Nousen raitiovaunuun, istun penkille ja avaan puhelimeni lukuaikapalvelusovelluksen. Selailen laiskasti uusimpien kirjojen valikoimaa. Yhtäkkiä katseeni osuu nimeen, joka herättää samaan aikaan sekä lämpimän nostalgian ailahduksen että vaikeasti määriteltävää hankaluutta – ja lisäksi elävän mielikuvan ala-asteen vessasta. 

Kiven vartija. 

Se on ensimmäinen osa David Eddingsin fantasiakirjasarjasta nimeltä Belgarionin taru, joka ilmestyi Yhdysvalloissa vuosina 1982–1984. Kirjojen kansainvälistä menestystä voi kuvata sanomalla, että ne olivat oman aikansa Harry Pottereita. Eddings oli Tolkienin tavoin miekka ja kivi -fantasiakirjailija, jonka tarinat sijoittuvat hänen luomaansa maailmaan. Ne eivät koskaan saavuttaneet aikuisten kirjamaailmassa samanlaista arvostusta kuin Tolkienin teokset, mutta lapset, nuoret ja fantasianörtit ympäri maailmaa rakastivat niitä. 

Minä olin yksi heistä. Olin niin koukussa Belgarionin taruun, että sulkeuduin usein välituntien ajaksi ala-asteen vessaan lukemaan sitä. Ja tavallaan haluaisin nyt tietää, onko dryadien, velhojen ja synkkien ennustusten maailma yhtä kiehtova kuin 11-vuo­tiaana. Mutta moni asia on muuttunut. Olen esimerkiksi oppinut, mitä David Eddings teki omille lapsilleen.

Yliopiston apulaisprofessori David Eddings ja hänen vaimonsa Leigh Eddings eivät koskaan saaneet biologisia lapsia. Sen sijaan he adoptoivat kaksikuukautisen pojan vuonna 1966 ja pienen tyttövauvan pari vuotta myöhemmin. Vuonna 1970 pariskunta menetti molempien lasten huoltajuuden ja heidät tuomittiin vuodeksi vankilaan. Syy oli lasten laiminlyönti ja fyysinen pahoinpitely. Tuon ajan paikallislehdet tosin käyttivät sanaa ”kidutus”. 

Niiden mukaan pariskunta oli pakottanut neljävuotiaan pojan asumaan talon kellariin sijoitetussa koirahäkissä pitkiä aikoja. Pojan kehosta löytyi runsaasti erilaisia pahoinpitelyn jälkiä. 

David Eddings menetti tapahtumien johdosta työnsä. Vankilatuomion jälkeen pariskunta muutti toiselle paikkakunnalle. David Eddings meni ruokakauppaan pakkaajaksi. Tuohon aikaan se riitti: pariskunnan tekoja käsiteltiin julkisuudessa laajemmin vasta heidän kuolemansa jälkeen. Moni sukupolvi sai lukea Belgarionin tarunsa rauhassa.

Onko oikein nauttia kulttuurista, jonka on luonut ihminen, jonka tekoja ei voi mitenkään hyväksyä? Aiheesta on keskusteltu paljon. Kysymys on monimutkainen. Minä olen yleensä päätynyt siihen, että jollain lailla kyseenalaisten tekijöiden taidetta voi edelleen kuunnella, katsella ja lukea, mutta samalla tulisi tiedostaa, missä olosuhteissa teokset ovat syntyneet ja millaisia merkityksiä ne sisältävät. Kehystykselläkin on väliä. 

Klikkaan Kiven vartijan äänikirjaversion auki. David Eddings ei enää hyödy siitä taloudellisesti. Hänen ja hänen vaimonsa tekojen uhrit ovat kuitenkin todennäköisesti vielä hengissä. Onko heille väliä sillä, luetaanko näitä kirjoja edelleen? En voi tietää. Jo puolen tunnin kuuntelun jälkeen käy kuitenkin ilmi, että ainakaan minä en enää pääse takaisin lapsuuteni fantasiamaailmaan. 

Aikuisena on helpompi huomata teoksen ilmeiset puutteet. Eddings ei ole suuri tarinankertoja. Hänen henkilöhahmonsa eivät juuri kehity, ongelmat ratkaistaan väkivallalla ja juonikuviot ovat kliseisiä. Kirjassa on yllättävän paljon huumoria, mutta ei se auta: tarinassa vitsaillaan toistuvasti lähinnä seksistä ja viinanjuonnista. Ei ihme, että tämä upposi varhaisteininä. 

Kiven vartijan keskipisteessä on kuitenkin kasvutarina. Sen päähenkilö on orpolapsi Garion, jolla on salaperäisiä voimia ja jonka tehtävä on pelastaa koko maailma. Siinä häntä ohjaavat Belgarath-velho ja Polgara-velhotar, jotka ovat Garionille etäistä sukua. He ovat monin tavoin ankaria kasvattajia, jotka eivät juuri perustele lapselle, miksi täytyy tehdä sitä tai tätä. Se on tarinan kannalta uskottavaa: kun täytyy pelastaa maailma, ei ehdi pehmoilla. 

Mutta minun on mahdotonta kuunnella näiden henkilöhahmojen välistä keskustelua ajattelematta David ja Leigh Eddingsiä ja heidän adoptiolapsiaan. Ehkä siinäkin perheessä tuoreilla vanhemmilla oli jokin suuri visio tai ainakin hyvä tarkoitus. Ehkä on olemassa syitä siihen, miksi asiat menivät niin pahasti pieleen. Niin tai näin, minun korviini Kiven vartija kuulostaa nyt fantasialta siitä, että lasta voi kohdella millä tavalla tahansa, ja silti hän rakastaa vanhempiaan. 

Sensuuria tai cancelointia ei tässä tapauksessa tarvita. Ne tekevät sen itse.