Lea Palomäki, 87, on ollut ikänsä aktiivinen liikkuja. Nuoruudessa alkanut tanssi­harrastus jäi muutama vuosi sitten, mutta tilalle on tullut kuntosaliharjoittelu. Lea asuu senioriasunnossa Porvoon keskustan tuntumassa. Rakennuksessa on oma kuntosali, jossa hän treenaa useita kertoja viikossa.

– Korona-aikana oli ikävää, koska salille ei voinut mennä. Kerran kuitenkin kuulin, kun naapurin mies puhui kaverilleen puhelimessa, että jos et tavoita minua kotoa, olen kuntosalilla. Silloin ajattelin, että minunkin pitää päästä sinne koronasta huolimatta. Sitten sain luvan käydä salilla. Useimmiten olin siellä ainoa, Lea kertoo.

Tanssimisesta Lea innostui jo 16-vuotiaana, kun hän pääsi ensimmäistä kertaa lavatansseihin. Hänen lapsuudenkotinsa oli maatilalla Haminassa. Perheessä oli seitsemän lasta, ja myös Lean kaksi vanhinta veljeä olivat innokkaita tanssijoita.

Kaupungissa järjestettiin lavatansseja lauantaisin ja keskiviikkoisin. Talvisin tanssit jatkuivat seurojentaloilla. Nailonsukat vedettiin jalkaan ja lavalle riennettiin aina, kun mahdollista. Haminan palokunnantalolla oli yleensä jonoa oven takana, kun väki odotti pääsyä tansseihin.

– Siihen aikaan pojat olivat hyviä viemään, ja sain tanssia suosikkitanssiani valssia.

Tanssit jäivät, kun Lea muutti 30 vuodeksi Helsinkiin töihin ja perusti siellä perheen. Eläkkeelle jäätyään hän muutti Porvooseen ja palasi rakkaan harrastuksen pariin.

– Liityin heti muuton jälkeen Porvoon Gammelbackan eläkeläiskerhoon. Siellä eräs mies kysyi, lähdenkö senioritansseihin. Minähän lähdin, ja sille tielle jäin. Mies lopetti tanssimisen, mutta minä jatkoin ja opin hyvän opettajamme ohjauksessa myös polkan.

Lea veti senioritansseja myös itse, kunnes sairastuminen päätti harrastuksen.

Vuonna 2018 Lea sai aivoinfarktin. Hän muistaa sen päivän hyvin.

– Oli perjantai, ja odotin kotona saunavuoron alkamista. Kylpytakki ei ollut vielä päällä, mutta istuin keinutuolissa. Takana oli mukava päivä. Olimme käyneet ystävän kanssa torilla, ja join yhden siiderinkin. Siinä keinutuolissa toinen puoli alkoi puutua. Verryttelin jäseniä, mutta se ei auttanut. Puhelin oli muutaman metrin päässä ruokapöydällä. Yritin kävellä, mutta se ei onnistunut. Lopulta konttasin puhelimen luo. Onneksi pöydällä oli liina, ja sain sen avulla vedettyä puhelimen lattialle.

Lea pystyi hälyttämään ambulanssin, ja palokunta tuli avaamaan oven. Hänet kiidätettiin liuotushoitoon Meilahden sairaalaan Helsinkiin. Se onnistui hyvin.

– Kun hoitaja kysyi vointia­ni, heilutin iloisena jalkojani ja sanoin, että kaikki on hyvin.

Teho-osastolla Lea sai kuitenkin toisen aivoinfarktin. Sen seurauksena vasen puoli kehoa halvaantui. Toipuminen vei aikaa, mutta onnistui.

– Alku oli vaikeaa. Puhe sammalsi, ja silmäluomet roikkuivat. Pääsin onneksi neljäksi kuukaudeksi kuntoutukseen Laakson sairaalaan. Fysioterapeutille sanoin aina, että en halua vielä kotiin. Tiesin, etten saisi Porvoossa yhtä hyvää kuntoutusta. Jouduin jopa vaatimaan, että saan jäädä.

Lean kuntoutukseen kuului liikkumista niin paljon kuin hän pystyi. Viikonlopuiksi hoitajat toivat Lealle kuntopyörän, jotta hän pystyi harjoittelemaan omatoimisesti.

Kotiin pääsyn jälkeen tuli taas takapakki, sillä Lea kaatui. Tapaturman vuoksi hän sai tekonivelen lonkkaansa. Tuolloin Lea asui vielä yksin omassa asunnossaan Gammelbackassa.

– Sitten hain senioriasuntoa ja sain ilokseni sen nopeasti. Asunto on juuri sopiva minulle, ja täällä on todella mukavat naapurit.

Aluksi Lealla kävi kodinhoitaja auttamassa arjen askareissa, mutta nykyisin hän selviää kaikesta itse rollaattorin avulla. Lea tarvitsee apua vain siivoukseen. Vasen käsi ja jalka toimivat edelleen heikommin, mutta se ei estä kuntosalitreenejä.

– Toipumisaikanani sanoin fysioterapeutille, että haluan jatkaa kuntoutusta omin päin. Hän neuvoi minua menemään kuntosalille. En osannut käyttää laitteita, joten vaadin fysioterapeuttia näyttämään. Hän opasti minua kaksi kertaa, ja nyt teen liikkeet itse.

Kuntosaliharjoittelun lisäksi Lean päivät täyttyvät kohtaamisista ihmisten kanssa. Kavereiden kanssa pelataan korttia ja kahvitellaan. Kaveriporukka järjestää kesäisin tapaamisia Porvoon torilla, jonne on alle puolen kilometrin matka. Sinne pääsee hyvin rollaattorilla.

