Rajat ovat aina miekalla piirrettyjä. Niin myös Suomen itäraja, 1 350 kilometriä pitkä. Pisin maaraja, joka yhdelläkään länsieurooppalaisella maalla on Venäjän kanssa. Se on tiivis raja, yksi maailman tarkimmin vartioiduista, vähän kuin Etelä- ja Pohjois-Korean vastaava. Tai Yhdysvaltain ja Meksikon välinen raja.

Suomen ja Venäjän raja on erilainen. Siitä puuttuu – onneksemme – draamaa. Ei ole muuria eikä konekivääripesäkkeitä. Ei toisinaan ilmeettömästi tuijottavia nuorukaisia koppalakeissaan. Lähinnä on metsää. Paljon metsää.

Puiden joukossa sinivalkoisia rajapylväitä. Yhteensä niitä on Inarin Muotkanvaaran ja Suomenlahden rantaviivan välissä 1 475 kappaletta. Lukema on sattumalta sama, kuin Olavinlinnan rakentamisvuosi. Rajalinnaksi se tanskalaisten johdolla keskiajalla rakennettiinkin idän nousevaa uhkaa vastaan.

Rajan tuntumassa linna on edelleen. Senkin koskemattomuutta vartioidaan läheiseltä Parikkalan Kolmikannan rajavartioasemalta käsin.

Tämä on ikiaikasta rajamaata. Savon ja Karjalan, idän ja lännen kohtaamispaikka. Toisinaan kohtaamisista on tullut törmäyksiä. Näitä järviä, harjuja ja peltoja on viipaloitu kuuluvaksi eri valtakunnille niin Pähkinäsaaressa kuin Täyssinässäkin. Nykyinen viiva on ollut paikallaan kohta 80 vuotta, siinä mihin se Moskovan rauhassa Jatkosodan päätteeksi asettui.

Yksi rajan vartijoista on 48-vuotias parikkalalainen Kari Kiiveri.

– Kaksikymmentäseitsemän vuotta tässä on nyt menty rajaa edes takaisin, Kiiveri sanoo.

Harvoin hän on mennyt töihin yksin. Partiokaverina on jo neljännesvuosisadan ajan ollut rajakoira. Nyt kokeneen koiraohjaajan rinnalla kulkee aivan uusi kaveri, nuori saksanpaimenkoira Tarmo. Kaksivuotiaalla riittää työmoraalia ja energiaa. Isännän hymystä päätellen välillä vähän liikaakin.

– Tarmo on minun kuudes ja viimeinen koira. Nyt on nuorempien vuoro, miettii Kiiveri seuraillessaan katseellaan koiraryhmän koulutuspäivään saapuneita ohjaajia koirineen. Hän suunnittelee keskittyvänsä jatkossa enemmän juuri koulutusvastavan työhön. On aika jakaa oppimaansa muille.

Kari ja Tarmo tekevät työtään katseilta piilossa. Poliisi näkyy katukuvassa ja liki puolet ikäluokasta muodostaa armeijaan jopa jonkintasoisen henkilökohtaisen suhteen. Rajavartijoita moni näkee vain passin heilautuksen verran kotimatkalla Schengen -alueen ulkopuolelta.

Rajavartijoilla on uniformut ja automaattiaseet. Ovatko he identiteetiltään lähempänä sotilaita vai poliiseja?

– Noista vaihtoehdoista olen enemmän sotilas, sanoo Kiiveri.

Rajavartioston sisällä juuri itärajan vartijoita tunnutaan pidettävän sotilaina enemmän kuin talon muuta väkeä. Se alkaa jo koulutuksesta. Vihreälle rajalle päädytään usein Imatran erikoisrajajääkärikomppaniassa suoritetun varusmiespalveluksen kautta. Myyttinen Jukajärven täyspakkausmarssi yhdistää idän sissejä sukupolvesta toiseen. Siitä on helppo jatkaa ammattiopintoja Raja- ja merivartiokoulussa. Sijaitseehan se samassa pihapiirissä.

Merivartijoiden mieli on erilainen. Meri niin määräävä tekijä ja äärimmäinen ympäristö, että monelle ihmiselle rakentuu vartijan roolin rinnalle pelastajan mielenmaisema. Onhan Rajavartiolaitos johtava meripelastusviranomainen Suomessa, hengenvaaraan joutuneen merenkulkijan ensimmäinen ja usein se ainoa apu.

Kaikkien rajavartijoiden ensisijainen tehtävä on pitää kutsumattomat vieraat poissa tai saada sellaiset kiinni. Apunaan heillä on yhä enemmän tekniikkaa.

Digitalisaatio on muuttanut rajan arkea paljon ja nopeasti. Raja-alue on täplitetty kameroilla ja erilaisilla elektronisilla liikkeenpaljastimilla. Vartijoilla on käytössään drooneja, lämpötähystimiä ja pimeänäkölaitteita. Tarmo ja hänen 200 kollegakoiraa voivat suhtautua tulevaisuuteen silti perin rauhallisin mielin. Jäljestys eli ihmisen kulkeman reitin selvittäminen ei ilman heitä onnistu.

– Koiran nenää ei ole onnistuttu korvaamaan yhdelläkään teknisellä välineellä, tiivistää Kiiveri taputtaessaan Tarmoa.

