Sen piti olla täydellinen riippumattokirja. Sujuvasti etenevä hyvänmielen tarina, jota lukee mielellään – mutta ei kuitenkaan niin kiinnostava, että se estäisi päiväunille torkahtamista.

Tähän tehtävään olin valinnut Elisabeth Gilbertin liki 600-sivuisen historiallisen romaanin Tämä kokonainen maailmani. Gilbert tunnetaan erityisesti Eat, Pray, Love -teoksestaan, joka on kustantamon mukaan ”oman tien etsimisen moderni klassikko” (mainettaan parempi mutta silti hieman epäilyttävä teos). Lisäksi Gilbert on kirjoittanut self help -kirjoja ja noussut suosituksi inspiraatiopuhujaksi.

Paskanpuhumisen kuningatar, minä ajattelin. Voisin varmaan sekä viihtyä hänen kirjansa parissa että hieman alentuvaan sävyyn kommentoida sen laatua sosiaalisessa mediassa.

Valitettavasti noin 50 sivun jälkeen tajusin, että minua oli huijattu.

Huolimatta markkinointiosastojen ”ihastuttava lukuromaani” -henkäilyistä riippumatossa rintalastani päällä ei keikkunut viihde- tai lukuromaani. Sen sijaan tajuntaani upposi helteisenä iltapäivänä hitaasti se lannistava tieto, että halveksimani Elisabeth Gilbert oli näköjään kirjoittanut älykkään, hauskan ja kiinnostavan romaanin 1800-luvulla muka eläneestä sammal­tutkija Alma Whittakerista.

Älykäs, hauska ja kiinnostava eivät tietysti kerro juuri mitään. Mutta kuten todella hyvät kirjat yleensä, Tämä kokonainen maailmani ei helposti antaudu kuvailtavaksi.

Voisin toki sanoa, että se on kiehtova, välillä esimerkiksi Hilary Mantelin mieleen tuova aateromaani valistuksen ajasta ja siitä, mitä tuo ajanjakso merkitsi tiedeyhteisön kehittymiselle. Mutta se kuulostaa ihan todella tylsältä, eikö? Erityisesti, kun teoksessa ovat aika suuressa roolissa myös päähenkilö Alman itsetyydytyskohtaukset hänen kartanonsa sidontakomerossa. Ok, ehkä tuotakaan ei olisi pitänyt mainita. Se tuo ikävällä tavalla mieleen 50 Shades of Greyn. Mutta tapa, jolla seksuaalisuutta teoksessa kuvataan, saattaa kaiken kevyt­eroottisen viihdekirjallisuuden häpeään. Kun Gilbert kirjoittaa Alman seksuaalisuudesta, hän kirjoittaa kaikesta siitä, mitä seksi oikeasti merkitsee: pelosta, häpeästä, pettymyksistä, hauraudesta, kelpaamisesta, tyytymisestä.

Romaanin suurin ansio on kuitenkin se, miten kauniisti siinä puhutaan luonnosta ja kasvien rakastamisesta. Sammaleet merkitsevät Almalle lopulta enemmän kuin mikään muu ja niihin tiivistyy kaikki. Teoksen kieli on tarkkaa, kaunista ja välillä myös vähäeleisen humoristista. Se lienee suurelta osin paitsi Gilbertin itsensä, myös arvostetun kääntäjän Taina Helkamon ansiota.

Miksi minua sitten kirjan lukemisen jälkeen lähinnä hävettää? Siksi, että teoksen ansiot tuovat niin selvästi esiin omat ennakko­luuloni. Hieman asiaa auttaa, että en ole niiden kanssa yksin.

Kun alan googlata Gilbertin romaanista kirjoitettuja arvioita, huomaan, että niitä yhdistää kaksi asiaa. Ensinnäkin kriitikot ylistävät teosta varauksettomasti. Lisäksi he ovat yllättyneitä, niin kuin minäkin. Tällaista kirjaa ei odotettu, ei tältä kirjailijalta. Oltiin valmiita vinoilemaan, ei vaikuttumaan.

Harvoin kirjallisen maailman jäykät, ennakkoluuloiset rakenteet ovat tulleet esiin näin selkeästi. Humanisteilla on taipumusta syyttää luonnontieteilijöitä jäykästä ja joustamattomasta ajattelusta. Mutta hieman samalla tavalla kuin Alma lajittelee kirjassa sammallajikkeita, haluavat kriitikot ja toimittajat usein lokeroida kirjailijoita jo uran alkuvaiheessa ja sitten uskoa heidän pysyvän aina samanlaisina.

Todellisen luonnontieteilijän tulisi olla valmis muokkaamaan käsitystään maailmasta, jos hän saa siitä uutta tietoa. Ehkä kirjallisuusihmisetkin ovat, ainakin tällaisissa Gilbertin teoksen kaltaisissa poikkeustapauksissa, kun kerrankin sekä Guardian että New York Times ovat yhtä mieltä siitä, että kirja on nerokas. Mutta kuinka moni yhtä hyvä kirja jää kokonaan lukematta, koska se tai sen tekijä herättää vääriä mieli­kuvia?

”Sitten Alma nosti katseensa ja näki edessään kymmenittäin samanlaisia kivenlohkareita, enemmän kuin hän kykeni laskemaan: jokainen niistä oli yhtä lailla sammalten peitossa, jokainen hieman erilaisten. Hänestä tuntui, että hänen henkensä lakkasi kulkemasta. Tämä oli kokonainen maailma.”

Elisabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

(The Signature of All Things). Suom. Taina Helkamo. Gummerus, 2022.

Venla Rossi on helsinkiläinen toimittaja, joka ei osaa nimetä yhtään maailman 18 000:sta sammallajista.