Ari Puheloinen on aloittanut päivänsä joogahetkellä. Harrastus on ollut entiselle Puolustusvoimain komentajalle osa aamurutiineja jo lähes 30 vuoden ajan, vähintään kolmesti viikossa.

Hän kertoo myös juoksevansa kolme 12 kilometrin lenkkiä viikossa, nekin aina aamuisin. Tämäkin tapa on säilynyt parikymmentä vuotta.

Komentajakaudella herätyskello soi monena aamuna varttia vaille viisi. Sotilaan elämä oli kurinalaista myös kotioloissa.

– En pidä itseäni perfektionistina. Pyrkiminen täydellisyyteen ei sovi sotilas­ammattiin, mutta silloin jos on mahdollista ja tarkoituksenmukaista, kannattaa tehdä myös viimeinen viisi prosenttia hyvin. Tarkkuus määräytyy sen mukaan, että keskittyy pääasioihin. Jos olisin perfektionisti, minusta ei olisi koskaan tullut komentajaa, tuskin kenraaliakaan.

Keskustelu kääntyy takaisin joogaan. Kuten monen muunkin asian kohdalla, Puheloinen kiinnostui joogasta luettuaan aihetta käsittelevän kirjan. Hän vakuuttui.

Hathajoogaharjoitusten perustana on jo 90-luvun puolivälissä hankittu kirja, jossa on ohjeistettu yli 20 erilaista viikko-ohjelmaa, jokaisessa 7–8 eri liikettä. Kun kaikki viikot on käyty läpi, aloitetaan alusta.

– Isäni kertoi joskus vieraille, että ”ku meije Ari päättää alottaa tekemään jotakii uutta, ni ensimmäiseks se ostaa sitä käsittelevän kirjan, lukkoo sen, ja sit se rupiaa sitä tekemää”.

– En aio käsitellä Suomen puolustamista. Sen jätän seuraajilleni, Puheloinen toteaa toimittajalle napakasti.

Se on harmi, sillä entisellä Suomen Puolustusvoimain komentajalla (2009–2014) olisi varmasti paljon sanottavaa aiheesta. Tuoreessa elämäkertakirjassaan Ari Puheloinen – Sotilas ja työmies (Otava, 2023) kommentoinnin linja on yhtä tarkasti vedetty. Yli 400 sivussa riittää puhetta puolustamisesta, mutta vain komentajan omalta aikakaudelta.

Puheloinen, 71, on erityisen kiinnostava henkilö juuri nyt, sillä hän on ollut Suomen Puolustusvoimien eturintaman Venäjä-asiantuntija. Taustalla on teini-ikäisenä alkanut kiinnostus venäläiseen kirjallisuuteen.

– Venäläiset teokset olivat osa kirjallisuusharrastustani, hän kertoo.

Nuori Puheloinen luki kotiseutunsa Luumäen kirjaston nuorten osaston kirjat läpi muutamassa vuodessa parhaimmillaan viiden kirjan viikkovauhtia. Kun valikoima loppui, hän siirtyi aikuisten kirjallisuuden puolelle. Sen jälkeen tutuksi tulivat venäläiset tiiliskiviklassikot kuten Dostojevskin Idiootti.

– Nuorten kirjat olivat kauttaaltaan länsimaalaisia, seassa ei ollut ainuttakaan venäläistä teosta. Tämä lisäsi kiinnostustani venäläiseen kirjallisuuteen ja venäläisyyteen muutenkin.

Teini-ikäinen Puheloinen löysi Tšehovin novellit, ja ne avasivat venäläisen kulttuurin ja yhteiskunnan portit. Dostojevskin tuotanto sen sijaan tuntui usein raskaalta. Sitä piti Puheloisen mukaan ”tavata hitaammalla rytmillä”.

Työläisperheeseen syntyneen Puheloisen isä oli sähköasentaja ja äiti siivooja. Perheessä vallitsi kova kuri, mikä ei tuon ajan suomalaisessa yhteiskunnassa ollut mitenkään poikkeuksellista. Kirjassaan ex-komentaja kertoo äkkipikaisesta isästä, jonka kurinpidolliset tavat eivät aina perustuneet oikeudenmukaisuuteen.

– Moitteiden syy ei ollut aina niin vakava kuin miltä ehkä äkkiseltään näytti. Oikeudenmukaisuus ei sillä tavalla toteutunut. En tainnut tehdä niin pahoja kuin mitä seuraukset olivat, Puheloinen kertoo ja viittaa ruumiilliseen kuritukseen.

Äitiä hän kuvailee kirjassa ”arjen puurtajaksi”, joka teki työssään parhaansa, itseään säästelemättä. Yksi asia äidin sanomisissa on jäänyt ihmetyttämään poikaansa: ”Kysyin kerran 2000-luvulla äidiltäni, mikä hänen mielestään on ihmisen elämän tarkoitus. Menin mietteliääksi, kun hän vastasi sen olevan toisen ihmisen palvelemisen. Sanoin olevani eri mieltä: eihän koko elämää pidä elää toisten kautta. Näin hän kuitenkin taisi loppuun asti ajatella”, Puheloinen kertoo kirjassaan.

– Äidillä oli aina sellainen periaate. Emme keskustelleet, mistä se oli tullut, mutta juuri sitä minä ihmettelin. Ehkä hän oli sitä mieltä, koska perhe oli hänelle kaikki kaikessa, Puheloinen sanoo nyt.

Perheen viisi poikaa olivat äidille henki ja elämä. Vielä tärkeämmiksi poikien merkitys kasvoi, kun äiti jäi leskeksi 90-luvun lopulla.

