Jo viisivuotiaasta asti Susanna Airola tiesi olevansa erilainen. Hän oli tyttö, joka voitti pojat kädenväännössä ja kulki isoveljen vaatteissa, ilman paitaa ja puukko vyöllä.

”Kun minun kerran piti pukea mekko koulun kevätjuhliin, olin raivoissani.”

Tänä päivänä kotitalonsa keittiössä teetä keittävä Susanna Airola, 47, ei tunne olevansa kovin erilainen. Helsinkiläisessä uusperheessä eletään tavallisen ”tylsää elämää”.

Susanna elää rekisteröidyssä parisuhteessa. Susannalla on viisi lasta, joista kolme asuu vielä kotona. Perheeseen kuuluvat myös puolison kolme lasta aiemmasta liitosta, Yaffa-koira – sekä Susannan entinen aviomies. Ei ehkä sittenkään kaikkein tylsin ratkaisu.

Susanna avioitui ensimmäisen kerran 21-vuotiaana vuonna 1988. Perheeseen syntyi kaksi poikaa. Susannan mukaan nuoressa liitossa kumpikaan ei tainnut voida hyvin. Liitto päättyi, kun Susanna ihastui naiseen.

Susanna oli päätynyt opiskelemaan teologiaa isänsä jalanjäljissä, koska se oli tuttu tie. 1990-luvun alun ilmapiirissä papit eivät yksinkertaisesti voineet olla homoja. Susannan suhde naiseen oli ristiriidassa ajan hengen kanssa. Kun Susannan opiskeluaikainen naisystävä jätti hänet, hän selitti asian itselleen uskonnollisten näkemysten mukaisesti.

”Kyllähän ne homosuhteet tiedetään, eivät ne kestä. Ei saa antautua tunteiden tai seksuaalisuuden valtaan”, Susanna kuvailee ajatustensa kulkua.

Susannan homoseksuaalisuus ei silti ollut kuohunnan aihe vanhempien tai sisarusten kesken. Äidin hienovaraiset viestit antoivat ymmärtää, että tämä hyväksyy tyttärensä.

Epäonnistuneen naissuhteen jälkeen Susanna oli vuosia yksin lasten kanssa. Kun hän tapasi opiskelutoverinsa Markuksen pitkästä aikaa, hän mietti, että tuosta joku saa hyvän aviomiehen. Se joku oli Susanna itse. Markuksesta tuli Susannan pojille isä. Pariskunnalla oli samanlainen tausta: molemmat olivat pappilan kasvatteja. Heitä yhdisti tuttuus, arvot ja kulttuuri.

”Samankaltaisten liitossa ei tarvitse muuttua eikä kyseenalaistaa mitään. Aavistimme toistemme ajatuksetkin, koska elimme opitun ja odotusten mukaista elämää.”

Susanna teki päätöksen elää heteroperheen elämää. Hän halusi näyttää, että kykenee olemaan kuin muutkin. Hän ajatteli, että avioliiton voi rakentaa myös ystävyyden varaan, koska rakastuminen kestää vain hetken. Seksuaalinen suuntautuminen ei Susannan järkiperusteluihin vaikuttanut.

”Ajattelin, että sopivan miehen kanssa elämä järjestyy. Se oli luonnon ja elämän ylenkatsomista. Mutta silloin ei ollut sellaista vaihtoehtoa, että homouden ja perheen yhdistäminen olisi tuntunut mahdolliselta.”

Susanna arvelee, että äiti oli ainoa, joka aavisti, ettei Markus ollutkaan se oikea.

”Äiti kertoi, että kun hän meni isäni kanssa yhteen, he hengittivät samaan tahtiin. Hän siis hienotunteisesti tiedusteli, oliko suhteessamme intohimoa.”

Elämä kulki kuin heterosuhteissa tapaa mennä. Susanna ja Markus saivat kolme lasta. Susanna haki pappisvihkimyksen, olihan hän nyt kirkon silmissä kunniallinen perheenäiti.

Syksyllä 2006 Susanna tapasi sattumalta kiinnostavan naisen. Tämä oli osa-aikatyössä ja Susanna vanhempainvapaalla, joten oli aikaa ystävystyä. Susanna huomasi yllätyksekseen olevansa rakastunut. Markuskin oli vaistonnut vaivihkaisista katseista ja kosketuksista ystävyyden olevan jotain enemmän.

Asiaa ei voinut peitellä eikä muuksi selittää. Seurasi repivä elämänvaihe, sillä vakiintunut perhe-elämä oli suistumassa raiteiltaan. Susanna ja Markus päättivät yrittää pelastaa liittonsa. Susanna otti etäisyyttä naiseen.

