Hanhi kynitään ja perataan ja sisukset erotellaan varovasti toisistaan.

Näin alkaa Mustakeitto-niminen resepti eräässä hyllystäni löytyvässä keittokirjassa, joka on ilmestynyt vuonna 1933. Ei tarvita kuin muutama sana, ja lukija ymmärtää, että se on peräisin aivan toisenlaisen ruuanlaiton maailmasta.

Keittokirjat ovat aina olleet oman aikansa tiivistymiä: niissä näkyvät niin ruokaan kuin ilmestymishetkeen liittyvät arvot, tapahtumat ja muodit. Hyvä esimerkki on kotimainen klassikko, vuonna 1908 ensimmäisen kerran ilmestynyt Kotiruoka. Sitä myydään kirjakaupoissa yhä, ja moni saa teoksen vaikkapa ylioppilaslahjaksi. Kotiruoka on silti vuosien mittaan kokenut monia muutoksia. Pitkään kirjan ensimmäinen resepti oli ruisleipä, mutta 1970-luvun lopulla ohje siirrettiin sivummalle. Ruisleipä oli alettu ostaa kaupasta.

Alkuperäiseen Kotiruokaan kuului myös viinien valmistukseen liittyviä ohjeita. Ne poistettiin jo 1920-luvulla, ilmeisesti kieltolain vaikutuksesta. Toisen maailmansodan aikana Kotiruoan mukana taas julkaistiin Sotakeittokirja-niminen liite, jossa opetettiin valmistamaan halpoja ruokia ja käyttämään korvikkeita. Toivottavasti sille ei enää tule käyttöä.

Vuosituhannen vaihteessa keittokirjojen ennustettiin katoavan kokonaan, olihan internet täynnä reseptejä. Kävikin päinvastoin: samalla kun kaunokirjallisuuden myynti laski, ruuasta tuli yhä isompi ilmiö. Keittokirjoista tuli ruokakirjoja ja niistä myyntihittejä.

Nykykeittokirjat suunnataan usein valikoidulle kohderyhmälle. Siinä missä Kotiruoka kattaa kaiken kotona valmistettavan ruuan, on Suomessa viime vuosina julkaistu omia keittokirjoja muun muassa paleoruokavaliota noudattaville, sipsikaljavegaaneille, Harry Potter -faneille ja villiyrttien keräilijöille. Yhtenäiskulttuuri ei ole missään niin kuollut kuin keittokirjahyllyllä.

Ehkä juuri siksi Jonna Vormalan vuodenvaihteessa ilmestynyt Keittokeittokirja tuntuu samaan aikaan vanhanaikaiselta ja modernilta. Nimensä mukaisesti pelkästään keittoihin keskittynyt teos on yleisesitys, laajalle kansanryhmälle tarkoitettu peruskirja. Vaikka ohjeiden joukossa on muutamia moderneja virityksiä (kuten tomaattinen Bloody Mary -keitto tai siitake-pho), on valtaosa kirjan esittelemistä keitoista perinteisiä: lanttukeittoa, minestronea ja hernesoppaa. Oikeastaan ainut, mikä teoksessa on selvästi peräisin 2020-luvulta, on kieli. Keittokeittokirjan sivuilla upgreidataan ja hifistellään.

Keittoihin keskittyvä keittokirja ei ole mikään uusi ajatus. Sellaisia on Suomessakin ilmestynyt useampia. Mutta onko Vormalan teos uusi klassikko? Miten hyviä ohjeet oikeasti ovat? Testaamme kolmen hengen perheessä kaksi kirjan ohjeista: teriyaki-lohikeiton ja ”arkikeiton” eli siskonmakkarasopan.

Teriyaki-lohikeitossa on kiva idea ja toimiva ohje, mutta sekä aikuisten että varhaisteinin mielestä lopputuloksen maut ovat turhan mietoja. Pikkulapsiperheeseen makuprofiili olisi varmaan sopiva, mutta itse lisään keiton joukkoon chiliä. Siskonmakkarakeitto taas on sitä itseään, vailla uutta ideaa tai kikkaa. Ruoka on kyllä hyvää, mutta kuinkahan monessa kirjassa vastaava ohje on jo ilmestynyt?

Keittokeittokirjaa voi suositella aloittelevalle tai aralle ruuanlaittajalle. Teoksessa neuvotaan tekniikoissa, välineissä ja liemien keittämisessä kädestä pitäen ja selkeästi. Ruokaharrastajalle monet vinkit ovat jo tuttuja. Silti Keittokeittokirjan selailu herättää inspiraation valmistaa enemmän erilaisia keittoja. Keitto on nimittäin monella tavalla täydellistä ruokaa. 2000-luvun alun ruokakulttuuria on leimannut vastakkainasettelu ääriterveellisen ruuan ja mättösapuskan välillä. On on ollut clean eating -trendiä ja mättöhampurilaisia, raakakakkuja ja toisaalta neljän suklaan kuppikakkuja.

Keitto ei asetu mihinkään ääripäähän vaan on vaikeasti määriteltävällä tavalla aina hyvin kohtuullinen ruokalaji. On vaikea ahmia keittoa. Sen syöminen on ennemminkin rauhoittavaa: ihminen hörppii itseensä lautaselta hohkaavan turvallisen lämmön, tulee samaan aikaan ravituksi ja lohdutetuksi.

Juuri sitä me näinä aikoina totisesti tarvitsemme.

Jonna Vormala: Keittokeittokirja. Otava.

Venla Rossi on helsinkiläinen toimittaja, joka ei koskaan kyllästy kesäkeittoon.