Puheloisen nousujohteista uraa on kuvannut tinkimättömyys, tarkkuus ja ahkeruus. Hän näyttää tehneen täysillä kaiken, mihin on ryhtynyt.

Kun hän valitsi vuonna 1971 Kadettikoulussa vieraaksi kieleksi venäjän, hän oli päättänyt oppia kielen perusteellisesti.

Osaamistaan hän testasi täyttämällä aikaisempien vuosien venäjän kielen ylioppilaskokeita. Kirjassa hän kuvaa ahkeraa opiskelutahtiaan aikana, jolloin asui yksin. Näin hän kertoo kirjassaan: ”Työstä tultuani noin viiden aikoihin kävin nukkumaan ja nukuin noin yhteen asti yöllä. Sitten luin venäjää neljä–viisi tuntia, nukuin noin tunnin ja lähdin töihin. Viikonloppuina oli yleensä päiväjärjestyksenä 8–12 tuntia venäjän opiskelua per päivä.”

Syy lähes vimmaiseen opiskeluun ei ollut pelkkä kiinnostus itänaapurin kieleen. Puheloinen nimittäin tiesi, että kielitaidosta olisi hänelle hyötyä työrintamalla. Niin kävi, sillä hän sai pian töitä tulkkina.

Kun Puheloinen 1970-luvun lopulla lähetettiin neuvostoliittolaiseen sotilaskouluun Moskovan liepeille, seuraava työmahdollisuus ei tullut yllätyksenä. Puheloinen sai paikan tiedusteluosaston toimistoupseerina ja vastuualue oli luonnollisesti idässä.

Venäjälle hän palasi 1980-luvun lopulla saatuaan paikan apulaissotilasasiamiehenä Suomen Moskovan-suurlähetystössä.

– Neuvostoliiton aikana siellä asuminen oli hyvin turvallista. Tuttavaperheen lapset saattoivat käydä toistensa luona kylässä ja alle murrosikäiset lapset saattoi myöhään illallakin laittaa matkustamaan metrossa kotiin. Ei ollut minkäänlaista pelkoa, Puheloinen muistelee.

Yksi kokemus neuvostoliittolaisesta sotilaskoulusta on painunut Puheloisen mieleen. Taktiikan pääopettaja näytti opiskelijoille havainnollisesti, mitä aloitteen ottaminen sotatoimissa tarkoittaa.

”Jos lähestyn teitä takaa päin ja tyrkkään karttakepillä teitä oikeaan olkapäähän, te käännätte nopeasti päänne oikealle. Sillä aikaa minä voin tehdä vasemmalle puolellenne mitä haluan”, Puheloinen kertoo kirjassaan opettajan sanoneen.

Sillä opettaja halusi viitata kykyyn saada vastustaja toimimaan aloitteen ottajan haluamalla tavalla.

– Venäjä näyttää edelleen soveltavan tätä tapaa. Se näkyy Venäjän tavassa tehdä erilaisia ehdotuksia ulkovaltioille. Luonteenomaista Venäjälle on, että eri korkea-arvoiset henkilöt antavat samoista asioista erilaisia viitteitä ulkomaille katsoakseen, mikä niistä lähtee kenties vetämään vai lähteekö mikään, Puheloinen sanoo ja käyttää esimerkkinä Venäjän piileviä uhkauksia ydinaseiden käytöstä.

Suomen nykyistä turvallisuustilannetta Puheloinen tyytyy arvioimaan sanomalla vain, ettei akuuttia uhkaa ole.

– Kun sota jossakin vaiheessa laantuu, Venäjän sotilaalliset toimet ovat pitkään kiinni oman sotilaallisen suorituskyvyn palauttamisessa. En lähde spekuloimaan, voiko voimankäyttöä kohdentua muuallekin kuin Ukrainaan, mutta Venäjä on antanut itsestään hyvin arvaamattoman vaikutelman.

Sodan alussa moni pelkäsi, että Venäjän sotavoimat ovat liikaa Ukrainalle. Mitä pidemmälle sodassa on edetty, sitä selvemmäksi on käynyt, että Ukraina pystyy puolustamaan maataan ja pitämään venäläisjoukot ahtaalla.

Puheloinen myöntää yllättyneensä Venäjän sotakoneiston heikosta suoriutumisesta.

– Maa- ja ilmavoimien yhteistoiminta on ollut heikompaa kuin olisi voinut olettaa, samoin johtaminen. Venäjä ei näytä oppineen paljonkaan vuoden 2008 Georgian sodasta. Näyttää siltä, että Venäjä luuli kukistavansa Ukrainan vastarinnan sillä, että se ajaa armeijalla rajan yli. Kun näin ei ole käynyt, on jouduttu muuttamaan strategiaa ja ryhmittämään joukkoja uudelleen. Silloin aloite alkaa siirtyä puolustajalle, Puheloinen selvittää.

Sota-asiantuntijat kautta maailman ovat pitkälti yhtä mieltä siitä, ettei Ukrainan sotaa ratkaista taistelemalla.

Ennemmin tai myöhemmin on pyrittävä poliittiseen ratkaisuun. Sellaista ei ole vielä näköpiirissä, sillä sekä Venäjä että Ukraina ovat pysyneet tiukasti vaatimuksissaan.

– Huomio on keskittynyt vuoden ajan sotatoimiin. Hiljalleen pitäisi alkaa miettiä myös poliittista ratkaisua. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että matkalla poliittiseen ratkaisuun pitää saada jonkinlainen sotilaallinen ratkaisu, Puheloinen arvioi.