Olen alkanut puhua slaaveista. Kun ystäväni tiedustelee kesällä 2022 viikonlopun menemisistä, kerron, että olen kahvitellut slaavilaisen ystäväni kanssa. Sen jälkeen teimme kanaa perinteisessä marokkolaisessa tagine-astiassa muiden slaaviystävien kanssa. Päälle joimme mustaa irtoteetä. Sen löytäminen pienestä kotikylästämme Portugalista, josta käsin teemme etätöitä, oli onnellinen yllätys.

Jätän mainitsematta, että kahvitteluystäväni Pavel Alešin on venäläinen.

Nykyään jätän yhä useammin kertomatta, että olen sitä tavallaan myös itse.

24. helmikuuta 2022 on päivämäärä, jonka koko maailma tuntee. Sinä päivänä tuimakatseinen Vladimir Putin ilmoitti televisiopuheessaan ”sotilaallisen erityisoperaation” alkamisesta ja Venäjän aikeesta ”demilitarisoida” Ukraina. Puheessa vilisivät sellaiset sanat kuin ”kansanmurha”, ”denatsifiointi” ja siinä varoitettiin ”seurauksista, joita kukaan historiassa ei ole vielä kohdannut”.

Meille slaaveille tämä päivämäärä on porautunut muistiin eri tavalla. Kun Venäjä aloitti Ukrainan pommittamisen, jokainen meistä tunsi sieltä jonkun.

Slaaveilla tarkoitan ihmisiä, joiden kanssa jaan yhteisen kielen, venäjän. Tuttavapiirissäni heitä on lukuisia – venäläisiä, ukrainalaisia, ukrainanvenäläisiä, valkovenäläisiä, Valko-Venäjällä asuvia venäläisiä, vironvenäläisiä, virolaisia, inkerinsuomalaisia, inkerinsuomalaisvenäläisiä, Australiassa ja Yhdysvalloissa asuvia Neuvostoliitossa syntyneitä. Itse olen inkerinsuomalaisen isän ja venäläisen äidin lapsi.

Ystäväni Pavel oli Lissabonin lentokentällä, kun luki uutiset sodan alkamisesta. Hän soitti saman tien Kiovassa asuvalle ukrainalaiselle vaimolleen, joka oli herännyt aamuyöstä räjähdyksen ääneen. 25 kilometrin päässä Kiovasta sijaitsevalla Antonovin lentoasemalla oli käyty tulitaisteluja.

Aamua säesti sireenien ulina. Vaimon perhe ja ystävät olivat pakkautuneet vaimon asuntoon, josta he seurasivat uutisia. Vaimo teki etätöitä. Toisinaan sireenin ulina kävi uhkaavaksi ja perhe piiloutui talon kellariin.

Toinen Portugalissa asuva ukrainalainen ystäväni oli aavistanut sodan alun ja vannottanut ex-tyttöystäväänsä ja lastansa pakkaamaan tavaransa valmiiksi autoon lähtöä varten. Ystäväni oli piirtänyt heille kartan ajoreitistä Puolan rajalle.

Maaliskuussa katson ukrainalaisten Instagram-storyja taistelujen runtelemasta Kiovasta. Tuntuu samalta kuin silloin, kun näin ensimmäistä kertaa HBO:n Tšernobyl-sarjan, joka perustuu löyhästi valkovenäläisen kirjailijan Svetlana Aleksijevitšin kirjaan Tšernobylista nousee rukous. Oksettaa, mutta en voi lopettaa katsomista.

Olen muuttanut kolme kuukautta aikaisemmin etätöihin Ericeiraan Portugaliin, jossa työskentelen yrittäjänä. Täällä asuu iso joukko ulkomaalaisia, jotka ovat saapuneet tänne mukavamman elämän toivossa. Nyt maahan virtaa sotaa pakenevia ukrainalaisia. Monesti heidän päivänsä alkaa viestittelykierroksella läheisille. Yleensä vastaukseksi riittää: ”Elossa”.

Olo on neuvoton, enkä ole varma, miten auttaa. Ukrainan lipun lisääminen someprofiilin tuntuu riittämättömältä. Haluan tehdä lahjoituksen, mutta en tiedä, mikä olisi paras kohde. Lopulta siirrän rahaa suoraan Portugalissa asuvalle ukrainalaiselle ystävälleni, joka hoitaa maahan tulevien pakolaisten asioita. Lähetän Australiassa asuvalle venäläiselle ystävälleni linkin Portugaliin muuttaneiden sotapakolaisten Telegram-ryhmään, sillä ystäväni ukrainalainen täti on jättänyt kotinsa Kiovassa ja päättänyt muuttaa Portugaliin. Ehdotan suomalaiselle asiakkaalleni, että palkkaamme ukrainalaisen designerin employukraine.org-sivuston kautta. Ehdotus menee läpi.

