Alkuperäinen versio ilmestynyt 9.7.2017 – Päivitetty 22.5.2021

Euroviisujen loppukisasalissa istuminen on niitä hetkiä, jolloin isänmaallisuus nostaa päätään tai hätääntyy”, kirjoitti Avun viisukonkari Raila Kinnunen 1980-luvulla. Turha mainitakaan, kummalle puolelle Suomen 56-vuotias jeremiadi Eurovision laulukilpailuissa kallistuu.

Kertavoiton lisäksi paras sijoitus on kuudes, ja Itä-Euroopan tultua mukaan 1990-luvulla Suomi jäi joka toinen vuosi rannalle.

Viisikymmentä kertaa Suomi on lähtenyt voittajasuosikkina matkaan, mutta palannut 49 kertaa ilman mitaleita. Yhä uudelleen se on jättänyt hitit kotiin ja todistanut kansallisen erityislaatunsa mm. maineikkailla nollateoksilla Muistojeni laulu (1963), Aurinko laskee länteen (1965) ja Nuku pommiin (1982).

Se on Suomen luonto: mitä vähemmän pisteitä, sitä enemmän elossa. Hermosärkynä säteilevä viisutrauma saa ihmisen nöyrällä tavalla arvostamaan sitä, kun juontaja koko Euroopan kuullen lausuu ”Finland”. Se on se maa, josta ulkomaiset viisuhistoriikit niin harvoin kertovat, koska se maa ei ole mikään EBU-normaali. 

On sanottu, että suomalaiset ovat takapenkin ihmisiä, itseään aktiivisesti piinaava kansa, mutta kuunnelkaa tätä valintojen valoisaa sinfoniaa: Valoa ikkunassa, Tie uuteen päivään, Pump pump, Katson sineen taivaan, Fantasiaa, Sata salamaa, Missä miehet ratsastaa, Aina mun pitää. 

Missä muualla asuu näin satavuotias kansa?

Ah, 1960 – tuo viattomuuden ja vallankumousten vuosikymmen! Sieltä se kaikki alkoi. Laila Kinnusesta, Marion Rungista ja Laila Halmeesta, agraari-Suomen kaipuusta Euroopan valoihin – kauemmas kuin Ruotsiin, jonne puoli miljoonaa suomalaista pian lähtisi.

Suomi oli taistellut 1930-luvulla mongolivihjailuja vastaan, 1940-luvulla itänaapuria ja 1950-luvulla orastavaa suomettumista vastaan. Nyt nokka kääntyi länteen.

Kolme päivää ennen viisufinaalia 1961 Suomi sopi Genevessä EFTA-liitännäisjäsenyydestä. Oli aika aloittaa suomalaisen musiikin vapaakaupustelu, kuukausi ennen Juri Gagarinin lentoa. 

”Nyt syttyy kaunis uusi tähtönen”, lauloi Laila Kinnunen Cannesissa. Kuusi pistettä.

Suomi lähti euroviisuihin aikana, jolloin iskelmä vielä oli radiossa toisen luokan musiikkia, ihan siinä jazzin perälaudassa. Radiossa oli erityinen raati, joka karsi ”huonon” musiikin ohjelmista. Klassisen ja kevyen musiikin välillä oli juopa.

Tipitiin (1962) aikaan viisujen kevät oli vielä huoleton, miltei kotikutoinen. Neljä kameramiestä riitti välittämään mustavalkoiset kisat muutamalle kymmenelle miljoonalle katsojalle. Lehdistöä oli vähän, mutta Luxemburgin timanttirikkainta väkeä satamäärin. Viisut olivat arvokas seurapiiritapahtuma.

Suomelle sopi hyvin, että viisusääntöjen mukaan laulu oli esitettävä omalla kielellä. Englanti oli vasta oppikoululaisten huulilla ja kansainvälistävä interrail edessäpäin. 1960-luvun voitot tosin laulettiin viidesti ranskaksi. Suomen kieli oli kahdesti seitsemäs, kun maita oli vielä alle 15.