– Hyvissä olosuhteissa koira pystyy seuraamaan jopa kaksi vuorokautta vanhaa hajujälkeä. Tuoreempaa jälkeä voi seurata jopa suoraan ilmasta, jos tuuli on suotuisa.

Ihmisestä irtoaa ilmaan kymmeniä tuhansia hajumolekyylejä minuutissa. Koiran nenälle riittää niistä murto-osa. Kenkien alla murtuu maa ja ruohonkorret katkeavat. Aina jää jotain jälkeä. Lahjakkaimmille rajakoirille edes asfaltilla kävelleen ihmisen reitin selvittäminen ei ole mahdotonta.

Koirien ominaisuuksista koulutetaan taito. Jotta koira osaa merkata hyödyllisen jäljen ja toimia muutenkin partion jäsenenä, vaaditaan vuosien työ. Se alkaa koiran ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Samana päivänä alkaa muodostua monella tapaa poikkeuksellinen työpari.

Rajakoirat ovat sisäministeriön omaisuutta, mutta sitä koira ei todennäköisesti tiedä. Side syntyy ohjaajaan. Ja se onkin tiivis suhde. Rajakoira ei ole lemmikki. Hän on läheinen työkaveri ja samassa taloudessa asuva perheenjäsen. Koirasta ja hänen ohjaajastaan muodostuu erottamaton kaksikko, jossa kumpikin on toisesta riippuvainen. Vaikka ollaan eri lajia, on päämäärä yhteinen. Rajaturvallisuudesta huolehtiminen.

Suhde on pisin mahdollinen. Se loppuu vasta, kun jommankumman aika on täysi. Yleensä koiran aika koittaa sairauksien johdosta ensin. Silloin on edessä työuran raskain hetki, työkaverin elämän päättäminen.

– Valitettavan monta koiraa olen joutunut lopettamaan. Pisimpään palveltiin Luken kanssa. Oltiin aina yhdessä 11 vuoden ajan. Sitten vaan tuli se viimeinen yhteinen päivä ja viimeinen yhteinen kävely. Sitten se tarina loppui, miettii Kiiveri hiljaa.

Viimeistä eläinlääkärissä käyntiä kutsutaan rajalla Viimeiseksi palveluksi.

– Aina se ottaa koville. Mutta jos se ei kirpaisisi, niin silloin olisi ihan väärissä hommissa.

Kiiveri on asunut koko ikänsä rajalla muutaman kilometrin päässä Venäjältä. Naapurin julma suunnitelma Ukrainan rajojen uudelleen piirtämiseksi muutti hetkessä tunnelmia työ- ja kyläyhteisössä.

– Helmikuun lopussa oli omat ja useamman kollegankin fiilikset melko lailla epätodelliset. Jopa epämukavat, muistelee Kiiveri sodan alkuhetkiä.

Kiiveri on syntynyt 1970-luvulla ja elänyt keskellä pitkää rauhan kautta. Naapuri on toki sotinut, mutta kaukana Etelä-Ossetiassa ja Georgiassa tapahtuneet kauheudet eivät Suomen puolella juuri tuntuneet. Euroopassa käytävä sota on eri asia. Kuuluuhan Rajavartiolaitoksen lakisääteisiin tehtäviin myös sotilaallinen maanpuolustus.

– Omalla sukupolvellani sotilaallinen maanpuolustus on ollut työtehtävissä taka-alalla. Nyt se näkökulma on alkanut kiinnostaa eri lailla, Kiiveri sanoo ja arvelee koko yhteiskunnan asenteiden muuttuneen. Maanpuolustuksen hyväksyttävyydestä ei keskustelua nyt käydä.

Ilmoituskynnys on madaltunut

Venäjän hyökkäyssota on puheenaiheista päällimmäisiä, mutta päivittäinen perustyö ei Kiiverin mukaan ole sanottavasti muuttunut.

– Perustekemisen rinnalle on tullut uutta omaksuttavaa. Toimintataktiikoita, suunnitelmia, käytäntöjä sekä ammattitaidon kehittämistä ja ylläpitoa.

Eniten on muuttunut rajalla asuvien ihmisten aktiivisuus. Rajavartioasemaan ollaan eri lailla yhteydessä kuin ennen.

– llmoituskynnys on selvästi madaltunut. Naapurin puolella nähdään valoilmiöitä ja kuullaan räjähdyksiä. Kylänraitilla nähdään jokin outo kulkija. Puhelin soi tiiviimmin, ja partiot käyvät sitten jututtamassa ja selvittämässä havaintoja. Ja niin sen pitää ollakin.

Rajavartijat ovat tottuneet kaupassa ja kylänraitilla esitettyyn kysymyksen siitä, onko rajalla rauhallista. Kysymys tehtiin ennen vähän hymyssä suin. Viranomaisille suunnattua perisuomalaista small talkia, josta oli helppo jatkaa puhumaan säästä.

Kiiverin mukaan kysymyksellä on nykyään aivan toisenlainen painoarvo.

– Kysyjä todella tarkoittaa, mitä kysyy, ja odottaa totuudenmukaista vastausta.

No, onko rajalla rauhallista?

– Ihan normimeiningillä mennään. Muutamia turhan uteliaita turisteja kohtaamme silloin tällöin. Tilanne rajalla on rauhallinen ja vakaa. Jos jotakin tapahtuu, olemme varautuneet, Kiiveri sanoo.

Pelottaako?

– Ei pelota.