Tänäkin keväänä suomalaiset euroviisufanit ­saavat nauttia Kalle Niemen, 67, persoonallisen poskettomista käännöslyriikoista. Niemi on toiminut Ylellä Eurovision laulukilpailun tekstittäjänä vuodesta 1991. Apu haastatteli Niemeä huhtikuun puolivälissä.

Aloitin Yleisradiolla freelancerina 1980-luvun lopulla, ja keväällä 1991 homma tavallaan tipahti syliini.

Suorien lähetysten tekeminen ei ollut kääntäjien keskuudessa kovinkaan suosittua, mutta suostuin mukaan, hullu kun olin.

Neljän tunnin suoran lähetyksen vetäminen on melko kovaa hommaa. Se on vähän kuin urheilusuoritus: valmistaudut mahdollisimman hyvin, ja sen jälkeen toivot vain parasta.

Vuosien varrelle on mahtunut monia yllätyksiä – ja todella monta huonoa biisiä!

No, Euroviisut ovat ihan oma juttunsa, enkä halua kappaleita sen enempää alkaa mollaamaan.

Mukana on tietysti monia ällöttäviäkin tekeleitä, mutta toisaalta viisuissa on paljon huumoria mukana.

Ja useimmiten ne kaikkein kamalimmat rällätykset ovat juuri niitä, jotka ­soivat päässä vielä viikkojenkin jälkeen. Mutta ainoastaan silloin olen aidosti pettynyt, kun joudun kääntämään huonon englanninkielisen tekstin.

Sellaisista ei tahdo saada monesti mitään tolkkua.

Teen käännökset aina nopeassa rykäyksessä: seitsemän-kahdeksan kappaleen päivävauhdilla, noin puoli tuntia per biisi. Sen enempää ei kerralla jaksa, muuten tulisi hulluksi.

Suhtaudun käännöstyöhön silti hyvin tunnollisesti, enkä heitä koskaan mitään vasemmalla kädellä.

Laitan esimerkiksi käännösteksteihin aina silloin riimit, kun alkukielisessäkin sanoituksessa on niitä käytetty. Ja tämä koskee ihan kaikkia maita aina Bosnia- Hertsegovinasta lähtien.

Tähän mun on lähes mahdotonta vastata. Jotkut katsojat saavat käännöksistä kiksejä, kun jotkut taas ajattelevat, että olipahan taas typerä teksti. Itse en koe niitä turhina.

Mielestäni kyse on yleisön palvelemisesta. Ohjelman seuraamisesta tulee kokemuksena täysin erilainen, jos et tiedä, mistä kappaleissa ­lauletaan.

No, ehdin jalkapallourani aikana jo tottua siihen, että oma naama on välillä lehdessä.

Enemmän ajattelen asiaa oman ammattikuntani kautta.

Esimerkiksi Yleisradiossa kääntäjien tilanne ei ole lainkaan hyvä. Töitä on koko ajan vähemmän, ja sen takia otan kaiken julkisuuden mielelläni vastaan. Haluan saada ammattikuntamme näkyviin.

Siitä olen silti suoraan sanoen ihmeissäni, että ihmiset tulevat vähän väliä kehumaan suomennoksiani.

Itse ajattelen, että kuka tahansa pystyisi samaan.

Ei se voita, mutta kyllä hän loppukilpailuun pääsee. Se on pääasia.

Tämänvuotista voittajaa en osaa vielä tässä vaiheessa (haastattelu tehtiin huhtikuussa) sanoa, sillä en ole kuunnellut muiden maiden edustuskappaleita.

Yleensä osaan arvata voittajan aika hyvin jo yhden kuuntelukierroksen perusteella.

Voittajaviisu erottuu muista kappaleista. Ei välttämättä sillä, että kyseessä olisi kaikkein paras kappale, mutta jollain tavalla svengaavin.

Ylivoimaisesti parasta oli päästä pelaamaan Liverpoolia vastaan Anfieldilla ­lokakuussa 1982.

Hävisimme sen matsin 5–0, mutta ei sillä ollut mitään merkitystä. Se oli ­kokemuksena niin mieletön.

Sai kokea, mitä huippujalkapallo kovimmillaan voi olla.

Eihän Suomessa silloin mitään ­ammattilaisia ollutkaan. Sen aikaiset huippumme olivat ihan paperia kansainvälisillä kentillä.

Helsingin Olympiastadionilla pelatun ensimmäisen ottelun voitimme silti 1–0.

Tsägällä tosin.

Ottelu pelattiin muutaman asteen ­pakkasessa ja englantilaiset huippu­pelaajat jäätyivät kentälle.

Itse saimme koko pelin aikana ehkä yksi tai kaksi hyökkäystä.

Liverpoolin Anfieldillä todellinen tasoero tuli sitten esiin. Siinä amatöörit kohtasivat ammattilaiset.

Työskentelin itse samaan aikaan ­englanninopettajana, ja Helsingissä ­pelattuun Liverpool-matsiinkin saavuin suoraan töistä.

Kerään maanisesti vanhoja cd-levyjä.

En käytä Spotifyta tai mitään muutakaan suoratoistopalvelua, sillä en halua tehdä musiikkiharrastuksestani tilkku­täkkiä.

Haluan nauttia musiikkini albumeina, en yksittäisinä biiseinä.