Apu-lehti oli mukana ensi kerran 1964, kun Caravellen lentoemännät tsemppasivat Lasse Mårtensonia Kööpenhaminaan: ”Ensimmäinen antoi viileän jääpalan otsalle, hermojen rauhoittamiseksi ennen kilpailua, toinen laatikollisen uljaita sikareja, kolmas kaksi pulloa samppanjaa menestyksen maljoiksi ja neljäs hymyili muuten vain ystävällisesti”, kirjoitti Pepe Klemola. 

Suomen viisuilmeessä kuului sodanjälkeisen Suomen ripeä kehitys: vapaa-ajan lisääntyminen – ”laiskureita laulattaa” (Lasse Mårtenson, 1964), vaurastumisen kasvattama tieliikenne, ”autot tulipunaiset, kalliit nahkaistuimet” (Ann-Christine, 1966), ja yleinen optimismi: ”Kuin silloin ennen on kaikki yhtä hyvin taas” (Jarkko ja Laura, 1969). Syystäkin amerikkalaisen ABC-yhtiön mies tiukkasi Jarkolta ja Lauralta. ”Mistä te suomalaiset olette keksineet tämän nopean romanttisen tyylin?”

Yksi hitti suomalaisilla oli: letkajenkka, jota yhtäkkiä hypittiin ympäri Eurooppaa kalleimpia yökerhoja myöten. 

Sitä suurempi oli järkytys, kun raadit – ”asiantuntijat” – vuonna 1965 torppasivat viisun, joka olisi kerralla voinut estää 50-vuotisen tappioputken synnyn. Katri Helenan mollijenkka Minne tuuli kuljettaa jäi Viktor Klimenkon jalkoihin, koska Aurinko laskee länteen oli synkempi – ja sanoittaja Reino Helismaa juuri kuollut. 

Pisteitä Napolista tuli 0. Viisut voitti – niin, Luxemburgin ilmiselvä letkajenkka!  Suomi olisi selvinnyt rakennemuutoksesta heittämällä, jos Katri Helena olisi käynyt kuittaamassa viisut jo tuolloin. Suomi olisi voittanut kisat kauan ennen Ruotsia ja Helsinki järjestänyt viisut keväällä 1966, jolloin Vanhalla laulettiin: ”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa!”

Apu oli mukana jälleen 1968, todistamassa Kristiina Hautalan tähtihetkeä. ”Lontoon parlamenttitalon kuuluisa kello Big Ben kävi vanhaan luotettavaan tahtiinsa. Meidän kellomme Lontoossa ei käynyt yhtä hyvin”, raportoi Sirkka Lassila laulun Kun kello käy menestystä. Kahdestoista.

Eurooppa ympärillä notkui ja natisi, Pariisin opiskelijalevottomuuksista Prahan miehitykseen ja Vanhan valtaukseen, mutta tärkeintä oli, että Jugoslavia toi viisuihin modulaation eli sävellajin vaihdoksen.

Seuraavana vuonna ihminen lensi Kuuhun, mutta suomalainen oli ihan maassa: kuusi pistettä. 

Vennamolaisuuden vyöryessä halki maan 1970 Suomi piti välivuoden euroviisuista. Riitti, että SMP sai yleisöäänestyksessä järisyttävät 266 000 ääntä – eikä voittanut sekään.

1970-luvulla miesten tukat alkoivat pidentyä, naisten hameenhelmat lyhentyä ja puvut kimallella. 

Suomelle tämä öljykriisin ja palavien aatteiden aikakausi tiesi voittokulkua Itä-Euroopassa. Jukka Kuoppamäki voitti DDR:n viisuissa kaksi vuotta putkeen, Marion Rung kahdesti Puolan Sopotissa. 

Lännessä Suomen erityislaatua ei edelleenkään tajuttu, vaikka maa liittyi EEC:hen 1973 – tom tom to-tom tom tom! – ja vuonna 1975 järjesti Euroopan turvallisuuskokouksen (ETYK), jossa Suomen edustaja Urho Kekkonen esiintyi vakuuttavasti. ”Hei, kundit, kuunnelkaa / tuota vanhaa jammaajaa”, lauloi Pihasoittajat Tukholmassa, englanniksi tosin. 74 pistettä. 

