Pirkko Fagerholm seisoo hymyilevänä Pännäisten asemalla vastassa. Hyppäämme parkkipaikalla odottavaan Pirkon Pirssiin ja ajamme Pietarsaareen. Pirkko juttelee pehmeällä, rauhallisella äänellä. Hänen kyydissään varmasti rauhoittuu, vaikka olisi peloissaan ja matkalla sairaalaan.

Pirkko on istunut taksinsa ratissa 45 vuotta. Sitä ennen hän työskenteli talonmiehenä Pietarsaaressa, mutta mielessä häivähti vähän väliä, että voisi sitä tehdä muutakin. Puoliso Erkki oli tuolloin töissä Pietarsaaren paperitehtaalla.

– Kerran huomasin lehdestä, että Pietarsaareen oli haussa kolme uutta taksilupaa. Hain kaikkia kolmea, mutta ei onnistanut. Hakemukseni oli kuitenkin yhä sisällä siinä vaiheessa, kun yksi hakijoista kuoli. Olin ainoa, jolla oli hakemus voimassa, joten minulla kävi tuuri, Pirkko muistelee.

Kieli tuotti kuitenkin pulmia. Enemmistö Pietarsaaren asukkaista on suomenruotsalaisia, mutta Pirkko ei osannut ruotsia juuri lainkaan.

– Jos Erkki ei olisi auttanut, taksilla ajosta ei olisi tullut mitään. Vähitellen opin ruotsia, ja syrjäisimmätkin tiet tulivat tutuiksi.

Taksiluvan saatuaan Pirkko huomasi, että hän on raskaana. Perheessä oli ennestään kolme lasta.

– Tein töitä lähes synnytykseen asti enkä ollut mahtua ratin taakse.

Kerran viimeisillään ollut Pirkko ajoi vauvan ja lastenhoitajan Tampereelle. Kun vauva oli viety perille, takapenkille jäi tyhjä kori. Saattaja palasi Pirkon kyydissä.

– Sanoin, että onpa hyvä, kun on tyhjä vauvankori ja ammattihoitaja mukana. Kerroin, että minulla on laskettu aika lähellä ja nyt on kaikki järjestyksessä synnytystä varten. Hän kauhistui hirveästi ja kyseli koko matkan, tuntuuko polttoja, Pirkko nauraa.

Kun kuopus oli sitten syntynyt, Pirkko malttoi pitää kahden viikon vauvaloman – virallista äitiysvapaata ei tuolloin ollut. Hänen hyvä ystävänsä Salme hoiti vauvan, ja Pirkko syötti lasta ajojen välissä.

Lapset Esa, Janne, Antti ja Anu asuvat kaikki Pietarsaaressa. Lapsenlapsia on kertynyt yhdeksän, ja lapsenlapsenlapsiakin on kaksi. Pirkko ja Erkki ovat olleet naimisissa jo 60 vuotta.

Perheen taksiyrityksessä on kolme autoa. Erkki on ajanut taksia sivutyönään alusta asti, ja nykyisin myös pariskunnan vanhin poika ajaa vuoroja satunnaisesti työnsä ohessa.

– Autoni on nyt invataksi. Teen Kelan korvaamia ajoja, tarvittaessa seitsemänä päivänä viikossa.

Pirkko ajaa paaripotilaiden kuljetuksia sairaalasta lähes joka ilta ja myös öisin. Useimmiten matkat ovat lyhyitä, ja hän kotona ennen puoltayötä.

Työssä on ollut mahdollista kokea elämän koko kirjo.

– Kerran vein alkuillasta äidin synnyttämään. Illalla ­kuljetin ihmisiä ravintoloista kotiin. Vuoron päätteeksi minun piti viedä asiakas sairaalaan, mutta hän kuoli yllättäen vierelleni etupenkille. Siinä oli elämän koko jana yhdessä vuorossa.

Pirkolla on keskimäärin kymmenen ajoa päivässä, eniten lauantaina ja maanantaina. Vakituisia ajoja ovat kehitysvammaisten kuljetukset päiväkeskukseen. Vuodenvaihteen jälkeen asiakkaat ovat saaneet esittää toiveen kuljettajasta. Tämä on tuonut lisää töitä Pirkon yritykselle.

