Minun olisi pitänyt syntyä siihen aikaan, jolloin Elvis vielä esiintyi. Olisin halunnut nähdä Elviksen ja hänen karismansa livenä, sillä olen itsekin esittänyt hänen ikivihreitä kappaleitaan konserteissani.

Lapsuuteni sitkein haave oli olla aikuisena esiintyjä. Kun meillä kävi vieraita kylässä, halusin pistää kiiltäväkankaisen, tummanoranssin rokkipukuni päälle ja aloin vetää iskelmää. Sitä meillä kuunneltiin eniten kotona. Laulaminen oli jossain määrin jopa pakottavaa. Jossain vaiheessa yleisön edessä esiintyminen jännitti minua tosi paljon, nyt ei enää. Tunnen olevani kotona konsertti­saleissa.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun asuin nuorempana ­Kööpenhaminassa. Se muutti minua ja suomalaisuutta, esimerkiksi että mihin tapoihin on tottunut. Aloin kyseenalaistaa, voisiko asioita tehdä eri tavalla. Koen olevani monella tapaa edelleen juntti. Manselaisuus puskee esiin, joten tasapainoilen junttiuden ja kansainvälisten areenoiden kaikissa välimaastoissa.

Liikutun yleensä kyyneliin taiteen äärellä, kuten romanttisissa elokuvissa. Etenkin niissä suurimmissa tunteellisissa kohtauksissa, joissa tapahtuu jotain traagista. Se on ihan hirveää ja minulle tulee itku kuin Pavlovin koirakokeessa. Myös Priscilla-musikaali itketti ja nauratti viimeksi ihan hirveästi.

Viimeksi kiljuin riemusta, kun saamme nyt syksyllä vihdoin Amore-konserttikiertueeni toteutettua mikä siirrettiin keväältä. Edellistä kiertuetta siirrettiin kaksi kertaa ja lopulta se peruttiin.

Vihaan sydämeni pohjasta ilkeyttä ja toisten ihmisten ignooraamista huonon kohtelun kautta. Omallakin alalla on kaikenlaisia toimijoita, aina ei osata olla ihmisiksi. Minulle on supertärkeää, että pyrkii ­olemaan muita kohtaan kohtelias.

Kateellisena katson, kun ihmiset heittävät kuper­keikkoja. En koskaan oppinut sitä. Osaan tehdä sen vain joten kuten taaksepäin, sekin on enemmän ukemityyppinen. Kävin kerran teininä harrastamassa painia ja se tyrehtyi, kun en osannut tehdä kuperkeikkoja. Se oli hirveää, koska niitä piti tehdä rivissä enkä pystynyt.

Juuri nyt ottaa päähän, että hävisin eilen sulka­pallossa. Pelasin pitkästä aikaa ja otin pahasti takkiin. Jouduimme myös keskeyttämään pelin, kun yritin jotain omituista hyppylyöntiä ja muljautin olkapääni niin pahasti, että siihen iski kova kipu.

Ennen oli paremmin ainakin se, kun oli olemassa vain lankapuhelimet. Elämä oli hidastempoisempaa, kun ei tarvinnut olla koko ajan saatavilla. Kännykkä on muuttanut hirveästi sitä, millaisia olemme ja miten olemme vähemmän kontaktissa toistemme kanssa.

Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, antaisin osan ­perheelle ja kavereille, lopuilla tekisin jotain kivaa. Olisi kiva tehdä matka esimerkiksi avaruuteen.

Sen päivän haluan nähdä, jolloin ihmiset pystyvät teleporttaamaan itsensä avaruuteen avaruus­lomalle. Rakastan scifiä ja supersankareita.

Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut olemaan stressaamatta. Joogaan ja se auttaa, mutta hetkessä en osaa olla huolehtimatta asioista, joihin en pysty itse vaikuttamaan.