Kapea hiekkatie kiemurtelee värikkäiden vanhojen puutalojen välissä. Auto etenee mateluvauhtia, eikä aidan välistä pihaan isommalla peltipurkilla kaarrettaisikaan. Puissa livertävät linnut – jos alueen nimi voisi olla Huvikumpu, se näyttäisi varmaan tältä.

Puhe kääntyy heti Miitta Sorvalin uusimpaan tv-projektiin, Mestarileipureihin, jossa hänen roolinsa on olla tuomarina kahden muun pullamummon kanssa. Ohjelman juontajana häärää Antti Holma, jonka kanssa ohjelman nauhoituksissa löytyi yllättävä yhteys. Sekä Miitan että Antin isät ovat toimineet pappina ja siitä syystä kumpikin osaa veisata nimenomaan Siionin virsiä.

”Herraa hyvää kiittäkää!” Miitta kajauttaa virsinäytteeksi.

– Siellä me lauloimme aina tauoilla virsiä, ja lauloimme tuntitolkulla. Meillä oli niin hauskaa! Yövyimme ohjelman nauhoitusten aikaan yhdessä kartanolla ja meistä tuli ystävykset Antin ja tuomarina toimivien muiden mummojen kanssa.

Muista mummoista Irma rakasti virsiä ja Miitta tykkää niistä, koska oli veisannut niitä lapsena.

– Että mitenkin voi löytyä samasta ohjelmasta kolme ihmistä, jotka tykkäävät laulaa näitä vanhoja virsiä! En kyllä muutenkaan pidä uusista, pirteistä virsistä. Että kun saimme laulaa vanhoja virsiä kuvauksissa, ehkä sittenkin maailmassa on hauskoja sattumuksia!

Mikä on johdatusta tai kohtaloa, mikä sattumaa, ken tietää. Selkeää uskontoa Miitta, papin tytär, ei tunnusta.

– Olen aika varma, että jotain meitä ihmistä paljon korkeampaa on. Se ei ole parrakas ukko, joka istuu kiiltokuvamaisesti pilven päällä. Mutta se ei minua haittaa, että en pysty erittelemään sitä jonkun tietyn uskonnon jumalaksi.

Hän kannattaa vahvasti ekumeniaa.

– Kaikki uskonnot tähtäävät samaan. Olen kasvanut Suomessa ja kristillisessä kodissa ja siinä on minulle paljon tuttua, mutta en ole kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuulun kyllä kirkkoon ja rukoilen. Jotain meitä suurempaa on.

Täysin varmaksi Miitta ei osaa sanoa – ”ehkä 60-prosenttisesti veikkaan” – että kuoleman jälkeen saattaisi olla muuta elämää. Joku toinen todellisuus ehkäpä.

– Toki voi olla, että en pääse itse sitä todellisuutta toteamaan, jos kaikki ajatukseni, persoonani todella päättyvät. Mitään en laske sen varaan, mutta olisin iloisesti yllättynyt, jos rajan takana olisikin jotain muuta, Miitta intoilee.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä lohdullisemmaksi käy ajatus, ettei näistä asioista tarvitsekaan olla varma. Se tuntemus Miitta Sorvaliakin rauhoittaa.

– Ajatukset kehittyvät, kun elää tätä elämää. Nuoruuden ehdottomuus ja mustavalkoisuus on poistunut.

Tässä vuonna 1926 rakennetussa talossa on viihtynyt yli 20 vuoden perheineen Miitta Sorvali ja talo on yhtä ihana kuin hiljattain elämäntyöstään Kultaisen Venlan saanut näyttelijä suomalaisten mielestä.

– Olen valmistunut jo 22-vuotiaana, eli onhan tässä hommiakin tehty aika monta vuosikymmentä. Tunnustus tuntuu hyvältä, nyt 67-vuotias Miitta sanoo ja kaataa kahvia mukiin.

Kun Miitta heittelee olohuoneen takkaan sytykkeitä, katse kiinnittyy lukuisiin palkintopatsaisiin lipaston päällä. Nuoremmat naisnäyttelijät ovatkin suoraan sanoneet, että hän on ollut edelläkävijä, jonka ansiosta perässä tulleilla on ollut helpompaa.

