Sitten yhtäkkiä minä sain tämän kuolemansairauden. Siinä oli toipumista.

Laukkaset itkivät aluksi kuukauden päivät, sylikkäin.

– Siitä ei tullut loppua. Me vain itkimme aamusta iltaan.

Antero Laukkasen tasapaino alkoi horjua reilu vuosi sitten, mutta hän pisti kaatumiset aluksi paljon lumen ja ikääntymisen piikkiin. Työtoverit eduskunnassa huomasivat miehen askeleen hidastuneen, ja maaliskuussa hän oli jo itsekin varma, etteivät pää ja jalat toimineet samaan tahtiin. Työterveyslääkäri kirjoitti lähetteen neurologille.

Pään, kaularangan, selkärangan ja lantion magneettikuvauksen tulokset olivat lohdullisia. Mikään ei viitannut MS-taudin ja Parkinsonin taudin kaltaisiin vakaviin sairauksiin.

– Lääkäri sanoi, että aivoni ovat kirkkaat. Kysyin, saisinko lausunnon kirjallisena. Veisin sen eduskuntaan työhuoneeni ulkopuolelle, jotta kaikki kansanedustajat näkevät, että Laukkasella on kirkkaat aivot.

Lääkäri kollegoineen oli ihmetellyt aivokuvissa näkyviä outoja mustia pisteitä, mutta niistä ei tarvinnut olla huolissaan. Potilas löi taas leikiksi.

– Sanoin, että pisteet ovat uusia ideoita, jotka eivät ole vielä tulleet ilmi.

Oireet jatkuivat, joten Laukkanen sai lähetteen hermoratatutkimukseen.

– Kävin siellä toukokuun alkupuolella vuosi sitten. Kuun viimeisenä päivänä, syntymäpäivänäni, sain sähköpostiini tiedon, että minulla on todennäköisesti motoneuronisairaus. Se oli aika tiukka syntymäpäivälahja. Siinä vaiheessa veri pysähtyi.

Työhuoneestaan Pikkuparlamentista Laukkanen soitti Leena-vaimolleen. Molemmat purskahtivat itkuun.

Laukkasen saadessa ALS-diagnoosin tilanne näytti vielä valoisammalta. Hän sai varmistuksen diagnoosilleen kahdelta lääkäriltä, joista jälkimmäinen piti sairautta todennäköisesti hitaasti etenevänä.

– Seuraava kysymykseni oli, mikä hänen mielestään on arvioitu elinaikani. Hän sanoi, että 90-prosenttisella varmuudella minulla on hitaasti etenevä ALS, jolloin elinaikani on kymmenestä viiteentoista vuotta. Elämäni voisi kuulemma olla hyvinkin laadukasta.

Seuraavalla neurologin vastaanotolla heinäkuussa paljastui kova totuus: sairaus oli edennyt jo yläraajoihin. Se tarkoitti, että Laukkasen ALS eteni todella nopeasti.

Viime heinäkuussa Laukkanen kertoi sairaudestaan julkisuuteen. Hän muotoili ilmoituksen Facebookiin rukouspyynnöksi, joka keräsi hetkessä noin 4 000 tykkäystä. Hän sai yli 2 000 viestiä, ja päivitystä jaettiin noin 900 kertaa.

– Viikon kuluttua sain tietää, että puolestani rukoiltiin yli 80 maassa. Rukoilevat kädet kantavat meitä. Tämä on nyt isommissa käsissä eikä valittamalla parane. Tunnetilat vaihtelevat kuitenkin paljon ja ovat äärimmäisiä.

Laukkanen on aina ollut menevä ja tekevä. Nyt hän on järkyttynyt kaikkien voimiensa tasaisesta katoamisesta.

– Viime elokuussa kävelin ensin yhden ja sitten kahden kepin kanssa. Kun elokuun viimeisenä päivänä menin eduskuntaan katsomaan posteja ja valmistautumaan seuraavan viikon istuntoihin, kaaduin eduskuntatalon edustalla suorin vartaloin pää edellä ja sain otsaani viisi tikkiä.

Kuolemaa Antero Laukkanen toteaa miettivänsä ”pakollisen määrän”. Kun ALS todettiin, kuolemaan alettiin valmistautua heti keskustelemalla palliatiiviseen lääketieteeseen erikoistuneen lääkärin kanssa.

- Jotkut sanovat, että Suomeen tarvitaan eutanasialaki, mutta ei tarvita: jokainen voi nytkin suunnitella omaa kuolemaansa, pohtia omia askelmerkkejään.

Sen jälkeen Laukkanen siirtyi rollaattoriin, jonka avulla hän selvisi vuodenvaihteeseen. Nyt hän liikkuu sillä enää muutamia metrejä ja silloinkin avustettuna, muuten kokonaan sähköpyörätuolilla. Sormet eivät toimi, joten vaimo auttaa syömisessä.

– En pysty enää kirjoittamaan, mikä on valtava menetys, koska olen päiväkirjan kirjoittaja. Tökkimistikulla painelen näppäimiä, mutta tarvitsen tietokoneen käyttöön aika paljon apua.

Antero Laukkasta naurattaa. Hän kertoo eduskunnan hankkineen hänelle uuden kulkupelin sen jälkeen, kun hän kaatui ja verilammikot uhkasivat graniittia.

– Hallintojohtaja hankki sähkömopon, ettei tuo ukko kaadu täällä enää koskaan.

