Valo pimeässä

Kartta on suuri, koko seinän kokoinen – seinän, tai elokuvateatterin valkokankaan. Se on jaettu kolmeen osaan, ja sen pinnalla on täplittäisenä ihottumana pieniä punaisia nuppineuloja. Juuri tällaisia karttoja voisi kuvitella olevan arvokkuutta ja vakaata pääomaa hohkaavien firmojen pää­konttoreissa, suurpankeissa tai entisaikojen elokuva­yhtiöissä. Mutta tämä ei ole sellainen paikka, tämä on sotahuone.

“Se on pahasti out-of-date, etenkin Amerikan osalta”, manageri Seppo Vesterinen pahoittelee ja huitaisee kartan suuntaan vähättelevästi. Nuppineulat merkkaavat paikkoja, joissa hänen manageroimansa HIM-yhtye on keikkaillut. Eurooppa on nuppeja punaisenaan, mutta muut mantereet ovat autiompia, osittain siksi, ettei niiden neuloja ole päivitetty. Yksi valloittamaton maa on Ranska, jossa on vain kaksi neulaa, jostakin syystä.

Kartan päivittämättömyydelle on selkeä syy. Tässä huoneistossa, Helsingin Uudenmaankadulla sijaitsevassa Vesterisen toimistossa, HIMin menestyksestä on jo haihtunut uutuudenviehätys, siitä on jo tullut vallitseva olotila, managerin toimiston vakaa ilmasto. Enää ei kenelläkään ole tarvetta eikä

aikaa iskeä neuloja mihinkään.

Jos tämä on sotahuone, Vesterinen on kenraali.

Sitten sisään astuu yhden miehen sotajoukko, Ville Valo, 30, terveyttä hehkuen. Poissa on kolmen viimeisen vuoden ajan kasvoilla rehottanut karvoitus, mikä saa hänet näyttämään nuoremmalta kuin pitkiin aikoihin.

Hänen iholtaan on häipynyt viime vuosien lehtikuvista tuttu omenaisen punainen kiilto. Yllään hänellä on kauhtunut “vitsikäs” T-paita, jossa vatsattoman vatsan kohdalla lukee “I don’t have a drinking problem. I drink, I get drunk, I fall down – no problem” – jollaista edes harva huoltoasemahumoristi kehtaisi laittaa irvistämättä ylleen. Hihojen alta luikertelevat esille käsivarsien tatuoinnit.

On heinäkuun alku, Valo on antanut kaksi päivää haastatteluja putkeen ja seuraavana aamuna hänen on herättävä viideltä lähteäkseen Saksaan toistamaan sama rumba. Tätäkin keskusteluamme täydennetään vielä puhelimessa myöhemmin, elokuussa.

“Ota vaan olutta”, Valo osoittaa pöydälle tinasotilaiden lailla riviin asetettuja oluttölkkejä. “Mä en viitsi promopäivinä ottaa”.

Niin, ja on oluesta kieltäytymiseen toinenkin syy.

Yksi Ville Valon idoleista on aina ollut Ozzy Osbourne, ja mitä muuta varten idolit ovat kuin tarjoamassa jalanjälkiä, joihin voi yrittää asetella omiaan, seurata perässä.

Toukokuun puolivälissä ne jalanjäljet veivät Valon kalifornialaiseen Promises-hoitolaan. Kun hän astui sisään viiden tähden hotelliksi naamioituun hoitolaitokseen, paikkaan, jonne julkkikset ja varakkaat tulevat kuivumaan, häntä alkoi naurattaa. Kymmenen vuotta Valo oli toteuttanut rock-unelmaa, joka oli kevään kuluessa lopullisesti muuttunut painajaisuneksi – painajaiseksi, josta Promises lupasi nyt mahdollisuuden herätä, 1 200 euron hintaan per yö.