Monet Miitan luomat legendaariset hahmot ovatkin ronskeja, rönsyileviä ja epäsovinnaisia tyyppejä.

Mutta siviilihenkilönä… Ei, Miitta ei ole ollenkaan härski ja karski.

– En ole perinteistä naistyyppiä, vaan minulla on vahvat omat mielipiteet ja visiot. Mutta yhtään en ole ronski, vaikka tykkään tehdä televisiossa Miitta-tätinä juuri tätä ”saako näin sanoa” -huumoria. Olen ihmisenä varsin hienotunteinen ja kaukana siitä, että ”vittu mä sanon suoraan miehille”. Olen herkkä ihmisten kanssa, punastelevakin nuorempana. Räväkän leima tulee helposti, kun uskaltaa tehdä rohkeaa huumoria. Minä en ole mikään yliherkkä ronski taiteilija, vaan normaali ihminen, jolla on vähän jännä maku.

Hän alkaa puhua siitä, kuinka kaikissa meissä asuu herkkyys, joka ei aina näy, ja että nimenomaan kaikissa näyttelijöissä on herkkyyttä ja näyttelemiseen pitää olla intohimoa, että sitä kannattaa tehdä. Siinä on omat haasteensa.

– Olet koko ajan arvosteltavissa ja eteen tulee uusia töitä, joissa pitää onnistua. Kun näyttelee monenlaisia rooleja, pitää olla itsetuntemusta ja olla todella kiinnostunut elämästä sekä ihmisestä. Vain siten voi tehdä vivahteikasta työtä ja ymmärtää ihmistä – pahojakin tyyppejä.

Miittaa on luonnehdittu ravistelijaksi. Hän purskahtaa nauruun, kun puheeksi tulevat hänen roolinsa, jotka monesti naurattavat ja hävettävät katsojaa yhtä aikaa.

– Se on ollut minulla ihan nuoresta saakka. Hauskuutin ystäviäni hieman erikoisella huumorilla, ja näin jälkikäteen huomaan, että naiskäsitykseni on ollut aina vähän villi. Olen halunnut pikkuisen työntää rajoja kauemmas ja iloitsen, kun olen voinut raivata tietä nuoremmille sukupolville mielenkiintoisilla naishahmoilla.

Sen Miitta myöntää, että aikoinaan eräs miespuolinen kollega myönsi jännittäneensä häntä – onhan Miitta pitkä ja itsevarma.

Kaupunginteatterissa 1980-luvulla eräskin ohjaaja yritti himmata Miitan tulkintoja.

– Se liittyi nuoruuteen ja siihen mitä nainen saa tehdä. Sanottiin, että älä nyt tuota ainakaan. Miehiä kannustettiin irrottelemaan, mutta kun minä tein jonkun ronskimman jutun, pistin rooliin asennetta tai vaikka päästämään pierun – vastaus oli heti: ”Älä!”

Sisukas Miitta ajatteli siinä hetkessä, että varmaan teen!

– Minulla oli hirveän vahva visio siitä, että koska minun huumoriani on pyydetty, teen tasan näin, Miitta muistelee.

Hän oli myös hyvin tietoinen siitä, että joku voi loukkaantua.

– Se vaikutti nollan verran minun työhöni enkä kokenut itseäni nujerretuksi. Ehkä jälkikäteen tuli pieniä punastumisen hetkiä. Eikä minua sen koommin ole suitsittu ja onneksi oli myös töitä, joissa sain tehdä ihan vapaasti – ja ihania ohjaajia, jotka ruokkivat luovuutta.

Miitta tunsi kuitenkin usein työssään eriasteista vastustusta. Niissä tapauksissa tuli joskus riitaakin.

– Ei minulla ole pakkomiellettä olla hassu, mutta monesti draamassakin voi katsoa asiaa huumorin kautta. Päättelin tuolloin, että joidenkin miesohjaajien naiskuva oli sovinistinen. Mietin, että mikä hiton tosikko tuo on, mikä keskinkertaisuus! Nyt maailma on onneksi muuttunut, joten voi olla, että enää niistä samoista asioista naisnäyttelijä ei joutuisi vastahankaan. Naiskuva on laajentunut. En ajattele, että tänä päivänä miehet kauhistelevat, miten villi olen. Höpö höpö, hän sanoo ja hymyilee.