Marionin kuudes sija Luxemburgissa 1973 oli Suomen paras 45 vuoteen. Se piristi, koska ilmassa oli tyhjenevää maaseutua – Muistathan, Älä mene pois – ja ripeästi lähiöityvän Suomen rietasta ahtautta – ”pylly vasten pyllyä pump pump, siinä sitä jotakin on”. 

”Vapisevat kuin horkkatautiset”, kommentoi Ruotsin kapellimestari Sven-Olof Walldorf omiaan Avulle ennen kisaa Brightonissa keväällä 1974. Hän puhui kvartetista nimeltä Abba. ”Perjantaina iltapäivällä lähti jostain tieto jonka mukaan Ruotsi oli voittajasuosikki ja Suomelle povattiin toista sijaa”, Juhani Lehtisalo raportoi Avussa.

Abba voittikin. Carita Holmström sai neljä pistettä ja oli kolmastoista. Esityskieli vapautui vuosiksi 1973–76. Pihasoittajat viulu-ukkoineen hyödynsi sen, mutta Fredi ei purrut englanniksikaan – ”let your hip go hippety pump-pump” –, vaikka häntä veikattiin totutusti sijoille 1–5. 

”Harjoituksissa Fredin pumppu veti niin riemullisesti, että euroviisuorkesterin jäsenistä seitsemän siirsi Suomen välittömästi omissa veikkauksissaan ykköseksi”, kirjoitti Raila Kinnunen 1976. Sijoitus oli yhdestoista. Onneksi Silvia ja Kaarle Kustaa vihittiin kesällä. 

Jo varhain kisat alkoivat tuntua kukkarossa. Tanska, vuoden 1964 viisuisäntä, vetäytyi 12 vuodeksi pois kisoista. Ruotsi piti – kirottu Abba! – kotikisojensa jälkeen säästösyistä välivuoden. 

”Meillä ei ole varaa voittaa. Niin kuin ei ollut Irlannillakaan. Voitto viime vuonna oli heille tappio tänä vuonna”, tiivisti Avun Eino Leino palattuaan Dublinista 1971. 

”Suomen Erkki Pohjanheimo ja Heikki Seppälä sanoivat, että tuskin, tuskin olisi Suomi mukana ensi vuonna, jos voitto kotiin tulisi”, vahvisti Raila Kinnunen Tukholmasta 1975 – ikään kuin sellainen vaara olisi olemassa.

Kustannuksia oli pakko ryhtyä jakamaan kolmessa kantokykyluokassa, Suomi keskimmäisessä. 

Monica Aspelundin Lapponiasta (1977) kolmiviivaisine g-nuotteineen tuli Suomen ainoa laulu, joka ennen Lordia on yksinään johtanut finaalia – tosin vain ensimmäisten pisteiden jälkeen. 

”Sytytin tupakan ja ajattelin, että huonommin menee tämän jälkeen”, Aspelund kommentoi. Suomi alkoi siirtyä hätätilasta elvytykseen. Inflaatio laukkasi, lakot riehuivat. Kekkonen kävi rajan takana sopimassa Kostamuksen rakentamisesta ja voitti viimeiset vaalinsa 1978, ääniä 259. 

1970-luku päättyi Jerusalemiin, jossa juuri oli solmittu rauha Egyptin kanssa.  ”Kun isäntämaa Israel oli ottanut toisen euroviisuvoittonsa, huojui Jerusalemin kisahallin edessä kymmenittäin nuoria, jotka lauloivat että Hallelujah. Kivääri kädessä”, Raila Kinnunen kirjoitti. 

Vuonna 1980 alkoi egoismin, kasinotalouden ja syntikkapopin, mutta myös vastarinnan vuosikymmen. 

Koijärvellä oli metelöity. Juha Mieto hävisi ruotsalaiselle sadasosasekunnin ja Vesa-Matti Loiri irlantilaiselle 137 pistettä, mutta Marokolle vain pisteen. 

