Voimavarakeskeisen pari- ja perheterapian opinnot Jyväskylän yliopistossa: hinta yhteensä vähän päälle 16 000 euroa, sisältää teoriaopetuksen, työnohjauksen ryhmässä ja ryhmäpsykoterapian.

Traumapsykoterapeutin opinnot Oulussa: lähes 30 000 euroa, kun lasketaan mukaan silmänliiketerapiakoulutus, seminaarit ja oma yksilöterapia.

Lasten ja nuorten psykodynaaminen psykoterapia Helsingin yliopistossa: yhteensä jo yli 61 000 euroa, mikä sisältää teoriaopinnot, työnohjauksen ja peräti 250 tunnin koulutuspsykoterapian.

Psykoterapeuttiopinnot ovat maksullista täydennyskoulutusta, jota valtio ei rahoita. Vain noin kolmasosalla työnantaja osallistuu kuluihin, usein osittain. Valtaosa siis maksaa koulutuksen omasta pussista.

Ei ihme, että terapeuteista on pulaa.

Nykyinen koulutusmalli on yksi syy psykoterapian saatavuuskriisiin. Valtava hintahaarukka vaikuttaa siihen, mihin terapeutiksi haluavan on taloudellisesti järkevää tai edes mahdollista suuntautua.

– Pari- ja perheterapeutteja on aika paljon, lasten ja nuorten psykoterapeutteja vähän, sanoo emeritaprofessori Eila Laukkanen, joka on selvittänyt koulutuksen ongelmia ja ratkaisuja sosiaali- ja terveysministeriölle.

– Etenkin vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen psykoterapiaa lapsille ja nuorille on jo vaikeaa toteuttaa, koska ei ole tekijöitä.

Monen vastaanottoa pitävän psykoterapeutin tavoin Laukkanen on itsekin kohdannut kriisin konkreettisesti: hänelle satelee joka viikko useita kyselyitä ihmisiltä, joilla on lähete Kelan tukemaan terapiaan. Moni on jo ottanut yhteyttä ehkä pariinkin kymmeneen terapeuttiin, mutta aikoja ei vain ole.

Sosiaali- ja terveysministeriön tuore selvitys on vastaus pitkään tiedossa olleisiin ongelmiin. Aiheesta on käyty viime vuosina laajaa keskustelua.

Eduskunta käsitteli viime keväänä kansalaisaloitetta psykoterapeuttikoulutuksen muuttamisesta maksuttomaksi. Kansanedustajat päätyivät lausumaan, että lainsäädäntötyö on käynnistettävä ja hallituksen jatkettava vaihtoehtojen selvittämistä.

Sosiaali- ja terveysministeriön selvitys ehdottaa psykoterapeuttikoulutuksen aseman virallistamista yliopistoissa. Yliopistoissa on halukkuutta yhä jatkaa ja kehittää psykoterapeuttikoulutusta ja yliopistot pitivät tärkeänä, että löytyisi tapa virallistaa koulutuksen asema – ja saada siihen myös rahaa.

Mahdollinen ratkaisu olisi muuttaa psykoterapeuttiopinnot täydennyskoulutuksesta erikoistumiskoulutukseksi, joka ei ole liiketoimintaa vaan yliopistoja velvoittava tehtävä. Silloin sosiaali- ja terveysministeriö rahoittaisi opintoja ja pystyisi samalla ohjaamaan koulutusmääriä ja sisältöjä vastaamaan väestön tarpeisiin.

Näin toteutetaan jo tällä hetkellä esimerkiksi erikoislääkäreiden ja erikoishammaslääkäreiden koulutus.

Muutos helpottaisi paitsi opiskelijan taloudellista taakkaa, myös mielenterveyspalvelujen kehittämistä kokonaisuutena.

– Nyt ohjautuvuus ei aina toimi siten, mikä olisi palvelujärjestelmän kannalta parasta, sosiaalineuvos Juha Luomala sosiaali- ja terveysministeriöstä sanoo.

Toinen isompi rakenteellinen muutosvaihtoehto olisi kehittää koulutusta kaksivaiheiseksi. Ensimmäisen tason terapiaosaaminen tulisi jo osana psykologin perustutkintoa, kuten esimerkiksi Ruotsissa. Syventävän tason voisi toteuttaa erikoistumiskoulutuksena.

Eila Laukkanen huomauttaa, että joka tapauksessa jatkossakin itse maksettavaksi jäisi oma psykoterapia, joka opiskelijan on käytävä pätevöityäkseen. Se voi olla terapiasuuntauksesta riippuen hyvinkin tiivis.

– Varmasti koskaan koulutus ei tule täysin ilmaiseksi.

Laukkanen ehdottaakin samalla selvitystä siitä, voisiko maksut vähentää verotuksessa, kuten aiemmin. Nykyisin verottaja tulkitsee psykoterapeuttikoulutuksen uuteen ammattinimikkeeseen johtavaksi eikä ammattitaitoa täydentäväksi, jolloin se olisi vähennyskelpoista.

Nykymallin taustalla oli hyvä tarkoitus: selventää systeemiä ja parantaa laatua. Vuonna 2012 säädetyllä asetuksella psykoterapeuttikoulutus siirtyi yliopistojen vastuulle, kun aiemmin koulutuksia järjestivät lukuisat eri suuntauksia edustavat yhdistykset ja yhteisöt.

Asetus määritteli opinnot täydennyskoulutukseksi, jota yliopistot voivat järjestää muiden tehtävien ohella ja joka katetaan opintomaksuilla.

Käytännössä yliopistot ovat järjestäneet koulutusta pitkälti yhteistyössä samojen yhdistysten kanssa, jotka aiemminkin kouluttivat terapeutteja. Yliopistoissa ei siis pääsääntöisesti ole kouluttajan virkoja, vaan työ ostetaan ulkopuolisilta asiantuntijoilta.