Naurua auttoi kuusi nopeasti juuri ennen sisäänkirjautumista vedettyä tuoppia. Niitä kuutta edelsi viikko ympärivuorokautista juomista. Sitä viikkoa puolestaan pohjusti kaksi vuotta yhtäjaksoista ja päättäväistä alkoholinkäyttöä. Eikä siinä ole enää mitään nauramisen aihetta.

“Heräsin aamulla ja avasin ensimmäisenä kaljapullon”, Valo kuvailee viime vuosien päivärytmiään. "Noin kahdeksan olutpullon päästä saavutti kankkusen, ja sitten piti juoda vielä kahdeksan lisää, jotta tuli humalaan. Normaali olo ei päässyt yllättämään missään vaiheessa. Kun uusi albumimme tuli

keväällä valmiiksi, iski vielä päälle synnytyksen jälkeinen masennus, joka pakotti tajuamaan, että tilanteelle olisi tehtävä jotakin. Ensiksi kävin Beverly Hillsillä lääkärissä, joka olisi ottanut mut heti sisään sairaalaan, koska viinan takia mun elimistöni oli nestehukan vuoksi hälytystilassa. Mä

olin kävelevä sydänkohtaus koko mies."

Alun perin HIMin uuden levyn Venus Doomin piti ilmestyä jo kesällä. Albumin lykkääntyminen oli Ville Valon onni. Kun levy-yhtiö päätti artistin ongelmista tietämättömänä siirtää levyn julkaisua syksyyn, tiukkaan aikatauluun avautui kuukauden ikkuna, jonka viettoon Valolla oli tasan kaksi

eri mahdollisuutta: joko bailata itsensä tärviölle, kirjaimellisesti, tai sitten mennä hoitoon.

“Siellä oli 25 potilasta, ja vain yksi oli mun lisäkseni tullut sinne vapaaehtoisesti”, Valo kertoo. "Kaikki muut olivat tulleet sinne perheenjäsenten, työnantajan tai oikeuden pakottamana. Kuulemma vain

kahdeksan prosenttia on kuivilla vielä kolmen kuukauden jälkeen. Ja mä olen siinä joukossa, huolimatta siitä, että kieltäydyin ottamasta osaa AA-kokouksiin tai koko siihen 12 askeleen ohjelmaan. Mä vierastan ajatusta, että mun pitäisi antaa kohtaloni jonkin korkeamman olennon haltuun."

Ensimmäisen hoitolaviikon ajan Valo yritti nukkua lihaskramppeja loitolla pitävien rauhoittavien avulla. Sitten hän alkoi nauttia olostaan.

Gourmet-ruokaa, terapiasessioita kauniin naispsykiatrin kanssa, elämää ilman kännykkää ja vastuuta – mistä moisessa elämässä ei voisi pitää? Kuten haastattelut, keikkailu, koko rock­tähtenä olemisen gloriöösi hulluus, rehab oli hänelle antropologiaa: uusi opettava kokemus.

Kun Ozzy on lähtenyt katkaisuhoidoistaan, hänet on yleensä löydetty pian baarista. Kapakkaan lähti Valokin – mutta eri merkeissä.

“Heti päästyäni sieltä pois mä menin ensimmäiseksi katsomaan House Of Bluesiin frendin bändin keikkaa”, hän kertoo. "Mitä mua nimenomaan kiellettiin tekemään, sanottiin, että pitää pysyä kaukana paikoista, joissa tarjotaan alkoholia. Mutta mä halusin takaisin mun entisen elämäni, ilman

viinaa vain. Eikä se ollut vaikeata. Yhtä huonot jutut lensivät, vaikka ei ollutkaan kymmentä tuoppia alla."

Syyskuun puolivälissä ilmestyvä albumi on HIMin kuudes levy. Rockkulttuurissa on omat myyttinsä levyjen järjestysnumeroista. Ensimmäinen levy on aina suuri mahdollisuus. Toisen levyn ei tarvitse olla yhtä hyvä, koska takana esikoinen työntää vielä vauhtia. Ja sitten on se vaikea kolmas levy, jonka täytyy olla jo askel eteenpäin: jos se ei ole liukuportaat ylöspäin, se on öljytty liukumäki syvyyksiin.