Euroopassa solidaarisuutta osoitetaan monella tavalla. Myötätunnon lisäksi somessa näkyy viha. Monet Facebook-tuttuni, jotka olen tavannut työmatkoilla Venäjällä, Latviassa, Virossa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä, jakavat tuntemuksiaan. Vanha ukrainalainen tuttu kutsuu venäläisiä ”uusiksi natseiksi”, toisen mielestä ”venäläisten hiljainen hyväksyntä on saanut aikaan tämän sodan”. Georgiassa asuva ystäväni jakaa Facebookissa ukrainankielisen kuvan, jossa on teksti ”#RussiaIsATerroristState”. Facebook kääntää ohessa olevan ukrainankielisen lauseen automaattisesti englanniksi: hate you as much as I can.

Toinen ystäväni jakaa kuvan lissabonilaisen kahvilan edustalta. ”Venäläisiltä pääsy kielletty”, siinä lukee. Venäjää puhuvan tutun työpaikan eteen tuodaan koiranjätöksiä pussissa. Helsinkiläinen optikkoliike ilmoittaa Twitterissä, ettei se enää palvele venäläisiä asiakkaita.

Venäjällä ja lännessä asuvien todellisuudet alkavat erkaantua toisistaan. Eräs ukrainalainen ystäväni kävi mielipuolisen perhepuhelun maaliskuussa. Puheluun osallistuivat ystäväni lisäksi tämän Etelä-Venäjällä asuva veli ja Ukrainassa asuva sisko. Puhelun aikana veli väitti, että sota on länsimaalaisen median propagandaa. Sisko esitteli Zoomissa kiovalaisen yksiönsä parvekkeelta kadulle avautuvaa näkymää. Näytöltä näkyi savuava kerrostalo ja tuhkaa. Veli ei sanonut mitään.

Neuvostoliitossa kasvanut inkerinsuomalainen isäni kävi ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1989. Kun hän ylitti junalla Suomen ja Venäjän välisen rajan, hän hämmästyi, kuinka huolellisesti nurmikko oli ajettu. Ruoho oli kirjaimellisesti vihreämpää lännen puolella.

Samoihin aikoihin Neuvostoliiton reunoilla kävi kuhina, kun Baltian maat – Liettua, Latvia ja Viro – alkoivat ottaa pesäeroa Moskovaan. Perheemme asui tuolloin Virossa Narvan kaupungissa.

Periaatteessa kaiken piti olla paremmin kuin aikaisemmin, sillä Neuvostoliitossa elettiin perestroikan eli uudelleenrakennuksen ja glasnostin eli avoimuuden aikaa. Gorbatšovin 1980-luvun lopulla alullepanema perestroika oli lännessä otettu vastaan innolla, merkkinä Neuvostoliiton modernisaatiosta, mutta vanhempani muistavat ajan toisin. Heidän lapsuudessaan maassa oli aina pulaa jostain, mutta perestroikan aikana tilanne kärjistyi. Ruokakaupat myivät viikkokausia eioota. Jos ruokaa ja tavaroita sai, niiden hinta oli moninkertaistunut aiempaan verrattuna.

26. joulukuuta vuonna 1991 mahtava Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Perheestämme ei kuitenkaan tullut automaattisesti virolaisia eikä Venäjän federaation kansalaisia. Vanhempani eivät olleet varmoja, mitä virkaa punakantiset sirpin ja vasaran kuvalla varustetut neuvostopassit enää toimittivat.

Puolitoista vuotta aiemmin, 10. huhtikuuta vuonna 1990, Suomen presidentti Mauno Koivisto oli antanut Yleisradiolle televisiohaastattelun, jossa hän kertoi koruttomasti inkerinsuomalaisten täyttävän paluumuuttajien ehdot. Olin tuolloin kahden viikon ikäinen. Niinpä viisi kuukautta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen venäläinen äitini ahtoi tavaramme matkalaukkuihin ja urheilukasseihin ja muutimme Itämeren toiselle puolelle Helsinkiin. Inkerinsuomalainen isäni oli muuttanut jo aiemmin.

Inkerinsuomalaisia paluumuuttajia oli paljon. Lukuisten laivojen, bussien ja junien mukana tuli venäläisiä ja virolaisia puolisoja ja lapsia. Eri arvioiden mukaan meitä saapui Suomeen vuosien 1991 ja 2016 välillä 30 000–35 000.

Perheemme sai huoneen matkustajakodista Ruttopuiston vierestä. Valintatalon hyllyjen tavarapaljous oli häkellyttävä. Äiti on kertonut myöhemmin, että tavaroiden hintoja käännettiin tunnontarkasti rupliksi ja viikkobudjetti laskettiin huolella jokaista penniä myöten. Lempiruokaa olivat Valion metsämansikkajugurtit ja HK:n Sininen.

Äidin mielestä Suomen pääkaupunki vaikutti suurelta. Hän ei ymmärtänyt, miksi kaikki piti kirjoittaa sekä suomeksi että ruotsiksi.

Talvella 1993 meille myönnettiin kaupungin vuokra-asunto Jakomäestä. Vuoden päästä saimme muukalaispassit. Sellaiset myönnettiin ihmisille, joilla ei ollut minkään maan kansalaisuutta.

