Valtiotieteiden tohtori Toni Alaranta on kuluneen kevään ja kesän aikana ollut vakiovieras televisiossa, sillä hän on Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija ja erikoistunut Turkin sisä- ja ulkopolitiikkaan sekä Turkin suhteisiin EU:n, Yhdysvaltain ja Venäjän kanssa. Harva tietää, että vakavailmeinen konfliktien kommentaattori on myös ihmisen ylevämpiä ominaisuuksia taiteessaan etsivä kuvataiteilija. Alarannalle itselleen hänen tutkijan uransa ja työnsä kuvataiteilijana ovat tärkeydessään samanarvoisia.

– Ensimmäisen signeeratun taideteoksen tein 13-vuotiaana. Intuitioni kuvataiteilijaksi ryhtymisestä oli hyvin voimakas. Olin lukion jälkeen viikon kestävissä pääsykokeissa Turun piirustuskouluun ja hain myös Lahden kuvataidekouluun. Molemmissa paikoissa tunsin kuitenkin oloni onnettomaksi, eikä se tie tuntunutkaan omalta.

Parikymppisenä Alaranta kipuili monen nuoren tapaan sen kanssa, millainen ura kannattaisi valita, jotta voisi elättää itsensä ja mahdollisesti perheensä. Lopulta hän haki Turun yliopistoon lukemaan historiaa ja ajatteli, että tutkijan uralla leipä olisi leveämpi kuin taiteilijana. Kuvataidetta hän suunnitteli tekevänsä silloin tällöin, sen verran kuin se olisi mahdollista.

Taiteilijuus ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Alaranta maalasi 25 vuotta harrastuksena iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla ja etsi omaa tyyliään taidemaalarina. Lopulta vuonna 2015 hän tunsi tehneensä läpimurron ja löytäneensä oman tapansa maalata. Hän oli tällöin 38-vuotias.

Omaa kädenjälkeään hän kutsuu lyyriseksi syntesismiksi. Käytännössä hän maalaa maisemia, mutta ei suinkaan silmillä nähtäviä tai realistiselta näyttäviä maisemia, vaan pikemminkin minimalistisia sielunmaisemia.

– Minua ei kosketa käsitteellinen nykytaide, jota gallerioissa näkee. Oma käsitykseni taiteilijan tehtävästä on aika perinteinen. Koen, että taiteilija etsii kauneutta. Pyrin ilmentämään maalauksissani jotain ylevää ja tavoittamaan merkitysten tiivistymiä. Maalaukseni ovat kuin visuaalisen muodon saaneita runoja tai huokauksia.

Taiteilijana Alaranta on itseoppinut. Kun oma tyyli lopulta löytyi, hän tunsi saaneensa takaisin sen saman itseluottamuksen taiteilijuuteensa, josta hänellä oli lapsena vahva tunne. Polku omaan taiteilijuuteen ei vain ollut suora putki, vaan se kulki limittäin ja lomittain muun elämän kanssa. Alaranta on ehtinyt pitää jo pari taidenäyttelyä ja myy taulujaan kuratoidussa ammattitaiteilijoiden taideverkkokaupassa Taikossa.

Viimeisten vuosien aikana leipätyö politiikan tuntijana on pitänyt Alarannan niin kiireisenä, että hänen on pitänyt välillä lykätä kuvataiteen tekemistä, vaikka inspiraatio maalata olisi päällä.

– Välillä on tullut sellainen olo, että jätän bleiserini ja salkkuni siihen työpöydälle, kävelen ulos, enkä tule enää koskaan takaisin, Alanranta naurahtaa.

– Siinä on kyse kuitenkin vain siitä, että kun sisäinen lapseni pääsee maalaamaan, se ei haluaisi tehdä mitään muuta.

Tosiasiassa Alaranta ei vähättele uraansa tutkijana. Hän on pikemminkin yllättynyt, että onnistui lopulta yhdistämään molemmat polkunsa tieteen ja taiteen parissa.

– Olin asennoitunut siihen, että esittelen teoksiani vasta eläkkeellä ja suurin piirtein jossain navetan takana. Olen oikeasti todella kiitollinen, että olen päässyt tähän pisteeseen.