”Huilumiestä kuunnellessa käy niin, että sitä katselee kuin yhden miehen näytöstä, pällistelee Veskun osaamista. Ja kun kappale on loppunut, huomaa, ettei siitä jäänyt nuottiakaan kuulijalle, kaikki oli Veskun ja Veskua”, Raila Kinnunen analysoi. 

Muutenkin maailma asettui voimalla uuteen asentoon.  ”Täs on yksi juttu teille, / ehkä outo homma täällä”, lauloi Riki Sorsa harlekiinipuvussaan 1981, jolloin Kekkonen yllättäen väistyi ja teki tilaa Mauno Koivistolle. ”Se soundi on kuin pommi.”

Ja kun asiantuntijat lähettivät Kojon hakemaan nolla pistettä Englannista 1982, kylmä sota näytti jakautuneet kasvonsa: Länsi-Saksan rauhanlaulu Ein bißchen Frieden voitti, mutta puolueettoman Suomen pommilaulu jäi viimeiseksi, vaikka siinä oli viisuhistorian ensimmäinen rock-kitarasoolo.

”Ajattelin, että tämä on jengille tärkeä asia: älkää heittäkö ydinkakkaa meidän päälle”, Kojo sanoi. 

Herttaisen Nicolen laulaessa viisulavalla rauhasta, brittien sotaveneet olivat jo matkalla Falklandin saarille Atlantilla.

USA ja Neuvostoliitto täyttivät Eurooppaa ohjuksilla, vaikka ikääntyneet neuvostojohtajat alkoivat kuolla nopeutettuun tahtiin. Uudistaja Mihail Gorbatšov oli kompastua Tšernobyliin 1986.

Suomen rospuuttoa eivät lievittäneet Ami Aspelundin tai Kirkan sijoitukset kymppisakkiin, mutta Eurooppa itse oli lujassa liikkeessä, jota Vicky Rosti ennakoi Brysselissä 1987: ”Sata salamaa iskee tulta ja koko maailma räjähtää.” 

Kuukautta myöhemmin Ronald Reagan julisti Berliinissä: ”Herra Gorbatšov, repikää alas tämä muuri!” 

Muutama päivä ennen viisuja 1989 Unkari alkoi purkaa piikkilanka-aitojaan, ja puolessa vuodessa itäblokki oli hajallaan kuin Kari Kuivalaisen pisteet.

Anneli Saariston seitsemäs tila Lausannessa oli rapsakka hyvästi suomalaisen kerskakulutuksen vuosikymmenelle ja koko hyvinvointivaltiolle: ”Minä sammutin elämän janoa vaan, minä osasin onnea anoa vaan, jälkeen kaiken nyt saatan sen sanoa vaan: La dolce vita.”

Suomi velkaantui. Tuli 1990-luvun lama, armoton Yamma Yamma ja Hullu yö, kriisien ja kelluvan rahan vuosikymmenen. Neuvostoliitto hajosi, ja Suomi suljettiin euroviisuista joka toinen vuosi, kun Itä-Eurooppa kiilasi ohi oikealta ja vasemmalta. 

Tuskin CatCat sai keväällä 1994 laulettua ”bye bye baby, baby goodbye”, kun kansa jo syksyllä äänesti Suomen unioniin. Maa kallistui idästä länteen, euroviisut lännestä itään. Suomi janosi molempiin, mutta jäi rannalle kevään 1995 viisuista ja voitti kostoksi jääkiekon MM-kultaa.

Suomen lamaa syvensi se, että hiljan viisuperheeseen liittynyt Viro lauloi tuon tuostakin kuuden sakkiin, kerran voittajaksikin – paremmin kuin Suomi 50 vuoteen! Puola oli heti ensiyrittämällä (1994) toinen. 

Edes Tallinnassa ei pärjätty, vaikka Laura Voutilainen – ensimmäisenä suomalaisena ikinä – vähensi lavalla vaatetustaan, ja vaikka ”Viron lehdistö otti Lauran kultatytökseen”, kuten Hannu Koskela todisti.

Venäjä lähetti kisoihin öljymiljardöörin tyttäriä, taitoluistelun olympiavoittajia ja lopulta pieniä suomensukuisia mummoja – ja hekin tulivat toiseksi. Emme me.

