Meri Eskola oli kaksikymppinen, kun hänen mummonsa kuoli. Tyttärentytär jäi selvittämään mummonsa kuolinpesää. Sieltä Meri löysi talteen otettuja lehtileikkeitä, jotka kertoivat hänen äitinsä kuolinpäivästä. Niistä tytär ymmärsi, että hänen oman äitinsä kuolintapahtuma, joka lehdissä tunnettiin tuolloin nimellä ”Helsingin kaasuräjähdys”, oli ollut valtakunnallinen uutinen vuonna 1981.

Helsingin kaasuräjähdyksen oli aiheuttanut Meri Eskolan oma äiti, joka oli tehnyt itsemurhan räjäyttämällä itsensä kodissaan talouskaasulla. Meri oli räjähdyksen aikaan seitsenvuotias.

Meri Eskolalle äidin kuolema ei ollut pahinta. Ikävintä oli, että äiti jätti taakseen kaksi lasta. Seitsenvuotiaan Merin ja hänen 15 vuotta vanhemman isoveljensä.

Samalla tyttärelle selvisi ensimmäistä kertaa myös se, ettei äiti ollut räjähdyksen ainoa uhri. Myös alakerran 25-vuotias pienen pojan isä oli kuollut tässä räjähdys­onnettomuudessa.

– Toisen uhrin nimen sain tietää vasta vuonna 2012, kun oma isäni kuoli. Löysin hänen jäämistöstään kuolinilmoituksen, jossa oli sama kuolinpäivä kuin äidilläni. Silloin ymmärsin, kenestä oli kyse. Eikä mistään tästä ollut perheessämme koskaan puhuttu mitään, Meri kertoo nyt.

Eivät asiat olleet pikku-Merin elämässä ennen kaasuräjähdystäkään menneet hyvin.

– Äiti muun muassa jätti minut kännipäissään Italian-matkalla viikoksi yksin. Omina huoltajuusviikonloppuinaan hän saattoi unohtaa tyttärensä rappukäytävään suljetun ulko-oven taakse tunneiksi odottamaan sisäänpääsyä.

Äidin itsemurha ja alkoholismi jätti tyttären pitkäksi aikaa traumatisoituneeksi. Viimeistään äidin dramaattinen itsemurha helsinkiläisessä asunnossa sulki tyttären muistista kaikki äitiin liittyvät tapahtumat kokonaan, myös ajalta ennen tämän kuolemaa. Äidin alkoholismi ja itsemurha jättivät jälkeensä äärimmäisen hylätyksi tulemisen kokemuksen.

Merin tapauksessa hylätyksi tulemisen kokemusta lisäsi omaisten ja koko tuttava­piirin täydellinen vaikeneminen hänen äidistään. Se on jatkunut hänen koko tähänastisen elämänsä ajan.

– Lapsena en uskaltanut asiasta paljon kysellä. Parikymppisestä saakka yritin viedä keskusteluja isäni, kummitätini ja mummoni kanssa siihen, että saisin tietää, millainen äitini oli. Kummini vaikeni ja mummoni vastasi puhumalla äitini siskosta. Isäni puolestaan väitti, ettei muka muistanut äidistäni mitään.

Nyt he kaikki ovat jo kuolleet. Myöskään edelleen elossa oleva, Meriä 15 vuotta vanhempi isoveli ei ole pystynyt puhumaan äidistään siskolleen paljoakaan. Sukulaiset ja tuttavat ikään kuin vaikenivat äidin toiseen kertaan kuoliaaksi.

Vaietun ja omasta muistista kadonneen rakkaan ihmisen sureminen kasvoi Merille kummalliseksi kokemukseksi. Miten saada kiinni omasta kärsimyksestään, jos ei edes muista, ketä ikävöi? Entä miten käsitellä koko perhettä kohdannutta tragediaa, jos ei tiedä, mitä kaikkea suree?

Tyttären suru kohdistui ihmiseen, jota hän ei muistanut ja jota ei ollut olemassa edes perheen puheissa. Se teki asian käsittelemisestä vaikeaa.