Miitta tunnustaa auliisti tekevänsä tietoisesti asioita, jotka olivat hyvän maun rajoilla.

– Saan hirveästi kiitosta ja jos joku loukkaantuu, selvä. Ketään ei tässä maailmassa voi aina miellyttää. Eikä pidäkään, se olisi kauhean epäkiinnostavaa.

Pitkiin aikoihin Miitan ei ole tarvinnut taistella ohjaajien kanssa, päinvastoin. Asiat ovat menneet parempaan suuntaan.

Mutta yhteiskunnan ilmapiirissä on tapahtunut muita muutoksia, jotka eivät ole Miitan mieleen. Esimerkiksi aiheet, joista huumoria voi tehdä, ovat kaventuneet.

– Kehitys on hieno asia, mutta sanoisin, että huumorin suhteen olemme tällä hetkellä fundamentalistisessa tilassa. Nykyään ei saa loukata ja siitä on tullut joillekin ihmisille uskonnon kaltainen moralisoiva tila. Toivon, että tämä on vain välivaihe, missä jotkut haluavat korostaa omaa erinomaisuuttaan. Että tätä tai tuota ei saa sanoa. Liiallinen moralisointi on kahlitsevaa.

Nyt Miitta pääsee alueelle, josta haluaa puhua lisää. Miitalta ei heru ymmärrystä myöskään lasten sukupuolineutraalille kasvatukselle.

– On hyvä, että nykyään ymmärretään kannustaa myös tytön maskuliinisia tai pojan feminiinisiä puolia. Vain se tuntuu väärältä, että lapsilta peitetään sukupuoli. Äärilaita-ajattelu aiheuttaa lapsille turhaa tuskaa, jos he sitten kouluikäisinä eivät tiedä, kumpaa sukupuolta ovat. Taas mennään liian pitkälle, jos ei ole tyttöjä tai poikia, ei miehiä tai naisia.

Miitan mielestä on taas hienoa, että on havahduttu siihen, että maailmassa on myös muunsukupuolisia.

– He ovat kärsineet hirveästi. Tuntuu tärkeältä, että uuden lain mukaan emme saa väheksyä ihmisen ominaislaatua.

Moni ei välttämättä Miitan monia rooleja seuratessaan hoksaa tai muista, että myös Miitan mies Kari Sorvali on tunnettu näyttelijä. Pariskunta on ollut yhdessä jo yli 40 vuotta.

– Ilman mieheni tukea en olisi tässä. Siitä on suuri hyöty, että toinen on samalla alalla ja ymmärtää tätä työtä. Olemme toistemme töistä todella ylpeitä. Mieheni on suurin fanini ja hän on katsonut monta kertaa esityksiäni. Olen siitä kiitollinen, Kari on auttanut monissa tiukemmissa työrupeamissa. Saan häneltä vankkumatonta tukea.

Virallisesti eläkkeellä olevalla Miitalla riittää töitä ja siten elämäntyökin jatkuu.

– Kaikki äitini -esitys pyörii jo kymmenettä vuotta, siinä on mukana itseni lisäksi Sanna Stellan ja Pirjo Heikkilä. Elän kiitollisuuden aikaa, olen tehnyt jo niin kauan, ahkerasti ja kunnianhimoisesti. Nyt saan tehdä töitä juuri niiden ihmisten kanssa, joista tykkään. Kerään vihdoin työni hedelmiä. Eivät ne hedelmät hetkessä synny ja kasva.

Miitta kokeekin olevansa etuoikeutettu saadessaan tehdä työtä, josta todella nauttii.

– Eivät kaikki ihmiset voi sanoa niin. Siitä olen kiitollinen maailmankaikkeudelle, että saan tehdä työtä missä olen onnellinen, leikkisä ja käyttää lahjojani. En ajattele, että kaikki kunnia minulle, vaan tunnustan onnettaren matkassa olemisen. Elämä on kohdellut minua hyvin.

Elämä on Miitalle ihme ja kaiken takana on jotain, mikä on meiltä salattu.

Meikki ja hiukset: Laura-Melanie Hecht.