Vaikka isäni oli inkerinsuomalainen, hän oli kasvanut Neuvostoliiton alueella ja käynyt koulunsa venäjäksi. Perheemme kotikieli oli venäjä ja meillä oli epätavalliset tavat. Olimme esimerkiksi tottuneet viettämään joulua tammikuun 7. päivä, sillä ortodoksisessa kirkossa on käytössä juliaaninen kalenteri, joka on 13 päivää gregoriaanista kalenteria jäljessä. Myös pääsiäistä juhlittiin eri aikaan ja pidempään. Siihen kuuluivat kirkossa käyminen, runsasruokaiset juhlapöydät ja pääsiäistoivotukset, joissa iloittiin Kristuksen ylösnousemuksesta. Kävimme kirkossa, koska moni inkerinsuomalaisista venäjää puhuvista tutuistamme kävi siellä. Lempipuuhaani oli pashan eli perinteisen ortodoksisen rahkakakun syöminen ja seurakunnan järjestämä aarrejahti, jonka päätteeksi sai toisinaan suklaamunan.

Äiti on muistellut, että ensimmäisenä Suomi-vuonnamme juhlimme joulua länsimaalaiseen tyyliin 24. joulukuuta inkerinsuomalaisten ja venäläisten ystäviemme luona. Joulupöydässä tarjottiin perinteisiä venäläisiä herkkuja, kuten lihahyydykettä, olivje-majoneesisalaattia ja silliä turkin alla -salaattia. Elintarvikkeet saatiin ostettua yhdestä kaupasta toisin kuin viimeisinä vuosina Neuvostoliitossa.

Vuonna 2000 meille myönnettiin Suomen kansalaisuus. Venäläisyys jäi kansallisuudeksi, tunteeksi siitä, että kuulumme tiettyyn kansakuntaan kielen ja kulttuurin välityksellä. Venäläisyys oli sitä, että meilläkin oli Suomessa – hienossa mutta vieraassa maassa – yhteisö, johon kuulua.

Suurin osa meistä lapsena Suomeen muuttaneista sopeutui uuteen kotimaahansa nopeasti, kiitos suomalaisen peruskoulun. Osa alkoi hävittää venäläisyyttä itsestään. Lapset lopettivat venäjän puhumisen ensin koulussa, myöhemmin myös kotona.

Meillä kotikieli pidettiin venäjänä. Jos yritin ujuttaa lauseiden väliin suomalaisia sanoja, siitä huomautettiin. Kielten metamorfoosia ei kuitenkaan pystynyt pysäyttämään. Venäjä vaikutti suomeen ja suomi sekoittui venäjään: ”Pošhli, nyt pitää mennä.” Nokian 3310-puhelimen näppäimistö koostui latinalaisista aakkosista, joten ratkaisimme tilanteen kirjoittamalla venäjänkieliset sanat latinalaisin aakkosin: ”Davai vstretimsya v 4etverg?” (”Tavataanko torstaina?”)

Me lapset saimme harjoitella suomen kieltä koulun pihalla leikkien lomassa, mutta vanhemmille suomen kielen oppiminen oli haastavampaa. Silti oli pakko oppia ainakin jotenkin: neuvostoliittolaisilla korkeakouludiplomeilla ei tehnyt Suomessa juuri mitään, ja monille se tarkoitti uuden ammatin opiskelemista. Lääkäreistä tuli kosmetologeja, insinööreistä kirjanpitäjiä ja kielenkääntäjiä.

Paperilla myös vanhemmistani ja heidän ikätovereistaan oli tullut suomalaisia. Heillä oli Suomen kansalaisuus, suomalainen tutkinto ja he tekivät töitä suomeksi, vieri vieressä suomalaisten työkavereiden kanssa. Silti harvalla oli suomalaisia ystäviä. He pääsivät osaksi Suomea mutta eivät osaksi suomalaisuutta.

Venäjän kieli määritti meitä kaikkia, tavalla tai toisella. Se oli näkymätön rinki, johon kuuluimme silloinkin, kun emme olisi tahtoneet.

Pienenpieni lissabonilainen ravintola on täynnä nälkäisiä ruokailijoita. Portugalilainen herrasmies nuokkuu lautasensa ääressä. Hän on tuhdissa humalassa. On sateinen sunnuntai-iltapäivä maaliskuussa ja meidät – minut, siskoni ja ukrainalainen ystäväni – on istutettu pikkupöytään seinän vieressä.

Ystäväni on väsynyt. Hän on viettänyt unettomia öitä. Tilaamme punaviiniä ja katselemme kavereiden lähettämiä sotameemejä, kaskuja ja anekdootteja. Venäjällä on säädetty tiukat lait sille, mitä sodasta saa sanoa ja mitä ei. Esimerkiksi sanaa sota ei ”erityisoperaatiosta” saa käyttää. Yhdessä vitsissä Tolstoin romaanille Sota ja rauha on annettu uusi nimi Erityisoperaatio ja rauha. Nauramme niin paljon, että kyyneleet valuvat silmistä.

Puhumme venäjää, koska se on yhteinen kielemme. Yhtäkkiä yksi naapuripöydän naisista kääntyy. Hänkin on juonut viiniä. Nainen kysyy, puhummeko venäjää vai ukrainaa. Tuijotamme toisiamme.