Hylätyksi tulemisen kokemus määritti ja näkyi Merin kaikissa ihmissuhteissa. Vaikka äidistä ei jäänyt tyttärelle konkreettisesti juuri minkäänlaista muisti­jälkeä, hylätyksi tulemisen trauma huusi hänelle jatkuvasti äänettömästi tul­lakseen huomatuksi ja kohdatuksi.

– Konkreettisesti trauma on näkynyt esimerkiksi siinä, etten voinut pysyä suhteissa. Enkä uskaltanut tehdä lapsia. En halunnut sellaista valtaa toiseen olentoon, joka vanhemmalla on. En tahtonut satuttaa ketään vain siksi, että olisin hänen äitinsä.

Yksi karmeimmista kokemuksista oli Merin suhde mieheen, joka meni toisen naisen kanssa naimisiin heidän seurustelunsa aikana. Silloin Meri tajusi olevansa pohjalla.

– Ajattelin, että tämän huonommaksi ei voi enää mennä, tulen mielisairaaksi tästä. Heräsin toden teolla miettimään sitä, että mikä minussa saa valitsemaan tällaista. Eiväthän ihmiset tavallisesti pysy sellaisessa kuviossa mukana kahta vuotta kuten minä tein, vaan he lähtevät.

Kun suhde lopulta oli ohi, Meri ymmärsi tulleensa sekä äitinsä että isänsä ja oikeastaan koko sukunsa hylkäämäksi. Se, miten tytär jätettiin yksin ”käsittelemään” kokemaansa, oli omanlaistaan hylkäämistä.

– Silloin tajusin, että minulla on aina ollut valtava alitajuinen tarve tulla elämässäni jatkuvasti hylätyksi ja torjutuksi. Tiedät varmaan ne psykologiset teoriat siitä, että vaikka jokin menneisyyden kokemus olisi kuinka hirveä, ihmisellä on tapana mennä juuri sitä kohti emotionaalisesti, Meri kysyy.

Näiden teorioiden taustalla on ajatus siitä, että ihminen hakee tämän hetken elämästään menneisyyden traumaa vastaavaa tunnekokemusta, jotta hän saisi mahdollisuuden uuteen, rakentavaan lopputulokseen. Saisi eheyttävän kokemuksen, joka vähentäisi omaa kärsimystä.

– Viimeistään silloin huomasin olevani yhä se pieni tyttö, joka istuu rappukäytävässä ja jonka edestä suljetaan ovi. Hylätyksi ja torjutuksi tuleminen on ollut tunne, jota kohti olen alitajuisesti aina ajautunut ihmissuhteissani. Kun sen vihdoin tajusin, tiesin myös, että tästä eteenpäin minun tulee tehdä asioita toisin, jotta pääsisin kuviosta pois.

Meri Eskola on aina pohtinut, että mitä jos äiti ajatteli olevansa kelvoton äidiksi ja tappoi itsensä siitä syystä.

Varsinaiseen psykoterapiaan Meri ei ole koskaan hakeutunut, eikä hänellä olisi siihen ollut varaakaan. Alle kolmekymppisenä hän osasi hakea Suomen Mielenterveysseuran kuntoutuskurssille, joka oli suunnattu itsemurhan tehneiden nuorille omaisille. Siitä oli paljon apua. Sen lisäksi Meri kertoo lukeneensa parikymppisestä saakka kirjallisuutta, josta on etsinyt itselleen apua. Tuoreimpana löytönään hän on kokenut saaneensa työkaluja traumansa käsittelyyn amerikkalaisesta IFS:stä eli Internal Family Relations -menetelmästä.

Kirjan kirjoittamisella Meri halusi rakentaa äidistään ja koko tragediasta itselleen aiempaa eheämmän kuvan. Samalla hän halusi kertoa myös oman äitinsä puolen tapahtuneesta, antaa hänelle äänen. Kirjan teksti tuli viime vuonna ulos kuin itsestään, tarina oli vain odottanut pääsyään ulos.

– En halunnut vaieta hänen kauheimmastakaan teostaan, se olisi tuntunut äidin valkopesulta. Se, että onnettomuudessa kuoli myös toinen ihminen, on kaikkein kurjinta. Äiti ei varmastikaan tarkoittanut sitä niin. En usko, että kukaan olisi voinut kuvitella, että niin kävisi.