Eduskunta on ollut Laukkaselle sydämenasia jo vuosikymmeniä, ensin kansanedustajan avustajana ja viimeksi kahdeksan vuotta kansanedustajana. Hän muistelee suurella lämmöllä paitsi edustajatovereitaan, myös koko eduskunnan työyhteisöä.

– Eduskunnassa kaikki auttoivat minua. Koko eduskunta oli täynnä arkienkeleitä, mikä oli huikeaa. Kun tulin istuntosaliin, minusta tuntui välillä ikään kuin 199 edustajaa olisi noussut seisomaan ja kysynyt, voisivatko he jotenkin auttaa.

Jotain suhtautuminen kertoo Laukkasesta itsestään. Monille työtovereille hän oli uskottu, kuuntelija ja sielunhoitaja.

– Harrastin eduskunnassa kunnioituksen kulttuuria. Se, että arvostaa muita ja heidän työpanostaan, antaa tilaa kysyä omia kysymyksiä ja pyytää apua. Ja tietenkin minä autoin muita niin paljon kuin pystyin ja ymmärsin.

Lainsäädäntötyöhön Laukkanen jaksoi keskittyä loppuun saakka omien sanojensa mukaan yllättävän hyvin.

– Se on tämä sairas karjalainen mielenlaatu. Kun Antti Rinne kysyi, että miten minulla menee, minä sanoin, että askel lyhenee ja hymy levenee. Menin niillä voimilla, jotka kunakin päivänä annettiin.

Turhautuminen kuvaa hyvin Antero Laukkasen tunnelmia nyt. Hän kertoo olleensa aina itsenäinen toimija, joka ei ole osannut pyytää apua.

– Sitten yhtäkkiä joudun pyytämään apua aivan kaikkeen. Yhtäkkiä en pysty edes syömään niin, että se olisi jotenkin järkevän näköistä.

Eniten Laukkanen ei kuitenkaan sure itseään. Hänellä on valtava hätä Suomesta ja suomalaisista.

– Suomessa ei ole ollut koskaan niin paljon kriisejä kuin nyt. Kaikkein suurimmasta kriisistä, kansakunnan hengellisestä kriisistä, ei puhuta juuri ollenkaan.

Laukkanen ihmettelee, miksi hengelliset johtajatkaan eivät keskustele aiheesta. Hän korostaa, että hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu kristillisten arvojen ja hyveiden pohjalle, eikä niistä pitäisi pyristellä eroon. Laukkanen puhuu uskontoallergiasta.

– Jostain ihmeen syystä meillä on valtava vimma päästä Jumalasta eroon kaikella mahdollisella tavalla. Tämän toivoisin tulevan siihen kirjoitukseen. Tämä on selkeä näkemykseni poliitikkona, joka jättää työnsä muille. Tämä minua on puhutellut, ja se jää minulle sisäiseksi taakaksi.

Laukkanen on käynyt jo useita keskusteluja kuolemastaan. Palavereissa hän on pohtinut esimerkiksi sitä, millaisia laitteita hän haluaa käyttää tai olla käyttämättä, kun sairaus etenee viime vaiheisiin. Edellisessä keskustelussa oli mukana myös vaimo. Keskustelu ei kuitenkaan aiheuttanut valtavaa tunnereaktiota tai itkukohtausta.

– Tuntuu kuin olisin puhunut jonkun toisen ihmisen kuolemasta. Siksi kysyin Leenalta, että olenkohan minä jonkinlaisessa psykoosissa. Mietimme asioita vähän niin kuin auton huoltoa, että mihinkähän se kannattaisi viedä, kun sen loppu lähenee. Se oli aika outo tilanne.

Kuoleman läheisyys koskettaa jokaista siihen varautuvaa. Laukkanenkin kertoo "itkevänsä välillä kuin hyeena yössä, ulvomalla. Elämänhalu on niin valtava, että kuoleman läheisyys sattuu." Sitä hän ei kysele, miksi juuri hän sairastui.

– Hyvänen aika: miksipä en minä? Oikea kysymys on: mikä on Jumalan suunnitelma? Luulin, että meillä oli elämästä yhteinen kuva.

Laukkanen kuvaa suhdettaan Jumalaan lapsenomaiseksi, ja terveessä isäsuhteessa lapsi uskaltaa myös kiukutella.

– Kun en ymmärrä, voin kysyä. Olen sanonut taivaan Isälle, etten ymmärrä, mikä hoppu hänellä on saada minut taivaaseen. Kyllä meillä on aikaa olla yhdessä ikuisuudessa.

Laukkanen sanoo antaneensa koko elämänsä Jumalalle. Mutta nyt kyseessä on kuolema.

– Uskoni siihen, että Jumala voi parantaa minut, on vuoren kokoinen. Se on niin suuri, että kohta minä siirrän Ahvenanmaan Norjaan. Paraneminen ei ole uskosta eikä rukousten määrästä kiinni. Se on kiinni siitä, mikä on Jumalan suunnitelma – ja sitä hän ei ole kertonut.

Mietitkö usein, kuinka läheisesi pärjäävät ja kestävät sairautesi?

– Mietin. Se on ehkä suurin suruni. Kun he näkevät tämän kaiken, purevat hammasta ja ovat rohkaisevia ja ystävällisiä, hän sanoo ja purskahtaa itkuun.