Mutta kuudennesta levystä kukaan ei osaa sanoa yleisluonteisesti mitään – niin harva yhtye pääsee kuudenteen levyyn: vain todella suuret nimet ja kehäraakit; ne, joiden ei tarvitse, ja ne, jotka eivät ymmärrä lopettaa.

Levynteosta seurannut masennus ei tullut Valolle yllätyksenä. Hänellä on diagnosoitu maanis-depressiivisyyttä, vaikkei se hänen mukaansa ole mitään syvää depressiota, “sellaista, ettei pääse sängystä ylös, kusee vain alleen, koska millään ei ole mitään väliä”.

“Levyn tekeminen on aina emotionaalisesti raskasta. Jokainen levy on aina edellistä vaikeampi, koska pitää todistaa itselleen yhä uudelleen olevansa väärti. Ja sitten kun siihen lisää huonoja ihmissuhteita, soppa on valmis.”

Parin vuoden takaisten paniikkihäiriökohtauksien jälkeen Valo kokeili myös mielialalääkitystä. Hän kuvaa lääkkeiden vaikutusta melko vähäiseksi: krapulat olivat vain vähemmän pahoja. Eivätkä onnellisuuspillerit olleet hyväksi hänen luovuudelleen. Koska Valo on täys­verinen romanttisen taiteilijaihanteen edustaja, hän uskoo, että kaikki oikeasti koskettava ilmaisu täytyy hakea pimeistä paikoista; ja jos lähistöllä ei satu olemaan sopivaa infernoa, sellainen täytyy sytyttää taiteilijan itsensä sisälle ja hakea sieltä sitten musiikki.

“Niiden lääkkeiden kanssa mä en päässyt synkkiin tunnetiloihin”, hän valittelee. "Sellaisiin fiiliksiin, että maailma on paska paikka vaikka aurinko paistaa. Mun duuniini kuuluu hakeutua oman mielen­terveyden

ääripäihin, ja jos ei ole laaksoja niin ei ole huippujakaan. Ei tee enää mieli leikkiä oman luovuutensa kanssa."

Vieläkö HIM voi löytää itselleen uusia kuulijoita?

Edellinen albumi Dark Light (2005) on myynyt maailmanlaajuisesti hieman yli miljoona kappaletta, joista Yhdysvalloissa yli puoli miljoonaa, yli paikallisen kultalevyn. Euroopassa suosio on hieman hiipunut Join Me -hitin aikakaudesta, hiipunut ensin, mutta vakiintunut sitten. Amerikka on kuitenkin toinen manner, toinen maailma.

“Yhdysvallat on iso maa, mahdollisuuksia täynnä”, Ville sanoo ja nojautuu taaksepäin managerinsa neuvotteluhuoneen tuolissa ja sihauttaa energiajuomatölkin auki.

“Täytyy muistaa, että levymyynti on laskenut niin paljon, ettei enää voi verrata joihinkin 80-luvun numeroihin. Dark Light oli kuitenkin ensimmäinen levy, jonka eteen siellä oikeasti tehtiin duunia. Minusta vasta sitten, kun on kolme kunnolla Amerikassa julkaistua levyä takana, voi sanoa, missä mennään ja onko huippu jo takanapäin. Tähän mennessä on aina uusia kuulijoita löytynyt.”

“Meitä pyydettiin viime levyn jälkeen vielä kolmannelle Amerikan-kiertueelle, mutta päätimme mieluummin tehdä uuden levyn kuin soittaa vanhoja kappaleita puhki. 50-60 keikkaa sai riittää. Ja meillä oli sentään bussi alla: meillä oli monia lämppäribändejä, jotka on jo monta vuotta kiertäneet Amerikkaa pienellä pakettiautolla. Kun joka yö täytyy taittaa satoja maileja, itsekin itki äitiä ja rukoili saatanaa, että

jaksaisi seuraavaan päivään. Jossain vanissa olisi ollut usko rock’n’rolliin todella koetuksella."

