Tamperelaisen näyttelijän Lari Halmeen tunnistaa moni televisiosarjoista Uusi päivä ja Kätevä emäntä, teatterikappaleista ympäri Suomen tai piirroshahmojen äänirooleista. Hänen suosittu monologinäytelmänsä (Melkein) kaikki minusta saa helmikuun aikana lyhyen jatkokauden Tampereen Palatsi- teatterissa ja siirtyy syksystä alkaen uusille lavoille.

Harva tietää sitä, että Halmeen suunnittelemia ja tekemiä rannekoruja kiertää parhaillaan pitkin maailmaa, ja hän käyttää niihin antaumuksellisesti aikaansa – aina silloin, kun malttaa irrottautua rumpujen hakkaamisesta tai lajiteltavien jätteiden pakkomielteisestä purkamisesta.

Jos jää, kyse on mielenterveysongelmista. Esiripun laskiessa ajatuksissani ovat lähinnä kalja ja sauna. Roolihahmo jää verkkareidensa mukana pukukoppiin. Vapaa-ajalla muun muassa soitan rumpuja purkaakseni energiaa. Pannut ovat minulle näyttelemistäkin vanhempi rakkaus, joka kestää ikuisesti. Hyvä musiikki menee monesti kohdallani melkein hukkaan, kun keskityn pelkkiin rumpuihin.

Heti tämän sanottuani voin tunnustaa tehneeni huolestuttavan havainnon 2018, kun samaan syksyyn osuivat Tampereen Teatterissa sekä Sademies että Anna Karenina. Toisessa roolini oli raivota lavalla koko ajan, kun taas toinen oli itsemurhan partaalla olevaa apatiaa. Esityksiä oli joskus seitsemän viikossa ja yli kaksi tuntia lava-aikaa kummassakin. Silloin tajusin vapaa-ajallakin olevani ahdistunut ja aggressiivinen. Se on ainoa kerta, kun olen huomannut altistuvani sellaiselle.

Nimestään huolimatta teos ei ole autofiktiota. Sellainen tyylilaji on minulle ihan kirosana. Mutta kun yksi näytelmän keskeisiä aiheita on parisuhde ja sen on kirjoittanut ja ohjannut vaimoni Marika Vapaavuori, onhan sekaan väistämättä eksynyt pieniä paloja todellista elämää. Toki esitystä suunnitellessa minua jahdattiin kysymyksellä, että voisinko antaa itsestäni jotakin, mutta turhaan. Olen kliseinen ammattini ­edustaja ja sanottavani on olematonta.

Olen suorastaan viallisen jumissa sellaisen ajatuksen kanssa, että olen identiteetiltäni näyttelijä ja se määrittää minut. Monet kollegani ovat tunnistaneet tämän saman vian itsessään. Oma ammatti on olevinaan jotain niin tolkuttoman hienoa, ettei muuta voi tehdä tai olla.

Juuri tästä ammattikuntamme saa runtua näytelmässä oikein olan takaa. Kenttä on olevinaan niin valtavan merkittävä, että se nolous oli pakko viedä lavalle asti. Identiteettiin kuuluu tietynlainen itse­rakkaus, ja ystävätkin ovat tulleet esityksen nähtyään sanomaan, että kritiikki osuu niin omalle kohdalle, että oikein hävettää katsoa.

Oli ihmisen foorumi kuinka pieni tahansa, hänellä on vastuu käyttää tila hyödykseen edistämällä yhteistä hyvää. Aika monille on kuitenkin tärkeämpää käyttää isoja seuraajamääriään luonnon tai ihmisavun sijaan kaupalliseen yhteistyöhön, koska siitä saa ilmaisen tiskikoneen.

Positiivinen esimerkki on Leijonien maalivahti Kevin Lankinen. Hän herätti minussa aivan hurjasti ihailua, kun hän puhui julkisesti lukemisen puolesta. Tuli tippa linssiin, kun jääkiekkoilija, joista elää hyvin stereotyyppisiä käsityksiä, alkoikin yhdeksi parhaista mesenaateista lukuharrastuksen edistämiselle.

Ollessani muutama vuosi sitten SPR:llä vapaaehtoishommissa tutustuin kaveriin, joka auttoi turvapaikanhakijoita tavara­lahjoituksia keräämällä. Silloin Suomeen saapui paljon ihmisiä, joille pystyttiin osoittamaan asumus, mutta heillä ei ollut minkäänlaista omaisuutta. Pian istuinkin jo farmarissani roudaamassa ihmisille kaikenlaista pesukoneita myöten. Huomasin, kuinka valtavasti ihmisiltä löytyy itselle turhaa tavaraa, jolle muilla olisi käyttöä muttei varaa.

Korujen näprääminen on terapiaa. Siinä yhdistyvät kauneus ja fyysinen tekeminen. Se on arkeeni ripaus jotakin muuta. Se vaatii niin paljon keskittymistä, että ei voi ajatella samalla muita asioita. Tai voi, mutta sitten tuloksena on huono koru.

Tykästyin jo vuosia sitten itse käyttämään rannekoruja ja ostin niitä ympäri maailmaa. Yksikään niistä ei kuitenkaan ollut juuri sellainen kuin halusin. Tulin siihen tulokseen, että toteuttaakseni täysin omanlaisiani tarvitsen varmaankin ainakin sakset, kuminauhaa ja jonkinlaisia helmiä. Niin pienestä se alkoi, ja nyt kotimme on täynnä sitä sälää.

Hiljalleen ja kokeilemalla. Yritys ja erehdytys näyttivät, miten korut saa kestämään käyttöä ja minkälainen lopputulos näyttää hyvältä. Tuhat kertaa tein käyttökelvottomia virityksiä, mutta nyt tuotteitani voi nähdä muotikuvissa pitkin maailmaa. Juuri nyt en kuitenkaan mielelläni kasvattaisi volyymiä ja tekisi tästä aitoa liiketoimintaa. Harrastus olisi pilalla.

Olemme vaimon kanssa leikkineet ­ajatuksella siitä, että kun lapset ovat muuttaneet kotoa ja kiire on vähentynyt, voisimme asua jossakin muualla kuin Suomessa. Ehkä tämä on eräänlainen ­eläkehaaveeni – vuokrata pikkuruista ­liiketilaa Rooman vanhassakaupungissa ja elättää itseäni rannekoruilla.