Katkaisen hiljaisuuden.

Me puhumme venäjää, mutta hän on ukrainalainen, muistan vastanneeni ja viitanneeni ystävääni.

Naiset vaikuttavat helpottuneilta. He kertovat pelänneensä, että olemme venäläisiä. Yksi heistä rientää halaamaan ystävääni. He vakuuttavat tukevansa Ukrainaa ja ukrainalaisia. Naisen monologi on pitkä, tunteikas ja päättyy kyyneliin. Ystäväni halaa itkevää naista hämmentyneenä.

Kurkkua kuristaa. Ensimmäistä kertaa sinä keväänä tunnen surun ja epäuskon keskeltä jotain muuta. Tuntuu vähän likaiselta. Tunnistan tunteen häpeäksi.

Ukrainan sota alkaa näkyä sukulaistemme välisissä suhteissa. Pietarissa asuva serkkuni lähtee maasta kertomatta perheelle asiasta. Tästä syntyy kiistaa suvun kesken. Sukulaismiehen mielestä maasta lähteminen ei ole isänmaallista. Perheeseen repeää railo. Serkkuni lapsuudenystävät ovat saaneet käskyn mennä armeijaan. Yksi on määrätty Krimille ja toinen on ”aktiivisella sota-alueella”. Monet eivät halua ottaa kantaa sotaan, koska kukaan ”ei tiedä mitä siellä oikeasti tapahtuu”.

Pieni portugalilainen kylämme on täynnä slaaveja. Yksiön kokoinen kantakahvilamme on muuttunut slaavikeskittymäksi, sillä sana on kiirinyt lukuisissa Telegram-ryhmissä: täältä saa kylän parasta suodatinkahvia. Kahvila on sisustettu skandinaavisen minimalistisesti ja sitä pyörittää kiireinen ukrainalainen pariskunta. ”Zdravstvuyte”, tiskillä tervehditään venäjäksi.

Venäläinen ystäväni Pavel tervehtii kaikkia kahvilassa istujia vuorotellen. Hän tilaa cappuccinon ”tavallisella maidolla”. Häntä ärsyttää kaikki kylässä tapahtuva ”vegaaninen hömpötys”. Hän tuntee monet macbookiensa takana piilottelevat viileät kaupunkilaisnuoret. Valokuvaajia, mainostoimiston omistajia ja teknologiajohtajia. Suurin osa tulee Kiovasta.

Mitä täällä voi tehdä? Mikä on paras ravintola? Missä auton voi katsastaa? Pavelilta udellaan toistuvasti. Hän on viettänyt kylässä monet kesät ja talvet, hän kyllä tietää.

Helmikuusta lähtien kylään on saapunut ukrainalaisia tasaiseen tahtiin. Tänne on tullut myös muutamia venäläisiä. Kutsun täällä tapaamiani venäläisiä ”oppositio-venäläisiksi”, sillä heistä jokainen on lähtenyt pakoon kotimaansa poliittista tilannetta. Moni pelkää turvallisuutensa puolesta.

Ukrainalaisia on tullut paljon. Tarkkaa lukua en tiedä, mutta Facebookin expats-ryhmään tulee viikoittain ilmoituksia ukrainalaisilta perheiltä, jotka pyytävät apua asunnon etsintään.

Katukuvassa vilahtelee ukrainalaisia rekisterikilpiä. Monet ovat saapuneet autoineen tänne; ajaneet Puolan, Saksan, Belgian, Ranskan ja Espanjan läpi. Jotkut päätyvät sukkuloimaan Berliinin, Varsovan ja Lissabonin välillä. Näihin kaupunkeihin heitä houkuttaa slaaveista koostuva yhteisö. Kaikkialla on tuttuja. Eurooppa tuntuu kutistuneen.

Monet ukrainalaisista, joihin minä ja ystäväni tutustumme, myös palaavat takaisin Ukrainaan. Osalta loppuvat rahat, toiset kärsivät ulkopuolisuuden tunteesta. Jotkut tulevat kantakahvilaamme hyvästelemään meidät ennen lähtöä. Suuri osa suuntaa Kiovaan.

Mieleeni on jäänyt kuva Pavelista kahvilassa juomassa cappuccinoa ja sauhuttelemassa mintunmakuista sähkötupakkaa. Muistelen lausahdusta, jonka olen kuullut Venäjällä: Meillä ei ole vapautta, mutta meillä on halpaa tupakkaa.

Ystäväpiirissämme Pavelista on tullut se, jolle vinoillaan lempeästi. Se on Venäjällä kasvaneen osa. Pavelin syntymäpäivänä teetimme ukrainalaisen ompelijattaren luona kolmemetrisen Ukrainan lipun, johon verhosimme hänet ja veimme kuvattavaksi kylän keskustorille.

