Suomi on maa, jossa suosituin katselutilanne vuodesta toiseen on, kun valtaeliitti tanssii ja juhlii yhdessä ja yli puolet kansasta asettuu sohvilleen katsoa tapittamaan tätä.

Linnan juhlat on kulttuurinen käsite – ehkä viimeinen yhteinen tekijä, joka yhtenäiskulttuurin murentuessa yhdistää niitäkin, jotka eivät välitä jääkiekosta tai piittaa euroviisuista niihin, joiden elämän merkkipaalu on kokoontua toreille juhlimaan pienen kansan voittoa isommistaan. Linnan juhlissa kuuluu ihastella viihdetaiteilijoiden pääsyä ministerien, kenraalien, piispojen ja suurlähettiläiden kanssa samoille boolimaljoille ja parketeille – siis niiden, jotka tulevat sisään viimeisinä Esplanadin pääovesta eikä ensimmäisinä Mariankadun sivuovesta.

Ja sitten tuleekin silmiemme eteen näitä videoita, joissa pääministeri tanssii kansan rakastamien viihdetaiteilijoiden kanssa samoilla parketeilla, ehkä boolimaljoja kallisteltuaan. Mutta näiden elävien kuvien tulo miljoonien silmäparien eteen ei olekaan kansakunnan huippuhetki, vaan hetki, johin liitetään noloa, häpeää ja skandaalia, turvallisuusuhkaa.

Ei aikaakaan, kun media paljastaa, nostaa ja kommentoi, tutkijat selittävät, kansa keskustelee, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta muut poliitikot vaikenivat. Paria viikkoa myöhemmin yhtenäistä kuvaa siitä, mitä tapahtui ja miksi – sekä ennen kaikkea: mitä tämä merkitsee – ei ole vieläkään syntynyt.

Tällaista on elämä yhtenäiskulttuurin jälkeisessä ajassa: erilaiset arvot ja julkisuuden kentät elävät rinnakkain, sivuavat välillä toisiaan, kohtaavat ja ottavat yhteen julkisista julkisimman toiminnan eli julkisen vallan käytön alueella. Ja sitten muodostavat taas omat osakulttuurinsa, joita on vaikea nähdä yhdellä kertaa yhdellä katsannolla kovin tarkasti.

Sitten on sukupuoli, joka nykymaailmassa on ja ei ole merkittävä. Ennen kaikkea: vallan ja seksuaalisuuden kietoutuminen toisiinsa ihmiskunnan alkuhämäristä lähtien ei ole kadonnut minnekään.

Se saa uusia muotoja, joita määrittelee eniten naisten kasvanut oikeus määritellä itse oma seksuaalisuutensa: miten nainen haluaa sitä ilmaista tai olla ilmaisematta, ja mikä ja milloin sen kokemisessa on sopivaa, milloin taas ei.

Kysymys ei olekaan siitä, koskeeko oikeus itsemäärittelyyn myös poliitikkoja, vaan vallan naisia se nimenomaan vasta koskeekin.

Vaikka ajattelisimme, että johtavan poliitikon prototyyppi on hillitty kokopukua käyttävä keski-ikäinen mies, niin naispoliitikkojen murros on ollut pitkä ja jatkuva: alkaen Elisabeth Rehnistä, joka miehisimmän hallintoalan eli puolustusministeriön johtajana veti hävittäjähankintoja 1990-luvun alussa ja karjalaisesta äidinkielenopettaja Riitta Uosukaisesta, joka eduskunnan puhemiehenä 1996 kirjoitti kirjan, jossa puhui reidestä ja revasta.

Naisministerien äitiyslomia on ollut lähes joka hallituksessa niin, että ne eivät enää ole uutisia. Ja kun nuoren naispoliitikon vakiovaatetus ei ole enää vuosikymmeniin ollut tanttamekko, niin ajatus siitä, että hekin ovat seksuaalisia olentoja, jotka määrittelevät itse, miten tätä ilmaisevat, ei sinänsä voi olla uusi ja outo.

Eivätkä nämä muutokset itsestään tapahtuneet: 1960-luvun puolivälistä alkanut aikakausi toi vasemmistoenemmistön eduskuntaan ja nuorennusleikkauksen kaikkiin eduskuntaryhmiin sekä kevyelle musiikille ja muulle populaarikulttuurille tasavertaisemman aseman korkeakulttuurin rinnalla. Naisten tasa-arvo edistyi, luonnonsuojeluun alettiin panostaa ja kansainvälisyys kasvoi huimasti. Suuret yhteiskunnalliset uudistukset, peruskoulu, päivähoito ja terveyskeskukset, loivat mahdollisuuksien tasa-arvoa aivan toisin kuin siinä Suomessa, joka oli selvinnyt sodasta talvisodan hengen turvin, mutta varmuuden vuoksi myös tanssikieltoon turvautuen.

