Yhä useampi meistä lukee omia terveystietojaan esimerkiksi sairauskertomuksista tai Kanta.fi-verkkosivuilta. Laboratoriokokeiden vastaukset saattavat hämmentää, koska lyhenteet eivät ole tuttuja maallikolle.

Jokaiselle kirjainyhdistelmälle on kuitenkin looginen selityksensä. Erilaisia laboratoriokokeita on satoja, mutta tässä jutussa esitellään tavallisimmat kokeet, niiden lyhenteet ja tarkoitukset.

Kullekin arvolle on olemassa viitearvot, joista poikkeaminen saattaa tarkoittaa jotain häiriötä. Viitearvot on laskettu niin, että 95 prosenttia tutkituista näytteistä asettuu ala- ja ylärajan väliin.

Viitearvoihin voivat vaikuttaa muun muassa ikä, sukupuoli, vuorokaudenaika ja liikunta. Myös eri mittalaitteilla voidaan saada erilaisia arvoja, joten tuloksia on aina tärkeää verrata oikeisiin viitearvoihin.

Omista koevastauksistasi saatat nähdä, että jotkin tuloksesi poikkeavat viitearvoista. Niiden tulkinta vaatii aina asiantuntijaa!

Isot kirjaimet lyhenteen alussa kertovat, mistä näyte otetaan. B tarkoittaa koko verta. P merkitsee plasmaa ja S seerumia, jotka on linkoamisen avulla erotettu veren muista aineosista. 

E tarkoittaa punasoluista tehtäviä määrityksiä. L tarkoittaa valkosoluihin liittyvää tutkimusta. Pieni v merkitsee laskimonäytettä, pieni a valtimosta otettua verta. 

U merkitsee virtsanäytettä. F tarkoittaa ulosteesta otettavaa näytettä. Pt tarkoittaa potilasta; tätä lyhennettä käytetään esimerkiksi gynekologisen irtosolukokeen (Pt-PAPA) tai sydänfilmin (Pt-EKG) lähetteissä.

Lyhenteen loppuosa kertoo, mitä fysikaalisia tai kemiallisia ainesosia näytteestä tutkitaan. Tutkittavat aineet voivat olla vaikkapa natriumia (suola), glukoosia (sokeri) tai kolesterolia (rasva). 

Tärkeä tieto potilaalle on, miten näytteenottoon tulee valmistautua, ja tarkat ohjeet saat yleensä aina laboratoriolähetteen mukana. Noudata saamiasi ohjeita huolellisesti.

Jos koelyhenteen ensimmäinen kirjain on pieni f, se tarkoittaa paastoa (fasting): tällöin ei saa syödä esimerkiksi 12 tuntiin ennen näytteenottoa. Juomanakin saa nauttia vain vettä.

Paastoamista edellyttäviä näytteitä voidaan ottaa verestä, plasmasta ja virtsasta, jolloin lyhenteen alku on fB, fP tai fU.

Ennen kaikkien verinäytteiden ottamista suositellaan istumaan rauhallisesti 15–20 minuuttia, jotta verenkierto tasaantuu. 

Virtsa- tai ulostenäytteiden ottamiseen annetaan ohjeet ja välineet samalla kertaa.

Niin sanottu verenkuva määrätään hyvin usein erilaisten oireiden tai sairauksien selvitykseksi.

Se on paketti monenlaisia verestä otettavia näytteitä, joista näkyy monia yleisiä sairauksia, kuten tulehduksia.

Verenkuva kertoo paljon sekä nopeasti alkaneista että pidempään vaivanneista sairauksista. 

Niin sanottu perusverenkuva sisältää nämä yleiset verikokeet:

Täydellinen verenkuva (B-TVK) sisältää lisäksi valkosolujen erittelylaskennan (B-Diffi) ja verihiutaleiden määrän (B-Trom).