Viimeksi Pavel on ollut Venäjällä vuonna 2021. Alun perin hän lähti vuonna 2014 oltuaan tukemassa Moskovan pormestariehdokasta Aleksei Navalnyita. Osana poliittista kampanjointia Navalnyita tukeneet moskovalaiset ajoivat Moskovan poliittisen eliitin asuinalueelle Akulininon kylään. Navalnyin blogissa oli julkaistu kuvia pohattojen asunnoista, jotka näyttävät kirjaimellisesti palatseilta paviljonkeineen ja uima-altaineen.

Akulininon rajalla Pavelin seurue törmäsi tiesulkuun. Maantien varrella seisoi joukko miehiä. He olivat saaneet vihiä Navalnyin tukijoiden ristiretkestä. YouTubesta löytyvästä videosta voi nähdä, kun Pavel seurueineen nousee autoista. Yhtäkkiä passissa olleet miehet hyökkäävät. Yksi Navalnyin tukijoista kaatuu maahan ja häntä potkitaan kylkiin ja jalkoihin. Autojen renkaiden eteen asetellaan piikkimatoja ja ikkunoita ja peruutuspeilejä hakataan kepeillä ja pampuilla. Osa ehtii ajaa hyökkääjiä karkuun.

Pavel jäi poliisin haaviin. Hänet vietiin poliisiasemalle, jossa häntä kuulusteltiin ja hänen tietonsa otettiin ylös. Hänestä otettiin myös kuva. Hän arvelee sen johtuvan t-paidasta, joka hänellä oli yllään. Siinä oli kuva Ukrainan vaakunasta.

Tapauksen jälkeen Pavel päätti lähteä Venäjältä.

Hän matkusteli ympäri Eurooppaa ja päätyi asumaan puolet vuodesta Ukrainassa ja puolet Moskovassa. Lopulta hän muutti Portugaliin pysyvästi. Portugalista hän pitää, koska on omien sanojensa mukaan väsynyt savok-mentaliteettiin, neuvostomentaliteettiin.

Pavelin mukaan entisissä Neuvostoliiton maissa ihmiset eivät luota toisiinsa. Koko kulttuuri on myrkyllinen ja ihmiset passiivis-aggressiivisia, hän sanoo. Eurooppalaisissa ihmisissä on hänen mielestään jotain raikasta; uudenlainen tapa katsoa maailmaa ja keskustella asioista. Pavel on huomannut, että Portugalissa on turvallista ja lakia kunnioitetaan. Ihmiset eivät mieti ja analysoi jatkuvasti presidenttinsä sanomisia. Venäjällä ihmishenki ei maksa mitään, hän sanoi minulle joskus.

Kerran viikossa Pavel puhuu äitinsä kanssa puhelimessa. Hän ei tiedä, milloin pystyy palaamaan takaisin Venäjälle. Ehkä sitten, kun sinne pystyy taas lentämään Portugalista. Hänen mukaansa Venäjällä kuka tahansa voi joutua vankilaan ilman syytä. Sellaista pelkoa hän ei halua tuntea.

Silti hänellä on ikävä. Hän postaa Instagramiin kuvia Moskovan ja Kiovan pilvenpiirtäjistä saatteella ”I miss you”. Hän kaipaa Moskovan keskustaa, sen kauniita leveitä bulevardeja ja jylhiä rakennuksia. Eniten hän kuitenkin kaipaa venäläistä metsää. Hänen mielestään missään ei ole samanlaista metsää – tiheää havumetsää ja kahisevia koivuja – kuin Venäjällä.

Lapsena matkustimme Venäjälle kerran kahdessa vuodessa, sillä matka Volgan itäpuolelle sijaitsevaan mummolaan oli autolla uuvuttavan pitkä ja lentäen kallis.

Minulle lapsuuden Venäjä on mummon kasvitarha, jota karviaismarjapensaat reunustivat ja pölyiset mansikkapensaat halkoivat. Keskellä sijaitsi vaarin rakentama banja, saunankaltainen kylpytila, jossa peseydyttiin. Muistan mummolan eteisen kylmähuoneessa nököttäneen suuren pussin ruokosokeria, jota käytettiin marjojen ja hedelmien hilloamiseen, ja tätini laittamat smetanassa uitetut vareniki-nyytit, joiden täytteenä oli puutarhasta poimittuja kirsikoita. Mieleen ovat jääneet uimaretket läheiselle joen suistolle vaarin maasturi-Ladalla ja lähikiskasta ostettu raakunalimonaadi, Tarhun.

Sukulaiseni päivittelivät jokaisella vierailulla, että venäjän kielen taitoni oli jälleen huonontunut. Ja niinhän se oli: käytin suomea enemmän kuin venäjää. Suomessa venäjää kotikielenään puhuvat lapset saivat venäjän kielen opetusta kerran viikossa kahden tunnin ajan.

Venäjän kielen tunneilla harjoittelimme oikeinkirjoitusta. Sanoista erotettiin vartaloita ja harjoiteltiin epäsäännöllisiä verbejä, joita venäjän kielessä on paljon. Opettelimme ulkoa venäläisiä runoja ja luimme Mihail Lermontovin novelleja. Myöhemmin, ylläpitääkseni venäjän kielen taitoani, aloin lukea kirjoja vapaaehtoisesti venäjäksi, enimmäkseen Tolstoita ja Dostojevskia. Myös runoja oli mukava lukea, sillä ne ovat lyhyitä. Nuorena pidin varsinkin Sergei Jesenin venäläistä luontoa kuvaavista runoista. Venäjän kieli on kuin luotu runolausuntaa varten, sihisevät ässät ja suhisevat shet. Intonaatio laskee ja nousee toisin kuin suomen kielessä, joka on tasapaksu ja harmoninen.

