Heräsin kännykän herätykseen puoli yhdeksältä. Maailma oli muuttunut yön aikana.

Kun venäläiset ohjukset iskeytyivät kohteisiinsa, tykistö avasi tulen ja panssarit ylittivät Ukrainan rajan, nukuin vielä hotellin leveässä vuoteessa.

Olimme vuosi sitten puolisoni ja lapseni kanssa matkalla Tallinnassa.

Viimeiseen saakka pidin Venäjän suurhyökkäystä hyvin epätodennäköisenä. Toki arvelin, että Putinin roistohallinto moiseen voisi periaatteessa ryhtyä. Mutta oli mahdoton ymmärtää, mitä hyötyä hyökkäyksestä voisi olla. Ja vaikka joukkoja oli rajalle kerätty parisataa tuhatta, niin se vaikutti aivan liian pieneltä sotavoimalta Ukrainan kaltaisen suuren maan valloittamiseen.

Järjetön hyökkäys oli käynnissä. Olo pysyi sekavana ja rauhattomana vielä hotelliaamiaisen lopuksi automaatista lasketun parin kahvikupillisen jälkeen.

Millainen tämä muuttunut maailma olisi?

24. helmikuuta on paitsi hyökkäyksen päivämäärä myös Viron itsenäisyyspäivä. Samaan tapaan kuin Suomessa juhlintaan kuuluu puheita ja sotilasparaati.

Itsenäisyyspäivän paraatiin oli vielä pari tuntia, kun lähdimme kaupungille. Sotilasajoneuvoja oli ahdettu vanhan kaupungin kapeille kaduille odottamaan paraatia. Harju-kadulla seisoi peräkkäin pari virolaista rynnäkköpanssarivaunua, panssarihaupitsi ja taistelupanssarivaunu, jossa liehui Ranskan lippu.

Tuhovoimaiset, harmaanvihreät telaketjulaitteet turistikohteen keskellä tuntuivat korostavan sitä, että nyt on alkanut uusi aika, sotakoneiden kausi.

Viron armeijan univormuun pukeutunut, silmälasipäinen, hillitysti hymyilevä siistipartainen mies jakoi pieniä Viron lippuja. Toiselta sotilaalta sain suklaata ja heijastimen, jossa oli kolme leijonaa ja sanat Eesti kaitsevägi, Viron puolustusvoimat. Heijastin on käytössä vieläkin.

Etsimme paikan monelle suomalaiselle tutun Viru Väljakin tienoilta. Kadunvarsi alkoi täyttyä, mutta vielä siihen mahtui. Väkeä käveli paikalle jatkuvasti lisää. Aika moni puhui venäjää. Melkein kaikilla oli Viron liput.

Ohi marssi varusmiehiä, ammattisotilaita ja maanpuolustusjärjestöjen porukkaa. Tuli ajoneuvojakin. Ranskalaiset töröttivät ryhdikkäänä tankin luukuista, taivaansininen kepí viivasuorassa pään peittona. Nuorempi ja sotilasarvossa alempi sai pitää lippua, vanhempi ja arvokkaampi katseli tuimasti juhlakansaa.

Enimmäkseen tunnelma oli niin rento kuin sotilasparaatissa voi olla. Virolaiset vaunumiehet vilkuttelivat, yleisöstä irtosi hurrauksia, jotkut marssiosastot lauloivat, toiset tallasivat äänettä.

Ranskalaisten lisäksi ainakin Belgialla ja Britannialla oli oma osastonsa: belgialaisia marssi kuusi tai seitsemän, brittejä liikuttavasti vain neljä.

Mutta juuri siinä tilanteessa ne neljä brittiä ja kuusi belgialaista olivat yhtä tärkeitä kuin ranskalaiset panssarit. Kun he marssivat osana Viron itsenäisyyspäivän paraatia samana päivänä, kun Venäjä hyökkäsi täysin syyttä ja oikeudetta toiseen naapurimaahansa, he näyttivät, ettei Viro ole yksin.

Tunnelma oli puolittain huomaamatta kansanjuhlan suuntaan, kaikesta huolimatta. Paraatin kärjessä marssineet kolme virolaista korkeaa upseeria olivat sekoittuneet juhlakansaan. Moni halusi ottaa selfien upseerien kanssa.

Sotilasparaati on tapahtuma, jossa näytetään toisaalta armeijan voimaa, toisaalta sitä, että armeija on kuuliainen niille, jotka maassa pitävät valtaa: tässä kuljemme ja olemme tarvittaessa teidän käytössänne.

Hymyily, vilkuttelu ja heijastimet ovat laskelmoitua peeärrää ja selfieissä seisominen esiupseerien työaikaa.

Silti paraati rauhoitti ja aivan aidosti paransi oloa tuona ankeana päivänä vuosi sitten. Rauhallisuuden ja tietyn voiman tunne ei tullut muutamasta panssaroidusta ajoneuvosta. Sen tuli kansalaisten rauhallisuudesta ja sotilaiden rentoudesta ja ystävällisyydestä.

Tallinnan kaduilla ei kulkenut ydinohjuksilla pullisteleva jättikoneisto, joka vyöryy yhden korokkeella seisovan pienen ja vanhan miehen vuoksi. Siinä oli armeija, joka osoitti, että se on kansalle kuuliainen ja tarvittaessa suojelee sitä.

Vaikka maanpuolustuksesta puhuttaessa puhutaan monesti sadoista miljoonista euroista ja siitä, miten pitkälle raketinheittimen uusi ammus lentää, lopulta kyse on vielä enemmän luottamuksesta. Siitä, että kansa uskoo elämänsä olevan puolustamisen arvoista ja luottaa toisiin ihmisiin sen elämän puolustamisessa.

Kun luottamusta löytyy oman maan sisällä, on helpompi myös luottaa toisiin maihin, joissa valta on kansalaisilla eikä sisältä kovettuneilla ja kuivahtaneilla ”vahvoilla miehillä”.

Riittää, että liittolainen lähettää paraatiin neljä ihmistä vilkuttelemaan, kun tietää, että apua kyllä saa tarpeen mukaan paljon enemmänkin.