Suuret ikäluokat tekivät arvoasioissa – kuten muuallakin Euroopassa, Pariisista Prahaan – myös paljon isänmurhaa. Meillä tämä heiluri kääntyi toiseen laitaan, kun Berliinin muuri romahti 1989 ja muutama viikko myöhemmin kenraali Adolf Ehrnroothin johdolla juhlittiin talvisodan alkamisen 50-vuotisjuhlaa vähääkään välittämättä siitä, mitä Neuvostoliitto asiasta ajattelee.

Karismaattinen puolalainen paavi, syntyjään Karol Wojtyla, ja amerikkalainen Hollywood-näyttelijä Ronald Reagan presidenttinä levittivät radikalismin vastamyrkkyä muualla maailmassa; konservatiivisuus ei enää ollutkaan vain altavastaaja, jonka tuli mukautua kaikkeen edistykselliseksi itseään kutsuvaan. Kremlin kutsuja innokkaasti koko 70- ja 80-luvun ajan odottaneiden kokoomusnuorten johtokin vaihtui 1990-luvun myötä ukkopuoluetta radikaalimmaksi, mikä tarkoittikin nyt: konservatiivisemmaksi.

Suomi muuttui ja ei muuttunut. Maamme on monesti ollut muita Pohjoismaita konservatiivisempi maa, erityisesti sukupuolisuuteen liittyvissä asioissa. Ei vain homoseksuaalisuuden asteittainen normalisointi, vaan myös esimerkiksi raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1994, monta kymmentä vuotta Ruotsin ja Norjan jälkeen.

Kun radikalismi ei kuollut, mutta konservatismi nousi, jäätiin pysyvästi tilanteeseen, jossa on monenlaisia arvoja yhtä aikaa – eikä enää yhtä yhtenäiskulttuuria. Se on Suomi, jossa 1992 peruskoulun aloittanut Sanna Marin kasvoi. Ja joka tämä maa yhä on, monen kulttuurin ja usean arvomaailman maa.

Bilegatessa ei olekaan ensisijaisesti kyse pääministerin maineenhallinnasta tai edes instituution rajoista, vaan yksinkertaisesti siitä, minkä kukin kokee noloksi. Emmekä siinäkään enää elä yhtenäiskulttuurissa: 123 000 ihmistä on postannut sukupuolielimistään yli miljoona kuvaa Alaston Suomi -nimiselle verkkosivustolle. Varmasti ihmisiä, jotka eivät suurin surmin tekisi näin, on monin verroin enemmän – mutta mikäpä voisi varmemmin todistaa, että nolouden ja häpeän kulttuurejakin on monia. Jos entisaikaan ulkomaiset vakoilijat pyrkivät hankkimaan aineistoa, jolla kiristää vallanpitäjiä, niin tänä päivänä se on sitä vaikeampaa, mitä vähemmän vallanpitäjä kokee mitään noloksi.

Pääministeri Sanna Marin ei selvästi ole kokenut julki tulleita videoita itse ongelmallisina. Videota, jossa näkyy rintojen paljastamisia – kyltin suojaamina, eivätkä kuvassa edes nännit näkyneet – hän piti asiattomana. Samalla tavalla asiattomina suuri yleisö pitää tänä päivänä nännikuvia, joita Iltalehti ja Kauppalehti julkaisivat vuosien ajan omilla sivuillaan joka ikinen päivä ilman mitään asiayhteyttä mihinkään.

Marinin ensisijainen vahvuus tässä kriisissä ei ole ollut hänen kansainvälinen kuuluisuutensa tai edes kriisiaikoina koeteltu johtajuutensa tai kykynsä pitää moneen suuntaan tempoileva monipuoluehallitus kasassa. Näitäkin tärkeämpää on itsetunto, halu ja kyky päättää itse, mikä on hänestä noloa, mikä ei. Tässä maailmassa, jossa kysymykseen häpeästä ja noloudesta ei enää ole yhtä ja yksiselitteistä vastausta, vaan kaikki vastaukset ovat jostakin näkökulmasta sekä vääriä että oikeita. Ja tämän ohella – samalla itsetunnolla – vakuuttaa politiikan agendan ja päätöksenteon hallinnalla paitsi kannattajat, myös vastustajat.

Tässäkin kriisissä vastustajat ovat olleet eri mieltä pääministerin politiikan sisällöstä, mutta eivät kyseenalaistaneet hänen osaamistaan poliittisena johtajana. Se johtunee siitä, että muutkin poliitikot tietävät parhaiten itse, kuinka monenlaisista äänestäjistä heidän kaikkien äänestäjäkuntansa koostuu.