Esimakua Yhdysvaltojen kiertämisestä HIM saa jo ennen Venus Doomia, sillä tämän lehden ilmestyessä he ovat päättämässä 30 keikan Projekt Revolution -kiertuetta.

Kiertueen veturi on Linkin Park. HIMin ohi suosiossa on kiilannut myös My Chemical Romance. Vielä kaksi vuotta sitten se lämmitteli HIMiä, mutta jenkkihitiksi noussut Helena muutti voima­suhteet. My Chemical Romancessa on vielä kastetta, uutuuden viehätystä; heillä on matkamittarissaan vasta kolme

albumia, ja rockin kuluttajat usein suhtautuvat bändeihin kuin käytettyihin autoihin.

Ja juuri haastattelupäivänä My Chemical Romance sattuu soittamaan Helsingin Jäähallissa.

“Mitä!?” Valo poistuu huoneesta messuamaan Vesteriselle ja tiedottajalleen korostetun teatraalisesti, parodisella kaltoin kohdellun tähden närkästyksellä. “Miksi kukaan ei ollut kertonut sitä mulle?”

“Haluaisitko mennä katsomaan niitä?” tiedottaja kysyy.

Ei, hän vain olisi voinut mennä moikkaamaan yhtyettä hotellille. Onhan hän Suomen ainoa ihminen, joka halutessaan pääsisi samalle lavalle sekä My Chemical Romancen että Kari Tapion kanssa.

Inspiraatiota Venus Doomiin Ville Valo etsi yllättävältä taholta. Siinä missä HIMin kansainvälisen kilpakumppanin The Rasmuksen Lauri Ylönen lähti Amerikkaan kirjoittamaan uutta levyä Ruotsissa tuotettujen hittiensä ehdyttyä, Yhdysvaltojen markkinoille jo oikeasti tunkeutunut Valo lähti säveltämään Sirkankylään. Leviksi paikkaa kutsuvat hänen mukaansa vain juntit.

“Paikalliset ovat tosi tarkkoja nimestä”, hän painottaa kuin tähdentäisi jotakin todella tärkeää asiaa.

“Se on todella merkillinen paikka, koska siellä asuu ehkä viisisataa lokaalia, mutta turistiaikana siellä on 50 000 ihmistä. Mä olin siellä off-season-aikana, istuskelin baarissa ihan kaikenikäisten kanssa. Siellä

makasin Siltakylän baarin alla laattamitalit rinnuksilla."

Se oli aikaa ennen katkaisuhoitoa.

“Pohjoisen ihmiset on ihanan suoria, niiden kanssa voi vain istuutua pöytään ja alkaa jutella ihan mistä vain. Kuten esimerkiksi poronhoidosta. Kertaakaan en joutunut tappeluun, eikä tarvinnut montaa nimikirjoitusta kirjoittaa.”

Mutta toki rocktähti on rocktähti Lapissakin. Valo kertoo vuokranneensa sieltä saman mökin, jossa “Madonna tai David Beckham tai molemmat” ovat aikaisemmin asuneet. Ja kerran hän lähti paikallisten ryyppykavereidensa kanssa helikopterilla Pokan kylän klassiseen baariin nauttimaan yhdet oluet.

Valon puheessa on nostalgian suloisenkitkerä sivumaku: tämä on muisteluita entisestä elämästä, otoksia valokuva-albumista, johon ei enää mahdu uusia kuvia liimattavaksi.

Lappi näkyy myös Ville Valon käsivarressa. Hän on hakkauttanut alle kolmekymppisenä köyhyyteen kuolleen lappilaiskirjailija Timo K. Mukan kuvan käsivarteensa, Baudelairen ja Bukowskin viereen.

Mutta sanopa nyt Ville oikein rehellisesti, kuinka monta Mukan kirjaa olet oikeasti lukenut.

“En mä niitä kaikkia ole”, hän myöntää ja sytyttää jälleen uuden savukkeen.

