Olet kertonut jännittäväsi lehtihaastatteluja. Miksi?

Sen vuoksi, että paperille ­painettuna asiat muuttuvat jotenkin vakavammiksi, koska tekstistä puuttuvat kaikki puheen nyanssit.

Lehteä lukiessa tuntuu siltä, että tämä ihminen on nyt ehdottomasti tätä mieltä ja väittää tässä tällaista. En tunnista itseäni yhtään sellaisesta.

Minun on hyvin vaikeata sanoa olevani mitään mieltä ylipäätään mistään. Kaikissa asioissa on aina niin monta eri puolta.

Kuvaile suhdettasi julkisuuteen.

Se pelottaa ja ahdistaa. Olen niin herkkä ja epävarma ihminen, että menen ­palasiksi lähes kaikesta kielteisestä palautteesta.

Miten se onkin aina niin, että kaikesta kivasta palautteesta huolimatta muistan aina sen yhden inhottavan kommentin? Sitten mietin, että kai minä sitten olen ihan paska ihminen.

Haluaisin olla paljon paksunahkaisempi.

Miksi halusit kirjoittaa nyt romaanin?

Ehkä siksi, että romaania kirjoittaessani sain tehdä tarinasta juuri sellaisen kuin itse halusin. Ei tarvinnut ajatella budjettia tai mitään muitakaan rajoituksia.

Se oli toisaalta kirjoittamisessa myös kaikkein hirveintä. Kirjoitusprosessi oli pieniltä osin ihania inspiraationpuuskia ja suurimmalta osin hirvittävää via dolorosaa ja aloittamisen vaikeutta.

Satojen sivun tekstimassan editoiminen ja tolkullisen dramaturgian löytäminen oli loputtomalta tuntuva palapeli, joka palkitsi aina, kun joku palanen ­loksahti kohdilleen.

Cinderella-romaanisi sijoittuu suomalaiseen ­pikkukaupunkiin. Vartuit itse Pohjois-Karjalassa, 10 000 hengen Lieksassa. Kuinka paljon romaani heijastelee ­nuoruutesi kokemuksia?

No, kyllähän siinä on tosi paljon sitä.

Kirjassa päähenkilö Jade toteaa: ”Ne jotka tänne haluaa jäädä on niitä, jotka nimenomaan ei halua, että mikään muuttuu ja jotka suuttuu, kun Pirkka-Pekka Petelius pyytää anteeksi saamelaisilta.”

Väitän, että aika moni pienellä paikkakunnalla asunut tunnistaa vastaavan­laisia ahdasmielisiä ja ennakkoluuloisia asenteita.

En todellakaan väitä, että kaikki Kehä kolmosen ulkopuolella olisi takapajuista paskaa.

Mutta että on siellä sitäkin. Ja ehkä vähän näkyvämmin kuin Helsingin viher­vassarimädättäjäkuplassa.

Suuri yleisö tuntee sinut erityisesti komediarooleista. Miksi huumori on tärkeää?

Siksi, että huumorilla on parantava vaikutus. Kaikkein hirveimmätkään asiat eivät tunnu ihan niin hirveiltä, jos niitä tarkastelee koomisen linssin lävitse.

Oma huumorini kumpuaa lähes aina tuskasta ja kivusta. Se on minun tapani kohdata ahdistavia asioita.

Kun siskoni menehtyi muutama vuosi sitten, perheellämme oli todella paha olla, eikä mikään tuntunut tuottavan iloa. Ehdotin tuolloin, että menisimme porukalla ­katsomaan erästä kesä­teatteriesitystä.

Vanhempani vastustivat aluksi ideaa, mutta esityksen aikana me kaikki itkimme ja nauroimme, ja pystyimme unohtamaan hetkeksi oman tuskamme.

Näytelmän jälkeen äitini sanoi: ”Kyllä tässä elämässä on sittenkin jotain järkeä.”

Mikä Putous-hahmoistasi muistuttaa eniten sinua itseäsi ja miksi?

Ehkäpä Aina-Inkeri Ankeinen tai viime kaudella esittämäni Die-Harri.

Aina-Inkerin lailla katkera jurnuttaminen on ollut merkittävä osa myös omaa persoonaani. Viime aikoina olen tosin päässyt siitä hieman eroon terapiassa ­käynnin myötä.

Harrin hahmossa taas yhdistyvät vilpitön rakkaudenkaipuu ja onnettomat sosiaaliset kyvyt.

Myös minulle ihmisten kohtaaminen on monesti hankalaa. Jännitän ­hirveästi ja heittäydyn hermostuksissani typerään pellerooliin.

Teen itsestäni tyhmemmän kuin olenkaan.

Sitten häpeän niin paljon, että kotiin ­mennessäni huudan: ”Voi luoja, ota minut jo pois täältä!”

Aloitit muutama vuosi pianonsoiton. Mitä harrastus on opettanut sinulle itsestäsi?

Hah hah. Olin unohtanut koko asian. Ainakin sen, että innostun helposti asioista, mutta jätän ne monesti myös kesken.

Ehkä nämä ovat jotain ADHD-oireita.

Pianonsoittoharrastukselle kävi yhtä hienosti kuin aikoinaan haitarinsoitolle. Ex-kumppanini äiti oli ostanut minulle hanurin ja menin sen kanssa kansalais­opiston hanurikurssille. Kävin siellä tasan yhden kerran. Sitä ennen olin toitottanut siitä kaikille suureen ääneen.

Kerro jokin salaisuutesi.

Luin kymmenisen vuotta sitten aktiivisesti Hevostalli.fi-keskustelupalstaa.

Keksin kerran mielestäni vitsikkään jutun Anita Hirvosen De va kukku de -kappaleesta. Kirjoitin sen keskustelupalstalle, ja jäin odottamaan, mitä muut ajattelisivat nerokkaasta jutustani. Kukaan ei kommentoinut kuitenkaan mitään.

Ärsyynnyin asiasta, ja kävin kirjoittamassa palstalle ylistäviä kommentteja muiden nimillä.

Niin säälittävä ihminen olen.