Hemoglobiinin mittaus (B-Hb) lienee kaikkein tavallisin verikoe. Hemoglobiini on proteiini, joka hoitaa elimistössä tärkeää tehtävää kuljettaessaan hengitysilmasta tullutta happea keuhkoihin ja jonkin verran myös hiilidioksidia kudoksista keuhkojen poistettavaksi. 

Kun epäillään tulehdusta, mitataan hyvin usein S-CRP, joka kertoo seerumin tietyn proteiinin pitoisuudesta. Se kohoaa erityisesti bakteeritulehduksien yhteydessä ja voi kertoa myös monista muista sairauksista.

CRP on käytännöllinen mittari myös nopeutensa vuoksi: sormenpäästä otettavan pikatestin tulos saadaan jopa 10–15 minuutissa.

CRP-arvoista voidaan löytää viitteitä sekä nopeasti alkaneista että pitkäaikaisista tulehduksista. Se nousee myös kudosvaurioiden, kuten esimerkiksi sydäninfarktin tai leikkauksien yhteydessä. CRP:n mittauksella voidaan arvioida myös taudinkulkua ja hoidon tehoa, koska se nousee ja laskee nopeasti.

Tavallinen infektiotauteihin liittyvä tutkimus on myös koko verestä mitattava ”senkka” eli lasko, B-La. Terveellä ihmisellä lasko on matala, mutta se kohoaa helposti monien sairauksien yhteydessä. Se voi kertoa mikrobin, kuten bakteerin, aiheuttamasta tulehduksesta tai myös kroonisesta tulehduksellisesta sairaudesta, kuten nivelreumasta.

Usein määrättävä laboratoriokoe on S-ALAT (alaniiniaminotransferaasi), jolla mitataan seerumin maksaentsyymejä. Niiden kohoaminen voi viitata maksan vaurioitumiseen, joka puolestaan voi johtua esimerkiksi lääkkeiden aiheuttamista reaktioista.

Myös hepatiitit ja monet pahanlaatuiset kudosmuutokset näkyvät maksakokeissa. Toinen samantyyppinen koe on S-ASAT.

S-GT on laskimoverinäyte, joka ilmaisee herkästi maksan kudosvaurioista. Se kertoo maksa-aineenvaihdunnan kautta hajoavien lääkkeiden mahdollisista sivuvaikutuksista. Runsas alkoholinkäyttö näkyy tämän arvon kohoamisena.

Munuaisten toimintaa kuvaava tavallinen koe on P-KREA eli plasmasta tehtävä kreatiniinitesti. Kreatiniini-arvo kertoo yleisesti munuaisten hyvinvoinnista. Munuaiskudoksen sairauksissa ja munuaisten vajaatoiminnassa kreatiinin pitoisuus kasvaa selvästi.

Elimistön ”kapellimestarina” toimivan kilpirauhasen toimintaa mitataan tavallisimmin kahdella verikokeella. S-TSH kertoo itse asiassa aivolisäkkeen erittämän tyreotropiinihormonin määrän. Tyreotropiini säätelee kilpirauhasen toimintaa, joten sen määrä kertoo epäsuorasti kilpirauhasen toimintakyvystä.

Jos TSH:n määrä on normaali, kilpirauhanen toimii normaalisti. Jos taas tyreotropiinin määrä on normaalia korkeampi, kilpirauhanen toimii vajaalla teholla.

TSH:n rinnalla mitataan usein myös kilpirauhasen tuottaman tyroksiinin määrää S-T4V (seerumin vapaana olevan tyroksiinin määrä). Joskus lisätutkimuksena käytetään myös S-T3V-mittausta, jos epäillään kilpirauhasen toiminnan häiriötä.

Nämä verikokeet otetaan aina aamupäivällä, sillä veren hormonipitoisuudet vaihtelevat vuorokaudenajan mukaan.