“Ne on aika raskaita kirjoja monella eri tavalla ja vaativat aivan omanlaisensa tunnelman. Koko ajan on aikomuksena kaivaa niitä uudelleen esille, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tabu on ehkä paras lukemani kirja tähän mennessä. Mutta en mä tiedä, onko kaiken lukeminen tai kaikesta diggaaminen niin oleellista. En mä Mellerinkään kaikista töistä pidä, mutta ei se vähennä sen merkitystä mulle. Mukan, Mellerin ja Kalervo Palsan elämissä on kaikissa sellaista suomalaista peräänantamattomutta ja omaehtoisuutta, mitä ei ulkomaisten taiteilijoiden elämästä niin helposti löydä. Jotain sellaista tiettyä karuutta ja lohduttomuutta.”

Mutta Palsa, Mukka ja Melleri olivat kaikki omalla tavallaan traagisia tarinoita, nuorina kuolleita tai nuorina itsensä elämäntavoillaan vanhentaneita taiteilijoita; kaksi ensiksimainittua omana aikanaan sivuutettuja ja väärinymmärrettyjä, halveksittujakin jopa. Kenellekään heistä eivät olisi avautuneet ovet kalifornialaiseen hoitolaitokseen.

Eikä kukaan heistä pyörittänyt firmaa, tuskin veroilmoitusta täytti. Valolla firmoja on kolme: Voskon, Himsalabim ja Heartagram, joista kukin hoitaa tavallaan keikkailu­toimintaa tai levymyyntituloja.

Jo uransa alkuaikoina Valo sanoi lukevansa rocktähtien elämä­kertoja välttääkseen legendojen tekemät virheet. Alkoholin kanssa hän ei aivan onnistunut, monessa muussa asiassa kyllä.

Kaiken tapahtuneen valossa on yllätys, ettei HIMin uudessa albumissa ole mitään yllättävää: se on polttomerkittyä HIMiä, sen perussoundi on yhtä tiukasti tavaramerkin mukaista kuin yhtyeen logona toimiva heartagrammi. Tai hyvä on, se on edeltäjäänsä raskaampi ja vähemmän pop albumi; aivan kuin HIM olisi Dark Lightilla katsonut kokeilumielessä, kuinka monta kuulijaa he saavat hyppäämään kyytiinsä, ja nyt kokeilisivat, kuinka moni pysyy mukana, kun nasta painetaan lautaan.

“Levy-yhtiö ei yrittänyt yhtään ohjailla meitä. Meillä on aina ollut ideana se, että me, orkesteri ja Seppo, pysyttäisiin askel levy-yhtiön edellä. Jokaisessa levy-yhtiössä jokainen työntekijä hoitaa useita yhtyeitä, mutta meillä on vapaus keskittyä vain itseemme. Jos antaisimme muiden tehdä

päätökset, meillä olisi yhtäkkiä kymmenen kertaa kalliimpi levy, joka olisi äänitetty Singaporessa ja jolla olisi duetto Elton Johnin kanssa. Ja silti se kuulostaisi paskalta. Eikä siitä syytä saisi niskoilleen projektia

ohjannut a&r-henkilö vaan me itse."

Venus Doomia ei äänitetty Singaporessa eikä se kuulosta paskalta; se tehtiin Suomessa ja se kuulostaa HIMiltä, mistä kertovat kappaleiden nimet: “Aamunkoiton suudelma”, “Intohimon teurastamo”, “Kylmäveristä rakkautta”, “Kuolleiden rakastavaisten katu”, “Unissakävely toivon ohi”. Suomeksi moiset

kappaleen nimet eivät menisi läpi. Valo tietää tämän ja virnistää.

“En mä miksikään muutu”, hän nauraa. “En mä kehity biisinkirjoittajana. Rakkaus ja kuolema – mitä muuta loppujen lopuksi on? Jos ne kelpasivat romanttisille runoilijoille, ne kelpaavat mulle. Jos mä tekisin lauluja vaikka kännyköistä, ei niillä olisi kestävää arvoa.”