”Tunsin syyllisyyttä. Ajattelin, etten ehkä olekaan hyvä äiti. Kun monen vuoden jälkeen tajuaa, ettei pysty rakastamaan puolisoaan ja tarjoamaan hänelle sitä, mitä hän tarvitsee, itsetunto on nollassa. On vain tyhjä, puutteellinen ja viallinen.”

Lopulta avioero oli väistämätön. Rakkautta ei voinut kieltää. Tunteiden torjunta olisi saattanut viedä mielenterveyden ja vaikuttaa lapsiin. Seurustelu alkoi, kun avioerosta oli päätetty. Uusi suhde osoitti sen, että Susanna ei tuntenut itseään.

”Olin aina pinnistellyt ja pyristellyt, mutta ollut aina alamittainen. Ihmettelin, miten muut jaksavat. Jos ei saa olla sitä, mitä oikeasti on, voimat kuluvat kulissien ylläpitämiseen – tässä tapauksessa itseäni varten.”

Susannan on vaikea selittää, miksi hän valitsi heterosuhteen eikä myöntänyt itselleen olevansa homo.

”Elin kuin vakuumiin pakattuna. Sen sisällä en tiennyt, mitä halusin, enkä siksi voinut muuttaa elämäni suuntaa.”

Markuksesta oli kauheaa, että Susanna tunsi olonsa kelvottomaksi. Markusta loukkasi, että jonkun pitäisi hänen takiaan muuttua muuksi kuin on.

”Markuksellakin on ollut syynsä olla kanssani, vaikka kerroin aiemmasta naissuhteestani. Ja minkä hän homoudelleni mahtoi. Markuksessa ei ollut mitään vikaa.”

Markus oli entiselle aviovaimolleen korvaamaton tuki. Hän vei entistä vaimoaan jopa sateenkaarimessuun, koska Susanna ei uskaltanut yksin mennä. Kyyneleet valuivat pitkin Susannan poskia, kun pappi ja papintytär kykeni ensi kerran kokemaan selittämättömän voimakasta yhteenkuuluvuutta ja hyväksyntää.

”Ilman Markusta en olisi kai pystynyt tähän. Hän auttoi minua hyväksymään itseni. Toki hän oli vihainenkin, mutta ei räyhännyt pettymystään minulle. Hän ajatteli kai minulla olevan muutenkin vaikeaa.”

Susanna ja Markus päättivät erotessaan, että lapset ja vanhemmuus ovat etusijalla. Susanna ja hänen uusi puolisonsa ostivat talon, jonka yläkertaan Markus muutti. Lapset kulkevat vapaasti erillisten asuntojen välillä. Susannan uuden puolison lapset asuvat isänsä luona kivenheiton päässä, mutta ovat päivittäin uusperheen elämässä läsnä.

Moni saattaa kummastella moisia järjestelyjä. Susannan mielestä erossa on harvoin valmiita vastauksia.

”Ei ole olemassa avioero-opasta, jonka suorittaa läpi. Tarvitaan malttia ja joustavuutta. Ehkä sekin on auttanut, että olemme vastuullisina vanhempina tasa-arvoisia.”

Kukaan ei ennalta voinut tietää, miten järjestely sujuisi. Silti he onnistuivat. Kodissa eletään vauhdikasta uusperheen arkea.

”Ydin ei ole säännöt vaan kunnioitus. Me päätimme kunnioittaa toisen vanhemmuutta ja tilaa. Emme utele emmekä vaadi, vaan autamme tarvittaessa.”

Kun Susanna oli vuonna 2001 vihitty papiksi, se ei ollut ollut varsinaisesti unelmien täyttymys, vaan selvä väylä, jota seuraamalla elämässä oli järjestys.

”Pappeus oli kuin turvajärjestelmä omaa seksuaalisuuttani vastaan. Se oli valmiiksi paalutettu rooli, jonka tunsin läpikotaisin.”

Susanna aavisti, että hänen mullistunut perhetilanteensa aiheuttaisi hankaluuksia työpaikalla. Keväällä 2010 hän kuitenkin halusi kertoa työyhteisönsä jäsenille, että oli eroamassa ja seurusteli naisen kanssa. Susanna oli vilpittömän toiveikas ja uskoi, että hänen yksityisyyttään kunnioitettaisiin.

Osa työtovereista ja Susannan esimies suhtautuivat asiaan neutraalisti. Vaikka kukaan ei paheksunut ääneen, Susanna huomasi, että jotkut eivät häntä hyväksyneet.