Muutos paransikin koulutusten laatua ja selkeytti hakuprosesseja, Laukkanen arvioi. Aiemmin ihmiset anoivat ammattioikeuksia Valviralta monenkirjavin paperein. Psykoterapeutti on suojattu ammattinimike, jonka käyttöä valvotaan.

Mutta tuli myös ongelmia. Koulutusten hinta nousi, koska yliopistoille ei ohjattu niitä varten rahaa. Järjestämistä alkoivat Laukkasen mukaan sanella ”enemmän markkinavoimat kuin psykiatrian ja psykologian tarpeet”.

Ongelma ei ole vain terapeuttien kokonaismäärä, vaan myös se, mitä erikoisosaamista heillä on ja mihin he päätyvät töihin.

Jos jokin koulutus on hyvin vaativa ja kallis, sinne pystyy hakeutumaan vain harva. Kymppitonneja maksavan, jopa nelivuotisen koulutuksen jälkeen useimmat päätyvät pitämään ammatinharjoittajina yksityistä vastaanottoa saadakseen omansa takaisin.

Julkiselle puolelle osaajia ei sitten riitäkään.

– Ja siellä jos missä heitä tarvittaisiin, Laukkanen sanoo.

Käytännössä psykoterapiaa tai muita pitkäkestoisia, moniammatillisen työryhmän toteuttamia psykososiaalisia hoitoja mielenterveysongelmiin ei julkisella puolella saa.

Kallista koulutusta on syytetty siitäkin, että terapeuteiksi valikoituu vain hyväosaisia ja ammattikunnan moninaisuus kärsii. Psykologien ja psykiatrien lisäksi esimerkiksi sairaanhoitajan tai sosiaalityöntekijän pohjatutkinnolla voi hakeutua koulutukseen, mutta alan palkoilla se on melkoinen haaste.

Lisäksi psykoterapeuttien keski-ikä on korkea: vuoden 2022 alussa Suomen 8763 psykoterapeutista reilu kolmannes oli yli 65-vuotiaita. Työuran alussa opintoihin on harvoin vielä varaa.

– Tietenkin toivoisi, että pätevyyden voisi saavuttaa jo nuorena, jotta ehtisi tehdä työtä pitkään, Laukkanen sanoo.

Toisinaan on kysytty, miksei psykoterapeuttikoulutus voisi sisältyä jo opetus- ja kulttuuriministeriön jakamaan yliopistojen perusrahoitukseen. Opetus- ja kulttuuriministeriössä on tähän selvä vastaus.

– Perusrahoitus on suunnattu niihin yliopistojen tehtäviin, joista on säädetty yliopistolaissa. Psykoterapeuttikoulutus ei ole tutkintoon johtavaa koulutusta, eikä siitä muutenkaan säädetä opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla, sanoo opetusneuvos Sanna Hirsivaara ministeriön korkeakoulu- ja tiedepolitiikan osastolta.

Psykoterapeuttikoulutuksesta säädetään sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla. Lähtökohtaisesti se, jonka tontille toiminta kuuluu, vastaa myös julkisen rahan kohdentamisesta – jos sellaista on.

Sosiaali- ja terveysministeriö tuntee myös paremmin sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän tarpeet, joten sillä on Hirsivaaran mukaan ohjaukseen paremmat edellytykset.

– Tästä seuraa, että jos tilanne päätettäisiin ratkaista tuomalla psykoterapeuttikoulutus julkisen rahoituksen piiriin, rahoitus tulisi kanavoida jollain toisella tavalla kuin yliopistojen perusrahoituksella, Hirsivaara sanoo.

Yksi mahdollisuus olisi, että kustannuksista osa katettaisiin julkisin varoin ja samalla koulutuksille säädettäisiin enimmäismaksut. Näin on jo esimerkiksi avoimen yliopisto- ja ammattikorkeakouluopetuksen puolella.

Jos psykoterapeuttikoulutuksen hallinnollista asemaa päädytään rukkaamaan, se vaatii lakimuutoksia. Juha Luomalan mukaan sellaisia ei ole mahdollista toteuttaa enää tällä hallituskaudella.

Nyt on tehty pohjaselvitys, ja loppu on kiinni myös seuraavan hallituksen poliittisesta tahdosta. Myös lisätietoa eri vaihtoehtojen vaikutuksista tarvitaan vielä lisää.

– Eduskunnan [kansalaisaloitteen yhteydessä antama] lausunto on tietenkin hyvä olemassa, koska se velvoittaa myös tulevaa päätöksentekoa.

Psykoterapia on vain yksi osa mielenterveyspalveluja. Kaikki mielenterveysongelmista kärsivät eivät sitä edes tarvitse. Monia ihmisiä pystyttäisiin auttamaan kevyemmin keinoin.

Lyhyet psykososiaaliset hoitomuodot ovat tutkitusti tehokkaita lieviin ja keskivaikeisiin psyykkisiin ongelmiin, kunhan niitä vain olisi tarjolla riittävästi, ajoissa ja matalalla kynnyksellä. Yksi vastausyritys tähän on Terapiat etulinjaan -toimintamalli, joka on osa kansallista mielenterveysstrategiaa.

Eila Laukkasen mielestä olisi joka tapauksessa tärkeää myös kehittää terveydenhuollon ammattitutkintoja siten, että esimerkiksi psykologin, sairaanhoitajan ja sosionomin koulutus tarjoaisi valmiuksia terapeuttiseen työhön ja erilaisiin psykososiaalisiin hoitoihin.

Edit: Artikkelia on päivitetty 28.10. sosiaali- ja terveysministeriön selvityksen osalta.