Tapaamissani kulttuuri-ihmisissä venäjän kieli aiheutti aina ihastusta. Heille se oli sivistyskieli, kieli, jolla Puškin, Gogol, Tšehov, Tolstoi, Turgenev ja muut kirjoittivat ajattomat klassikkoteoksensa. Mutta kieleen liittyi myös kielteisiä mielleyhtymiä.

Jo lapsena opin televisiosta, että Hollywood-elokuvien pahis on yleensä venäläistaustainen konna. James Bond taistelee neuvostoliittolaista koplaa vastaan, kun joukkion rujokasvoinen pahis huutaa kömpelöllä aksentilla porukkaa perääntymään. Maailmanloppua suunnittelee aina mustiin nahkatakkeihin verhoutunut itäeurooppalainen mafia. Venäjää puhuvat hakkerit kaatavat hallituksia pimeässä verkossa ja levittävät tappavaa virusta ilmateitse.

Muistan ihmetelleeni, miksi elokuvien lurjukset puhuivat venäjää niin huonosti.

Teininä leikittelin ajatuksella muutosta Venäjälle. Voisinko joskus työskennellä siellä? Riittäisikö venäjän kielen taitoni? Mielikuvissani Venäjä oli hurja paikka, hieman vaarallinen ja varmasti arvaamaton. Aikuisena päätin, että haluan selättää Venäjä-mörön. Halusin päästä asumaan Venäjälle ja katsomaan, millaista siellä oikeasti on.

Syksyllä 2013 sain Pietarista työharjoittelupaikan. Asuin Politehnitšeskajan-metroaseman vieressä sijaitsevassa opiskelija-asuntolassa. Työpaikkani oli kansainvälisen opiskelija-akkreditoinnin toimisto yliopiston viidennessä kerroksessa.

Pietari oli karu ja kaunis. Viikonloppuisin pääkatu Nevski prospekt oli täynnä ihmisiä; kiireisiä, humalaisia, iloisia. Päädyin usein juomaan kaljaa Dumskaya ulitsan nuhjuisiin pikkubaareihin, joissa sai tuohon aikaan polttaa sisällä. Illan lopuksi päädyin tanssimaan Kristuksen ylösnousemuksen katedraalin – tuttavallisemmin Verikirkon – takana sijaitsevalle klubille.

Uudet venäläiset ystäväni olivat niin ylpeitä maastaan, että se tarttui minuun. Pahoittelin ruostunutta venäjän kielen taitoani. Selitin, etten ollut venäläinen. Vastaukseksi sain naurua: ystäväni sanoivat, ettei venäjäni ollut ehkä täydellistä, mutta olin selvästi venäläinen. Tuntui, että minut haluttiin osaksi porukkaa. Juttelimme usein historiasta, kuuntelimme venäläistä räppiä ja poltimme tupakkaa yliopistomme opiskelija-asunnoissa. Välillä kerroksen järjestyksestä huolta pitävä vanhempi nainen, kerrosbabuška, tuli torumaan meitä metelistä. Babuškalla oli aina neuvoja jaettavaksi. Ethän istu tuossa kylmässä maassa, tulet vielä kipeäksi. Muista pipo, ulkona on tänään kamalan kylmä!

Pietarilaisia tuttujani kiinnosti, mitä ihmiset läntisessä Euroopassa heistä ajattelevat. Monet olivat käyneet Turkissa ja Kreikassa, osa Suomessa. Englantia harjoiteltiin hanakasti ja etenkin nuoret toivoivat ulkomaalaisia ystäviä. Suurin osa tapaamistani venäläisistä halusi jotain yksinkertaista – koulutuksen, uran, aviopuolison, mahdollisesti lapsia ja matkustaa Venäjän rajojen ulkopuolelle.

Kaikki ei ollut pelkästään huoletonta. Oleskeluni aikana ilmapiiri Venäjällä alkoi kiristyä. Vuonna 2012 Pietarissa oli hyväksytty ”homopropagandalaki”, jonka tarkoituksena oli suojella lapsia ”haitalliselta sisällöltä”. Muistan, kun lempijugurttini logo joutui syyttäjänviraston syyniin, koska purkkeja koristavan Iloisen maitomiehen vieressä oli sateenkaari. Paikallisesti säädetty laki alkoi levitä ympäri Venäjää.

Länsimaisessa mediassa uutisoitiin vain Venäjän äänekkäimmät tempaukset. Pienemmät jutut jäivät huomiotta – Venäjä oli liian iso ja venäjää ymmärtäviä toimittajia liian vähän.