Varsin tavallinen yleislääkärin määräämä laboratoriokoe on niin sanottu lipidipaketti, johon kuuluu useita veren rasva-arvoja mittaavia kokeita. Näiden kokeiden lyhenteet ovat fS-KOL, fS-HDL, fS-LDL ja fS-TRIGLY. 

Verikokeet edellyttävät 10–12 tunnin paastoamista, sillä ateriointi vaikuttaa huomattavasti esimerkiksi triglyseridiarvoihin.

Lipidipaketti arvioi seerumista rasvojen ja niiden kuljettajaproteiinien määriä. KOL kertoo seerumin kolesterolin kokonaismäärän. Kolesteroli on soluille välttämätön aine, mutta sen liiallinen määrä on sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijä. Siksi kolesteroliarvoja mitataan ahke­rasti.

LDL eli niin sanottu huono kolesteroli kertoo proteiinista, joka kuljettaa rasvoja maksasta kudoksiin, kuten verisuonten seinämiin. HDL eli hyvä kolesteroli taas kuljettaa rasvoja poispäin verisuonistosta, joten sen korkea pitoisuus on hyväksi terveydelle.

Triglyseridit ovat veren rasvoja, joiden kohonnut pitoisuus kertoo lisääntyneestä sydän- ja verisuonitautien riskistä.

Tavallinen verestä otettava näyte on verensokerimittaus (B-Gluk). Tämä sormenpäästä tai laskimosta otettava verinäyte otetaan aamulla 12 tunnin paaston jälkeen. Se kertoo, miten hyvin elimistö kykenee tasapainottamaan sokerin määrää veressä. Diabeetikot mittaavat arvoja ilman paastoa tavanomaisen lääkityksen ja aterioinnin lomassa. 

Toistuvasti poikkeavat arvot voivat antaa aiheen jatkotutkimuksiin tai hoidon tarkistamiseen. Tällöin käytetään yleensä sokerirasituskoetta (GLUK-RASITUS). Silloin nautitaan paaston jälkeen annos sokeria ja mitataan kahden tunnin kuluttua, mille tasolle sokeritasapaino asettuu. 

Niin sanottu virtsan kemiallinen seula (U-KemSeul) sisältää useita mittauksia. Se tehdään kastamalla testiliuska virtsaan. Liuskan sisältämien kemikaalien ansiosta sen väri muuttuu, jos virtsasta löytyy tiettyjä kemikaaleja. 

Testi ei ole kovin tarkka, mutta se antaa yleiskuvan mahdollisista häiriöistä, joita voidaan tutkia tarkemmin. Seula sisältää esimerkiksi verensokerin (U-Gluk-O), valkosolujen (U-Leuk-O), proteiinin (U-Prot-O) ja hemoglobiinin (U-Hb-O) mittaukset.

Jos virtsassa on esimerkiksi puna- tai valkosoluja, munuaiset päästävät läpi soluja, joita virtsassa ei normaalisti pitäisi olla – tai sitten ongelma on jossain alemmissa virtsateissä. Soluja tutkitaan tarkemmin laskemalla solut (U-solut) tai virtsan sakan mikroskooppitutkimuksella (U-sakka).

Virtsasta tutkitaan myös monia sukupuolitauteja kuten klamydiaa. Jos epäillään virtsatietulehdusta, tutkitaan virtsan bakteerit (U-Bakt-Vi). Pahanlaatuisia kasvaimia epäiltäessä tutkitaan virtsan irtosolut (U-Syto).

Virtsakokeen ottamisessa on tärkeää noudattaa ohjeita esimerkiksi paastosta ja näytteen ottamistekniikasta. Monia kokeita varten on oltava virtsaamatta ennen näytteenottoa esimerkiksi 2–6 tuntia. 

Asiantuntija: yleislääketieteen erikoislääkäri Jaakko Halonen, Terveystalo. Lähteenä käytetty myös Duodecimin ja Terveystalon aineistoja.

Päivitetty 2.11.2020 – Alkuperäinen versio julkaistu 7.12.2017