Tytär on alkanut miettiä, että mitä jos äidin kokemus oli kuin peilikuva hänen omastaan. Meri oli aina ajatellut olleensa niin huono ja arvoton, että äiti päätti lähteä. Nyt hän ymmärtää, että äiti oli sydämensä särkenyt, masentunut alkoholisti, jolta oli viety avioerossa huoltajuus. Ehkä hän piti itseään kelvottomana äidiksi.

– Mitä jos äiti ajattelikin olevansa itse niin huono ja arvoton, että hän vain haittaisi pienen tytön elämää? Siinä on se karmeus, että jos hän olisi kysynyt asiaa minulta, olisin ottanut äidin vaikka millaisessa tilassa mieluummin kuin sen, että hän ei enää ole täällä.

Kirjan kirjoittamisen aikana äiti on palannut Merin elämään muunakin kuin itsensä räjäyttäneenä vanhempana, johon hän ei saanut koskaan tutustua. Äidin ympärille on alkanut kasvaa ihminen, jolla on iho, kasvot ja hiukset.

– Muistan yhä äidistäni vain hänen kauniin naisen olemuksensa. Hänellä oli pehmeän tuntuiset ja ihanan ruskeat, kiharat hiukset, Meri Eskola sanoo.

Viime vuonna kirjan kirjoitusprosessin aikana Meri löysi äidistään uuden puolen. Naisen, johon hän ei ollut koskaan saanut tutustua. Merin veli toi siskolleen pinon kirjeitä, jotka heidän äitinsä oli kirjoittanut Yhdysvaltoihin muuttaneelle siskolleen vuosina 1955–67. Veli ei ollut koskaan pystynyt lukemaan niitä, mutta Meri luki ne nyt. Niiden kautta hän sai ensimmäistä kertaa elämässään edes jonkinlaisen kuvan äidistään. Siihen liittyi katkeran­suloisia tunteita.

– Äidin kirjeiden lukeminen oli todella raskasta, en voinut käydä niitä läpi kuin muutaman päivässä. Oli upeaa nähdä, kuinka hauskasti äiti kirjoitti ja millä tavalla hän ajatteli. Kirjeistä huomasi myös, kuinka hänen elämänsä muuttui kiireisemmäksi, kun hän tapasi isäni. Ilman kirjeitä en olisi tiennyt mitään siitä, että äiti opiskeli yliopistossa tai millaisia töitä hän teki yhdessä arkkitehti-isäni kanssa.

Samalla Meriä suututti se, ettei hän saanut tutustua naiseen, joka kirjeistä piirtyi. Äiti vaikutti kirjeissä sanavalmiilta, älykkäältä ja hauskalta ihmiseltä, jonka kanssa tytär tunsi hengen­heimolaisuutta ja yhteyttä. Se, ettei hän saanut tuntea tätä ihmistä, suututti.

– Oli käsittämättömän raskasta kestää sitä, koska sitä ennen minulla ei ollut mitään otetta äitiin ihmisenä. On hämmentävää, kuinka samankaltaisia me tunnumme olevan, vaikka en ole voinut kopioida äitiäni millään tavalla. Kirjeiden perusteella me ajattelemme ja kirjoitamme hyvin samalla tavalla.

Meri kertoo, että hänen myötä­tuntonsa äitiään kohtaan on ajan myötä vain kasvanut. Hänen mielestään äidin muisto tahraantui hänen suvussaan liikaa äidin itsemurhan vuoksi.

– Halusin kirjassani tuoda esiin, että hänellä oli arvonsa ihmisenä. Äiti oli muutakin kuin se yksi, viimeinen päätös. Hänen tekonsa vanhempana eivät olleet mitenkään ideaaleja, mutta olihan hän muutakin. Sain vihdoinkin piirrettyä edes itselleni melko selvän kuvan siitä, mitä oletan tapahtuneen. Halusin kirjoittaa kirjan siksi, että myös äitini ääni kuuluisi ja hänenkin puolensa tarinasta tulisi esiin.

Korjaus 16.2.23 klo 13.25: Lisätty tietolaatikkoon, että Meri Eskola kirjoittaa säännöllisesti juttuja Apu-lehteen.