Pirkko Fagerholm piti aikoinaan taksiyrityksen rinnalla siivousyritystä. Pienessä kaupungissa tutustui lähes kaikkiin asukkaisiin, ja osasta tuli myös ystäviä.

– Tutustuin aikoinaan yksinäiseen naiseen. Vuosien mittaan aloimme puhua myös kuolemasta. Ystäväni sanoi, että koska hän on eronnut kirkosta, hän ei tarvitse pappia eikä lukkaria, kun se hetki koittaa. Hänet pitäisi polttaa ja uurna viedä samaan hautaan, johon hän oli aikoinaan äitinsä haudannut.

Ystävä ilmoitti, että se on sitten Pirkko, joka hänet siihen hautaan laittaa. Kun ystävä kuoli, arkku oli viimeisen yön autossa Pirkon pihassa. Aamulla Pirkko ajoi vainajan tuhkattavaksi Seinäjoen krematorioon.

– Kun tuhka oli seulottu, jäähdyttelin sitä uurnassa. Sitten lähdin Pietarsaaren hautausmaalle. Oli jo pimeää, mutta ajoin auton niin lähelle hänen äitinsä hautaa kuin voin. Auton valoissa peittelin tyttären äitinsä viereen.

Ystävä oli uhannut Pirkkoa, että jos tämä ei toimita häntä hautaan ohjeiden mukaan, niin ”kyllä mä kuoltuani sulle kummittelen”.

– Ei ole tarvinnut kummitella, Pirkko nauraa.

Hänen mielestään ihmiset huolehtivat liian vähän toisistaan. Pirkko on aina pyrkinyt auttamaan kyyditettäviään, jos on huomannut, että he tarvitsevat apua. Hän on hakenut ruokaa ja tehnyt pieniä kodin töitä, vaikkapa korjannut astianpesukoneen letkun.

– Kun aikoinaan ajoin lapsia kouluun ja koulusta tai päiväkodista kotiin, kaikilla ei aina ollut vastaanottajaa kotona. Niinpä otin lapsen meille yöksi ja seuraavana aamuna vein hänet sitten taas kouluun.

Miten ihmeessä Pirkko on jaksanut säilyttää leppoisan ja ystävällisen asenteensa vuosikausien ajan?

– Ehkä olen perusluonteeltani kärsivällinen ja ystävällinen. Minusta tuntuu kuitenkin, etten enää ole yhtä kiltti kuin nuorempana. Olen muuttunut ainakin suorapuheisemmaksi ja olen siitä itselleni välillä vihainen.

Pirkko oli Pietarsaaren ensimmäinen taksikuski, joka hankki matkapuhelimen. Sitä ennen jokainen kyyti piti hakea taksitolpalta. Laitteen hankintaan oli tapaturma, joka sattui kotona Pirkon työvuoron aikana.

– Poikani Antti putosi kolmivuotiaana puukon kanssa pöydältä, ja puukko meni korvalehden läpi.

Pirkkoa ei kuitenkaan tavoitettu. Hän suivaantui niin, että hommasi matkapuhelimen.

– Siihen aikaan ne olivat isoja kuin matkalaukut.

Pirkon mukaan ensimmäisestä puhelimesta nousi iso haloo – hän yritti kuulemma saada vain enemmän ajoja. Vähitellen muutkin kuskit alkoivat hankkia puhelimia.

Pirkko toistaa usein, että jokin käänne elämässä on ollut ylhäältä päin johdateltu. Hänellä on kristillinen vakaumus, joka on auttanut monessa vaikeudessa.

– Elän elämäni parasta aikaa. Olen kiitollinen uudesta päivästä joka aamu, kun herää terveenä. Enää ei ole huolta ja vastuuta lapsista. Saan tehdä työtä, josta pidän. Olen myös kiitollinen, ettei minulla ole yhtään huonoa ihmissuhdetta.

Työ on ollut Pirkolle aina parantavaa lääkettä.

– Vaikka olisi minkälaisen munauksen tehnyt, niin enintään viikon sitä märehtii. Työn myötä se unohtuu. Ja jos minulla on jokin motto elämässäni ollut, se kuuluu näin: periksi ei anneta!