Kesällä 2022 Venäjä tulittaa jatkuvasti itäukrainalaista Lysytshanskin kaupunkia. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan uusi ”rautaesirippu" on laskeutumassa Venäjän ja lännen välille. Perheemme viimeisestä Venäjän-vierailusta on vierähtänyt tovi, sillä pandemia-aikana maahan oli vaikea päästä. Mietin, milloin äitini pääsee katsomaan mummoani ja muita sukulaisiaan.

Haluaisin puhua sukulaisteni kanssa, mutta en tiedä, mistä aloittaa tai mitä kysyä. Kun vuonna 2014 vaihdoimme ajatuksia politiikasta, keskustelu ei päättynyt hyvin.

Venäjä valloitti Krimin niemimaan vuonna 2014. Silloin ymmärsin, että maan hallinto on täysin irrationaalinen. Krimin valloitus paljasti myös jotain oleellista tuntemistani venäläisistä ihmisistä. Yhtäkkiä iso, lämmin, venäjää puhuva yhteisöni jakautui. Osa venäläisistä sukulaisistani, venäjänkielisistä Suomessa asuvista ystävistäni ja sometutuistani kannatti Krimin valloitusta. He uskoivat Venäjän tarinaa venäläisten ahdingosta Krimillä ja kokivat Venäjän oikeudeksi sulauttaa niemimaa osaksi itseään. Tulimme hyvin toimeen, mutta kun puhe kääntyi Krimiin, olimme napit vastakkain. Keskustelut muuttuivat väittelyiksi ja väittelyt riidoiksi.

Toiset eivät halunneet ottaa kantaa. Heillä oli muita huolenaiheita – terveys, lastensa koulutus ja isovanhempiensa hoitaminen. He halusivat vain elää hyvää elämää ilman sotkuista poliittista keskustelua. Mutta oli meitäkin, jotka kauhistelimme Venäjän julmuutta ja väkivaltaista tapaa toteuttaa omankädenoikeutta.

Krimin valloituksen myötä huomasin törmänneeni venäläisen ajatusmaailman seinään. Jossain vaiheessa käsityksemme todellisuudesta – minun ja monien venäläistuttujeni – oli muuttunut erilaiseksi. He kokivat lännen pahaksi. Minä ajattelin, että venäläinen maailmankuva on järjetön.

Krimin valloituksen jälkeen aloin erkaantua venäjää puhuvasta yhteisöstä. Vietin aikaa ulkomailla. Suomen kieleeni alkoi ujuttautua venäjän sijaan sanoja englannista. Lakkasin lukemasta venäjänkielisiä uutisia. Kaipasin kuitenkin mummolaan ja Pietariin. Halusin päästä käymään siinä entisessä leipätehtaassa sijaitsevassa kahvilassa, jonka kattoterassilla vietin niin monet viikonloput Pietarissa asuessani. Kaipasin venäläisiä ruokakauppoja, joista saa paksua jugurttia ja rusinarahkaa. Kaipasin mummoa, hänen isojen kalossiensa läiskettä, naurua ja blinejä, joita hän paistoi kolmessa pannussa samaan aikaan. Kaipasin sukulaistemme isoja ruokakestejä, joissa majoneesisalaattien kirjo oli loputon, ihmiset nauroivat ja huusivat toistensa päälle samalla, kun kaiuttimista soi 90-luvun venäläinen iskelmä.

Tavallaan jakautumisessa ei ollut mitään uutta. Usean todellisuuden välissä elämisellä on Venäjällä pitkät perinteet. Neuvostoliittolaisen sosiologin Juri Levadan mukaan se on oikeastaan Homo Sovietucsin, neuvostoihmisen, ytimessä.

Levadan mukaan Neuvostoliitto toimi kuin äiti tai isä: kansalaiset ruokittiin, puettiin ja koulutettiin, mutta heitä myös rangaistiin tottelemattomuudesta. Samaan aikaan, kun järjestelmä opasti ja alisti, se kannusti vetäytymiseen. Neuvostoliitossa eläville ihmisille opetettiin, että länsi on epäluotettava.

Neuvostoidelogia ja -todellisuus olivat jyrkässä ristiriidassa keskenään. Neuvostoliitossa ei esimerkiksi virallisesti ollut eriarvoisuutta. Silti poliittisessa puolueessa oli sekä rivijäseniä että eliittiä. Eliitillä nyt vain sattui olemaan hienommat talot ja paremmat autot.

Lyhyesti: neuvostoihminen oppi valehtelemaan ennen kaikkea itselleen.

Tällä on ollut seurauksia, jotka näkyvät tänä päivänäkin. Kirjailija Svetlana Aleksijevitš puhuu historiallisesta muistista – yhteisestä kommunistisesta muistista. ”Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä”, hän kirjoittaa teoksessaan Neuvostoihmisen loppu.

Syksyllä 2022 Venäjän ”sotilaallinen erityisoperaatio” muuttuu ”kansansodaksi Natoa” vastaan. Venäjä perustelee historiallisella muistilla ja alati muuttuvalla retoriikalla sotimisensa Ukrainassa. Kuten historiankirjoissa kirjoitetaan: sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Sodan toinen uhri taitaa olla humaanius. Rintamalla mustavalkoinen ajattelu on paitsi etu, myös elinehto. Sota tekee maailmasta kaksijakoisen. Maailma on yksinkertaisempi, kun ihmiset jaetaan ”pahoihin” ja ”hyviin”.

