Kirjoittamisen opettajat usein sanovat, että pitää mennä sitä kohti, mikä on kiusallista. Hyvä on, tässä tulee: minä kirjoitin teini-ikäisenä loputtomasti rakkausrunoja. Mikä pahempaa, kirjoitin niitä noloimmalle mahdolliselle verkkofoorumille, jonka nimi oli rakkausrunot.fi. Vaikka tuosta kaikesta on 20 vuotta aikaa, punastun edelleen, kun näpyttelen ruudulle näitä lauseita.

Rakkausrunot.fi oli yhteisö, jossa sai kommentoida muiden kirjoituksia. Minä en koskaan kommentoinut eikä kovin moni muukaan. Kaikilla oli niin kiire ilmaista itseään. 2000-luvun vaihteessa ilmassa väreili ajatus, että internet muuttaisi uudenlaisella jakamisella ja yhteisöllisyydellä kirjoittamisen tavat kokonaan. Kuten arvata saattaa, niin ei tapahtunut.

Olen muistellut 2000-luvun runobuumin naiivia innostusta seuratessani podcastien esiinmarssia. On vaikea välttää ajatusta, että podcastit ovat tämän ajan rakkaus­runoja – tietysti sillä erotuksella, että ne ovat myös bisnestä. Noin muutoin ajatusmaailma on hieman samanlainen kuin meillä rakkausrunojen rustaajilla oli. Kaikki haluavat tehdä podcasteja, mutta kuunteleminen jää vähemmälle. Kaikki ajattelevat olevansa niiden tekemiseen päteviä, vaikka harva on opiskellut asiaa. Ja vähän samalla tavalla kuin rakkausrunoihin, myös podcasteihin tuntuu liittyvän tietty aitouden ja autenttisuuden ajatusharha: ikään kuin ihmisen syvin ja paras olemus paljastuisi, kun hänet laitetaan pieneen koppiin mikrofonin ääreen ja annetaan epämääräinen teema, jonka ympärillä sitten jauhetaan latteita kliseitä ja itsestäänselvyyksiä. Ihan niin kuin suurimmassa osassa rakkausrunojakin.

Vaikka sekä runous että uudenlaiset audiosisällöt tuntuvat loputtomasti houkuttavan luokseen banaaleja harrastelijoita, on joukossa myös helmiä. Yksi eniten odottamani tämän syksyn kirjoista oli runoilija Sanna Karlströmin Pehmeät kudokset. Karlström on harvoin julkaiseva tekijä, jonka runot ovat usein lyhyitä, modernistisen hiottuja havaintoja. Niiden lukemisen jälkeen tuntuu samalta kuin olisi kolmen valvotun yön jälkeen lopultakin nukkunut.

Usein Karlström onnistuu siinä, mitä kaikki rakkausrunoilijat tavoittelevat. Hän kirjoittaa herkästi olematta pateettinen. Niin myös tässä teoksessa, vaikka aihe antaa mahdollisuuden pahimmanlaatuiselle mahtipontisuudelle. Se on nimittäin äidin kuolema. Mutta kuunnelkaapa.

Puhun sinulle, kun sinulla vielä on korva / kun pehmeät kudoksesi eivät vielä ole maatuneet / ja vesi virtaa lävitsesi kuin veri / ja läpi hiekan / joka antoi periksi arkunkantajan jalan alla.

Kukaan ei ole kirjoittanut tällä tavalla vanhempien kuolemasta tässä maassa. Sanna Karlström on kertonut työskentelytavoistaan näin: hän kirjoittaa yhden säkeen ja pyyhkii kaksikymmentä pois. Vähitellen, hitaasti, säkeiden joukosta nousee esiin jotain, joka on punnittu yhä uudelleen ja uudelleen. Jos joku tekisi podcastin tällä tavalla, sen minäkin kuuntelisin mielelläni.

Runous on pohjimmiltaan häiritsevä laji. Kun lukee runoa, alkaa usein ajatella, miten se on tehty. Sanoja on niin vähän. Talon rakennus­telineet ovat osittain näkyvissä. Podcasteissa taas on usein päinvastoin. Telineitä ei ole maltettu pystyttää, kun on niin kiire tekemään. Mutta onko sillä väliä? Ihmisethän kuuntelevat audiosisältöjä tiskatessaan ja autoa ajaessaan.

Sanna Karlströmin uutta kirjaa ei löydy ääni- eikä e-kirjaversiona lukuaikapalveluista. Ehkä äänikirjan tekeminen olisi Otavan mielestä liian kallista todennäköiseen levikkiin nähden. Haluaisin ajatella, että kyse on jostain muusta. Siitä, että Pehmeät kudokset ansaitsee enemmän. Että näin hengästyttävästi kuvattu äidin kuolema voisi olla jotain muuta kuin tiskaushetken puoliksi kuultu ja pian unohdettu ääniraita.

Kirjailija Jyrki Kiiskinen kirjoitti vuosia sitten sähkökirjojen vastaisen kolumnin, jossa hän rinnasti kirjat ihmisiin. Siinä hän totesi, että jos ihmistä todella rakastaa, ei riitä, että saa vain hänen sielunsa. Sitä usein haluaa myös ruumiin.

Kun Kalrströmin kirjassa vieläpä kirjoitetaan äidin konkreettisesta ruumiista, hajoavista kudoksista, tuntuu asiaankuuluvalta, että lukukokemuskin on nimenomaan konkreettinen, käsissä pideltävä.

Käy niin kuin kiven, kun se kuluu kosketuksesta / ajan aine muovautuu ja heitetään pois, / kun sinut lennätetään universumien halki / toivon, että ne todellakin halkeavat.

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset. Otava.

Venla Rossi on helsinkiläinen toimittaja ja kirjallisuuden maisteri, joka ei kirjoita enää runoja.