Susanna halusi tavata piispan, hiippakunnan johtajan. Hän kertoi piispalle, että seurakunnan juorut pitävät paikkansa.

Piispa teki yllätysvierailun Susannan työpaikalle. Kokouksen aiheena oli Susanna, vaikka yksityisiä asioita ei yleensä käsitellä työpaikan kokouksissa.

”Jos olisin antautunut uhrin roolin, olisin ollut aina päähän taputeltava, heikko ihminen, joka ei hallitse elämäänsä”, hän toteaa.

Piispan mukaan Susannan viranhoidossa ei ollut moitittavaa. Susanna ei silti saanut koskaan selville, miksi kokous järjestettiin. Susanna korostaa, että piispa ei painostanut häntä lähtemään, mutta ei myöskään kertonut, kuinka asia ratkaistaisiin. Oli selvää, ja Susannasta tuolloin ymmärrettävääkin, että hänen perhetilanteensa aiheutti suurta hämmennystä työyhteisössä ja seurakunnassa.

Susanna koki, että ainoa vaihtoehto oli irtisanoutua. Kaksi vuotta aiemmin hänen siskonsa oli menehtynyt syöpään. Edellisenä vuonna hän hautasi äitinsä. Puoli vuotta aiemmin hänen poikansa sairastui vakavasti.

Samana keväänä Susannan esikoinen luki pääsykokeisiin ja naisystävän lapsi oli pääsemässä ylioppilaaksi. Panoksia taisteluun työpaikasta ei vain ollut. Hän halusi suojella perheensä yksityisyyttä.

”Kuormani oli silloin valtava. En olisi tänä päivänä toipunut siitä, ellen olisi lähtenyt. Valitsin rakkauden ja perheen.”

Susannan mukaan kirkon asenteet ovat lieventyneet viime vuosina. Syrjinnästä ei enää vaieta

”Onneksi, sillä tiedän traagisia kohtaloita, joissa ihmisiltä on mennyt ammatti ja mielenterveys syrjivien asenteiden vuoksi.”

Susanna ei jäänyt suremaan menetettyä työpaikkaa. Hän aloitti sosiaalityön opinnot yliopistossa. Nyt hän on työharjoittelussa. Hän on keltanokka, mutta on silti saanut osakseen luottamusta.

”Minua kouraisee yhä, että minuun ei luotettu seksuaalisuuteni takia. Ennakkoluulot puettiin vihjailuksi siitä, etten ole hoitanut tehtäviäni. Ihmisten kieroilu ja pahat puheet tuntuvat katkeralta. Kun kerroin, että olen naisen kanssa, en ollut enää asiantuntija tai vakavasti otettava teologi vaan homo.”

Toisinaan Susanna kaipaa kirkkoon, mutta seurakuntapapiksi hän ei enää halua.

”En halua olla pelokas ja varuillani, kun teen töitä, en halua menettää herkkyyttäni. Pappina olisin koko ajan turvaton, koska kuka tahansa voi sanoa rumasti.”

Uusi rakkaus muutti Susannan elämän. Parisuhde rekisteröitiin Helsingissä ja siunattiin vuonna 2012 tukholmalaisessa kappelissa. Parin siunasi Susannan ystävä. Suomessa siunausta ei anneta.

”Hyväksytyksi tulemisessa on niin vahva eheyttävä voima, että on yhdentekevää, onko minulla papin virkaa vai ei. Ensisijaista on se, mitä loppuelämälläni teen.”

Susanna ajatteli ratkaisussaan myös lapsia.

”Tahdon antaa heille mallin, että elän todesti sen, mitä olen. Emme ole huomanneet, että tämä olisi ollut vaaraksi lastemme kehitykselle. Näyttää siltä, että suurin hyvinvoinnin este ovat aikuisten asenteet ja pelot. Lapsille teeskentely ei mene läpi.”

Susanna muistuttaa, että 1960-luvulla syntyneelle naiselle ei ollut roolimalleja oman seksuaali-identiteetin rakentamista varten.

”Perheenäiti, joka leipoo pullaa ja on homo, ei sellaisia oikein ollut. En kuulu alakulttuuriin, vaan porukkaani ovat äidit ja isät, joiden kanssa seistään kentän laidalla katsomassa lasten pelejä”, hän naurahtaa.

Hänen mielestään on loppujen lopuksi hieman traagista, että hän vasta nelikymppisenä koki, mitä ihmissuhde voi olla.

”Nyt vasta tajuan, että maailmassa on aitojakin heteroita”, hän virnistää.

Toimittaja: Ninni Sandelius Kuvat: Johanna Kinnari

Juttu julkaistu Eevan numerossa 06/2014.