Lea pitää itseään hyvänä kuuntelijana. Moni on sanonut hänelle, että ”en haluaisi kertoa tätä asiaa, mutta sinulle haluan sen kertoa”.

– Ehkä juuri kuuntelutaitoni vuoksi olen saanut aina seuraa, jos olen halunnut.

Lea uskoo, että hän oppi kuuntelemisen taidon työelämässä. Hän oli ammatiltaan laitoshuoltaja ja piti jo nuorena ikäihmisten seurasta. Ennen eläkkeelle jäämistään Lea työskenteli Miina Sillanpään säätiön vanhainkodissa.

– Mummot olivat fantastisia. He odottivat kahvien kanssa, kun tulin töihin.

Lealla on kaksi lasta ja neljä lastenlasta. Tytär asuu Porvoossa ja auttaa äitiään aina, kun voi. Lapsenlapsetkin ovat aikuisia. Aikanaan Lea oli naimisissa kymmenen vuotta, minkä jälkeen hän erosi ja jäi yksinhuoltajaksi.

– Oli hienoa, kun pääsin miehestäni eroon, sillä hän oli alkoholisti. Lasten kanssa pärjäsimme hyvin, ja eron jälkeen hoidin myös muiden lapsia kotonamme, Lea muistelee.

Arki ei kuitenkaan ollut aina helppoa. Lea teki kolmea työtä, jotta sai ostettua oman asunnon Helsingin Malmilta. Siellä päästiin juhlimaan tyttären lakkiaisia.

Lea on ollut tyytyväinen elämäänsä yksin eikä ole mennyt uudelleen naimisiin.

– Onhan minulla toki miesystäviä ollut, mutta ei sen vakavampaa. Nyt olen oikein tyytyväinen elämääni, kunhan kunto vain kestäisi. Potkupyörällä pääsee taas torikahville vaikka joka päivä.

Vielä muutama vuosi sitten Lea oli ahkera marjastaja, mutta enää hän ei pääse metsään. Taakse ovat jääneet myös kesät tyttären mökillä Mäntyharjulla, koska Lea ei pysty kulkemaan siellä rollaattorin kanssa. Suunnitelmia riittää silti. Nyt hän odottaa Tallinnan-matkaa tutun tyttö­porukan kanssa.

– Meillä oli jo matka varattuna syksyksi, mutta jouduimme perumaan sen koronan vuoksi. Hankin juuri uuden henkilökortin reissua varten.

"Kävin jalkahoidossa, ja nyt on ihanan kevyet jalat! Iltapäivällä menin kuntosalille, jossa huhkin tunnin verran. Lihaskunnosta on tärkeä pitää huolta hyötyliikunnan ohella. Onneksi koronarajoitukset ovat ohi, ja salille saa mennä vapaasti. Sain tosin korona-aikanakin poikkeusluvan treenata senioritalon omalla kuntosalilla."

"Tänään oli kauppapäivä, ja kävin myös apteekissa. Kauppareissut sujuvat hyvin, koska minulla on oikeus kunnan kustantamiin taksikyyteihin. Yleensä menemme kaverin kanssa yhdessä ja autamme toisiamme. Nyt on jälleen jääkaappi täynnä. Suunnittelen aina ostoslistan huolellisesti niin, että ruoka riittää koko viikoksi. Iltapäivällä kävin vielä kuntosalilla, toisena päivänä peräkkäin."

"Tänään oli kerhopäivä Porvoon Gammelbackan seura­kuntakeskuksessa. Asuin Gammelbackassa ennen muuttoani senioritaloon. Olen toiminut kerhonvetäjänä, arpajaisvastaavana ja bingonvetäjänä seitsemän vuotta. Viikoittaisessa tapaamisessa meitä oli paikalla nyt 35. On aina mukava tavata tuttuja, vaihtaa kuulumisia ja suunnitella tulevia tapahtumia. Kerhossa käy myös vierailevia puhujia."

"Pidin kotipäivän: pesin pyykkiä ja hoidin kotia järjestykseen. Minulla käy siivooja kerran viikossa, mutta muuten pidän paikat itse siistinä. Pyykit pesen koneella ja ripustan ne telineeseen kuivumaan. Tänään ehdin myös päiväunille ruoan jälkeen, mikä on harvinaista."

"Olimme pelaamassa korttia ystävän luona. Meitä on neljän naisen porukka, ja pelaamme korttia jonkun kotona viikoittain. Porukka on mukava, ja pelatessa vierähtää yleensä useampi tunti. Pelaamme Skip-Bo-korteilla, joita voin suositella muillekin. Illalla laitoin viestin suvun WhatsApp-ryhmään. Oli kiva lukea muiden vastauksia."

"Poikani kävi kylässä ja viritti kuntoon naapurilta lainaksi saamani citypotkurin. Se on rollaattori, jossa on pyörillä kulkevat jalakset. Kävin testaamassa sitä lähikaupassa ja hyvin kulki. Potkurin 94-vuotias omistaja on sanonut minulle, että lainaa vaan aina, kun tarvitset. Pääsin potkurilla myös sisälle kauppaan, ja ostosten tekeminen sujui mainiosti."

"Aamulla tein kotitöitä, ja oli kiva saada koti järjestykseen. Iltapäivällä keitimme naapureiden kanssa iltapäiväkahvit oman kerroksen oleskelu­tilassa, joka on mainio paikka yhteiseen ajanviettoon. Meitä on talossa tietty porukka, ja kutsumme toisemme koolle, kun siltä tuntuu. Aina löytyy seuraa, jos sitä tarvitsee."