Hän on karismaattinen laulajatähti ja ihailtu seksisymboli, mutta ulkonäkö on Ville Valolle itselleenkin tärkeä osa rock­muusikon imagoa. Ville Valon sooloalbumi Neon Noir ilmestyi 13. tammikuuta.

Vähän opettelulta tämä tuntuu. Aloin kärsiä pandemian aikana jonkinasteisesta agorafobiasta (julkisten paikkojen kammo), ja nyt pelkästään lentokentälle meneminen tuntuu aikamoiselta shokilta.

Mutta ei julkisuus mua ole koskaan häirinnyt. Olen aina ajatellut, että julkisuus on osa tätä puuhaa, ja se voi olla myös ystävä. Ainakin sitä vastaan on ihan turha yrittää taistella, vaikka monet sellaistakin yrittää. Kaikki juorut on hyviä. Se ei silti tarkoita, että julkisuus olisi mulle mikään primus motor. En mä ole sitä sinällään koskaan tavoitellut. Menestystä kylläkin.

Olen aina tykännyt ihmeellisistä sanoista ja niiden etymologiasta. Jo skidinä bongailin lempiartistieni levyiltä erikoisia sanoja ja lauseita, vaikka en niiden ­merkitystä välttämättä tajunnutkaan.

Mutsi ja faija olivat esimerkiksi vähän käärmeissään, kun mulla oli seinällä Kissin juliste, jossa luki isolla Lick It Up. Mulle se oli pelkkää sanahelinää, mutta se näytti makealta.

Tykkään edelleen pelata sanojen kanssa. Ehkä juuri se, että ei puhu englantia äidinkielenään ja on ­tavallaan ulkopuolinen, on tehnyt mulle englannin kielestä suhteellisen vapaan leikkikentän. En ole niin jumissa kaikissa säännöissä.

Aika vaihteleva. Mulla on korvissa tinnitusta, ja jätän siksi yleensä nukkumaan mennessä telkkarin päälle tai laitan jotain musiikkia soimaan. Tarvitsen jotain taustakohinaa nukahtaakseni. Viime aikoina unen saaminen on ollut vähän hankalaa.

Olen mun faijalle kateellinen, että se pystyy nukahtamaan nanosekunnissa oikeastaan mihin tahansa. Se on sitä taksi­kuskin taikaa. Faija ajoi nuorempana taksia, ja kuskasi mua aamuisin päivä­kotiin ja kouluun. Autossa soi aina Tapio Rautavaara, Hiski Salomaa ja Tuomari Nurmio. Sitä kautta mä Siniseen uneenkin tutustuin. Varsinainen tuutulaulu se ei mulle koskaan ollut.

Mutsi lauloi mulle ja broidille nukkumaan mennessä Tiitiäisen tuutulaulua, siis tätä ”tiitiäinen metsäläinen pieni menninkäinen, posket tehty puolukasta, tukka naavatuppurasta…”.

No, ei mulle sitä himassa koskaan tuputettu. Itse asiassa vanhempani eivät aluksi edes kertoneet mulle liikkeestä. Olin silloin vielä peruskoulussa, ja se olisi kai ollut nolo juttu. Mutta myöhemmin siitä tuli arkea, ja auttelin kaupalla monesti itsekin. Ei siihen koskaan mitään häpeän tunnetta liittynyt.

Musta oli hirveän hauska ajatus, että faija omistaa pornoliikkeen. Bändinkin kannalta siitä tuli hupaisa tarina. Mutta tosiaan, ei mun teinipoikana tarvinnut koskaan pornolehtiä sängyn alle piilotella, ja oli pelkästään kiva, ettei materiaalista tarvinnut maksaa. Leffat kustansivat 250 markkaa. Se oli iso raha sen ­ikäisenä.

On se tärkeä osa kokonaisuutta, ihan niin kuin julkisuuskin. Mun mielestä rockmuusikko on kokonaisvaltainen elämys, ja musiikki on ainoastaan yksi osa kokonaisuutta.

Ulkonäkö on tavallaan jatke musiikille. Mulle musa on tietysti kaikki kaikessa, mutta jos haluan saada kappaleeni muidenkin kuultaviksi, on pakko panostaa ulkoisiinkin tekijöihin. Se on ihan positiivinen paine. En usko, että kukaan artisti ajattelee, että voi että, kun pitää taas olla riikinkukkona.

Jokaisessa introvertissa on aina ripaus ekshibitionistia. Eihän tätä muuten tekisi. Jos haluaa parrasvaloihin, ei sinne kävellä Reinot jalassa.

Olen lukenut argentiinalaisen Mariana Enríquezin novellikokoelmaa Things We Lost in the Fire (Mitä liekit meiltä veivät, WSOY 2021). Enríquez yhdistää tarinoissaan kauhua ja yhteiskunnallista kommentaaria feminiinisestä näkökulmasta. Hän kirjoittaa esimerkiksi gettolapsista, mutta tuo mukaan H. P. Lovecraftin mieleen tuovia kosmisia kauhuelementtejä. Diggaan kaikesta tuollaisesta ihmeellisestä ja oudosta kamasta.

Olet ottanut tatuoinnit Charles Baudelairesta, Klaus Kinskistä ja Charles Bukowskista, jotka olivat tunnettuja huonoista käytöstavoista sekä runsaasta päihteidenkäytöstä. Mikä rappiotaiteilijoissa vetoaa?

Ei varsinaisesti mikään noista ominaisuuksista, vaan se, että he tekivät mielenkiintoisia duuneja. En silti väitä, etteikö rappioromantiikka olisi kiehtonut mua nuorempana. Kyllä mäkin vedin kittaamisen aika piippuun. Olen loppupeleissä suhteellisen ujo jäbä, ja varsinkin bändin alkutaipaleella bisse auttoi mua paljon. Ja olihan dokaaminen kaksikymppisenä ylipäätään tosi kivaa. Jossain vaiheessa se vain kävi aika raskaaksi. Nykyisin ajattelen, että on parempi olla raivoraitis kuin ottaa edes välillä häppää. Olen silti ihan tyytyväinen, että olen nähnyt juhlimisen synkemmänkin puolen ja elänyt niin sanotusti äärirajoilla. En tiedä, löytyykö historiasta yhtään sellaista taiteilijaa, jolla ei olisi ollut ongelmia elämässään. Varsinkin, jos mietitään näitä legendaarisia taiteilijapersoonia, niin harva heistä on elänyt tasapainoista elämää. Tai ehkä J. Karjalainen on. Siinä on poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Ottaisitko Karjalais-tatuoinnin?

Totta helvetissä. Lännen-Jukka isolla otsaan! Toisaalta emmehän me hänen elämästään mitään tiedä. Siellähän voi olla vaikka minkälaisia luurankoja. Mutta tuskin on, eikä tarvitsekaan olla. Karjalainen on onnistunut uimaan kansakuntamme alitajuntaan pelkän musiikin avulla. Näistä mun tatuoinneista vielä sen verran, että pitää muistaa, että niiden ottamishetkestä on melkein kaksikymmentä vuotta aikaa. En tiedä, ottaisinko enää.

Mun on pakko tarkistaa kengänpohjani aina ennen keikkaa. Pelkään, että sinne on tarttunut vessapaperia. Se on mun neuroosini.