Mutta toki ikuisiakin asioita voi tuotteistaa. Onhan uuden albumin kappale Passion’s Killing Floor mukana Transformers-elokuvassa, jossa kyse ei ole niinkään kuolemasta ja rakkaudesta kuin isoista leluista, jotka käyvät pienempien lelujen kimppuun.

“Siinä ei häviä mitään”, Valo sanoo. "Hyvässä tapauksessa altistaa kymmeniä miljoonia ihmisiä musiikilleen. Jos filmi floppaa, mitä sitten. Transformers on upeasti markkinoitu: se kolahtaa 80-luvulla nuoruuttaan eläneisiin perheenisiin, jotka nyt roudaavat penskat mukanaan teatteriin. Eri juttu

olisi antaa musiikkia mainoksiin, mutta kuka meiltä sitä haluaisi. En minä ainakaan haluaisi haukata suklaapatukkaa, jota mainostettaisiin meidän lyriikallisella annillamme."

Elokuun lopulla Ville Valolla on takana kolme kuukautta raittiina. Mitä on edessä – kokonainen elämä? Tähän Ville ei halua sanoa mitään. Hän ei ole sanonut alkoholille ehdottomia hyvästejä, mutta toisaalta taivaanrannassa ei kimalla se myyttinen päivä, josta monet alkoholiongelmaiset hoidosta

huolimatta vielä haaveilevat – se päivä, jolloin voi taas ottaa.

“Never say never”, hän sanoo puhelimessa virginialaisessa hotellihuoneessa – jonka baarikaappia ei ole tyhjennetty.

“Juuri nyt ajatuskin kaljapulloon tarttumisesta saa mut sairaaksi. Tein itseni alkoholilla niin kipeäksi, ettei yhtään kiinnosta palata niihin tunnelmiin. Enkä ole muita huumeita pitänyt teinivuosien jälkeen

kiinnostavina. Alkoholi on laillista ja helposti saatavaa, ei tarvita mitään ylimääräistä draamaa tai säätöä sen saamiseksi. Mä olen aina ollut enemmän sellainen kori bisseä päivässä -tyyppi."

Kun Depeche Moden laulaja Dave Gahan viiden vuoden huume- ja alkoholiputken jälkeen palasi raittiina lavoille syksyllä 1998, hän oli pitkään kuin varjo entisestään. Ylistetystä showmiehestä oli tullut varovainen esiintyjä, joka pyöritti mikkistandia kuin peläten, että se sanoisi jotain vastaan.

Kun HIM lämmitteli Metallicaa Olympiastadionilla heinäkuussa, Valon lavaesiintyminen vaikutti totuttua varovaisemmalta. Toki edellisillä keikoilla Metallica-fanit olivat palkinneet HIMin ojennetuilla keskisormilla

ja lavan suuntaan viskatuilla virvokkeilla. Mutta vaikka Helsingin kotiyleisö oli hyväntahtoista, Valo ei hakenut siihen kontaktia. Hän vain lauloi, paremmin kuin ennen, mutta silti arasti, kuin yrittäytyisi kätkeytyä valokeilaan, jota auringonpaisteessa ei ole.

“Siis mähän en juuri koskaan ole ollut lavalla kauheassa humalassa; en mielestäni ole ollut eri persoona kuin olen nyt selvin päin. Jalat täytyy vain löytää uudelleen, ja sitten kun ne löytää, mä en epäile hetkeäkään etteivätkö ne kantaisi.”

Virginialaisen hotellihuoneen ovelle jo koputellaan, tuleeko Mr. Valo?

Edessä on lähtö lavalle, harjoittamaan ammattia.

“Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, ettei saa ryssiä kaikkea sitä mitä on kovalla työllä saavuttanut. En mä loppujen lopuksi muuta halua, kuin että mutsi ja faija olisivat ylpeitä musta.”

Image 7/2007