Tällainen kaksijakoisuus on älyllisesti yhtä yksinkertaista kuin Putinin propagandakin. Nyt länteen muodostuu slaavilaisia yhteisöjä, joita neuvostoajan haamu ei ole enää pitkään aikaan kiinnostanut. Nämä ihmiset ovat jättäneet asuntonsa, perheensä ja ystävänsä.

He etsivät uutta kotia.

Tänä talvena olen palannut lapsuuden leikkiin. Leikin idea on miettiä, missä on ok puhua venäjää. Täpötäynnä oleva bussi? Ei kannata. Kadulla kävellen suht nopeasti? Toimii. Korsossa, Koivukylässä ja Hiekkaharjussa on paljon meitä venäjää puhuvia. Siksi vastaan puhelimeen venäjäksi mieluummin K-junassa kuin Akateemisessa kirjakaupassa.

Lukuisissa pikkujouluissa keskustelu kääntyy sotaan. Minulta kysytään uudelleen ja uudelleen Putinista ja Venäjästä. Pari tuttuani on pahoillaan siitä, mitä todennäköisesti joudun käymään läpi. He sanovat, että joillakin suomalaisilla saattaa olla ristiriitainen suhde Venäjään.

Joulukuussa uutisoidaan Venäjän duuman uusimmasta tempauksesta – ”homopropagandalain tiukennuksesta” – siitä samaisesta, joka sai alkunsa Pietarista. Nyt ”homopropagandan” aiempi keskittyminen alaikäisiin on laajennettu koskemaan kaikkia, ikään katsomatta. Venäläisten maastamuutto kiihtyy.

Suomalaisessa mediassa Ukrainan sodan tapahtumia seurataan tiivisti. Kirjailija Sofi Oksanen lähettää Ukrainan armeijalle Jaxuhali-tekstillä varustetut kranaattiterveiset, jotka on tarkoitus ampua Venäjälle. Kranaattiterveiset-palvelun takana on järjestö nimeltä Sign my rocket, jonka koordinaattori kertoo myöhemmin, että suomalaisten viestit ovat poikkeuksellisen kostonhimoisia. Monet terveiset on kirjoitettu ”talvisodan hengessä”.

Ennen joulua menen ukrainalaisen miehen kanssa treffeille. Hän on vanha tuttu, joka on tullut deittisovelluksessa vastaan. Päädymme Helsingin keskustan Makkaratalon italialaiseen ravintolaan. Eteeni kannetaan karrelle palanut jötikkä lasagnea.

Deitti kertoo, että monet ukrainalaiset viettävät tänä vuonna joulua muiden eurooppalaisten tapaan 24. joulukuuta. Venäläiseen kulttuuriin halutaan ottaa pesäeroa. Tiedän, mistä deitti puhuu: Monet ukrainalaisista, aiemmin venäjää puhuneista tutuistani ovat alkaneet kirjoittaa sosiaalisen median päivityksensä ukrainaksi. Tunnistan osan sanoista, mutta pidemmät tekstit menevät minulta ohi.

Deitti kertoo yrityksensä tarjoavan ukrainalaisille työntekijöilleen psykologin palveluja. Terapeutit ovat hänen mukaansa sanoneet, että vihan ilmaiseminen on psykologisesti tärkeää. Jos venäläinen pommi on tuhonnut kotisi tai venäläinen sotilas satuttanut rakkaitasi, on tärkeää saada kokea vihaa venäläisiä kohtaan.

Puhumme venäläisvihasta Suomessa. Aikaisemmin samalla viikolla asioin perheeni kanssa Stockmannilla. Jonotimme kassalle ja puntaroimme samalla ääneen joulusukkien valintaa. Pitäisikö niiden olla kuitenkin merinovillaa? Edessä seisova nainen tuijotti meitä tuimasti. Tovin silmäiltyään hän kääntyi vihaisena ja poistui jonosta. Teki mieli huutaa hänen peräänsä: Emme ole niitä venäläisiä!

Kerron deitilleni omasta ristiriitaisesta suhteestani venäläisyyteen. Deitti suhtautuu minuun ymmärtäväisesti. Hän kokee minut suomalaiseksi eikä oikeastaan vaikuta välittävän kansallisuudesta.

Italialaisen ravintolan tarjoilija tulee korjaamaan lautasemme. Deittini on yrittänyt auttaa minua syömään loppuun sitkeän lasagneannokseni, mutta haaste on ylitsepääsemätön. Nauramme ja pahoittelemme tilannetta tarjoilijalle. Hän katsoo meitä uteliaasti.

Mistä olette kotoisin, tarjoilija kysyy. Hän on Ukrainasta ja minä Venäjältä, vastaan.

Normaalisti sanoisin olevani suomalainen. Nyt tämän pitää mennä näin.

Edit 24.2.2023 klo 8.58 poistettu ingressistä sana Suomessa.