22 vuotta kisojen varmin lähtijä oli Ossi Runne, joka sitkeästi piiskasi euroviisuorkesterista kaikki otettavissa olevat sävyt. Musiikki oli elävää, ylevää ja Suomessa tehtyä. 

Olli Ahvenlahden tarttuessa puikkoon 1990 orkesteriperinne oli jo murtumassa. Taustanauhojen ja orkesterin salakavala sekakäyttö levisi.  

Kun orkesteri 1990-luvun lopulla vihdoin lakkautettiin, kokonainen aikakausi katosi. Euroviisuista tuli siististi tuotettua karaokea, teollista kilpalaulantaa, jossa kansallisia kaikuja kuului enää jossain Balkanin ja Välimeren alueen lauluissa. 

Vuonna 1999 myös euroviisujen kielimuuri murtui lopullisesti. Sen jälkeen suomea on kuultu vain kolmesti. Ainoa voittokin tuli englanniksi ja naamareissa. 

Viisut siirtyivät puhelinäänestykseen. Sillä haluttiin vähentää lehmänkauppoja ja lahjontaa, mutta saatiinkin entistä vahvemmat leirit – Itä-Eurooppa, Balkan, Välimeren alue, Pohjoismaat.

Voittaja oli kerrankin Suomi: valtaosa Euroopan puhelimista oli nokioita ja Nokia viidesosa Suomen taloudesta.

Yamma Yamman jälkeen Apukin menetti uskonsa ja kiersi kisoja enää satunnaisesti. Suomalainen rock valloitti jo maailmaa – HIM, Nightwish, The Rasmus – mutta eurolavoilla tuli turpaan tauotta, vaikka olisi lähettänyt itse Jari Sillanpään.

Lordistakin Apu lähti vuonna 2006 tekemään vain ilmiöjuttua: hirviöt Kreikassa. Moni toimittaja palasi kotiin jo semifinaalien jälkeen, että tämä tästä, mutta Juha Itkonen ja kuvaaja Joonas Brandt toivat kotiin hikisen sensaation.

”Pedon pommi”, huusi Avun kansi. ”Hirviön tassu pyyhkäisi yli koko maanosan, repi rautaesiripunkin riekaleiksi.”

Sibeliuksen, Mannerheimin ja Raimo Helmisen rinnalle saatiin uusia kansallissankareita: Lordi, Kita, Ox, Awa, Amen – ja euroviisupisteiden maailmanennätys, 292!  Suomi oli äkkiä Euroopan kartalla ja Helsingin Kauppatorilla suurin tungos sotien jälkeen.  ”On oudolla tavalla luonnollista, että kun Suomi viimein Euroviisut voittaa, se tapahtuu koko muun maanosan yhteisellä päätöksellä. Ainoastaan Armenia, Monaco ja Albania jättävät monsterit nollille”, Itkonen kirjoitti.

Erityisen terapeuttista oli se, että toiseksi jäi nimenomaan Venäjä – talvisodan hopeamitali kirkastui hetkessä. 

Helsinki järjesti 12 miljoonan euron kisat 2007 – ja viisitoista parasta laulua tuli Itä-Euroopasta! Senaatintorilla 50 000 ihmistä huusi Hanna Pakarisen mukana Leave Me Alone (Jätä minut rauhaan), ja niin Eurooppa tekikin. Suomi palasi normaalitasolleen, sijoitukset: 17–22–25–karsiutuminen–21–karsiutuminen–24…

”Hyljätty morsian”, otsikoi Tuomas Marjamäki palattuaan Krista Siegfridsin viisukeikalta Malmöstä 2013. ”Naapuritkin käänsivät selkänsä Suomelle.”

Niin kävi Pertti Kurikan Nimipäivillekin 2015, vaikka laulu oli viisuhistorian lyhin.  ”Esitys teki sen, mitä punkin kuuluukin tehdä – jakaa mielipiteitä, herättää vastarintaa ja torjuntaa. Eurooppa hylkäsi ennakkoluulottoman Suomen”, Apu kirjoitti. 

”Elämä on semmoista, että jotkut voittaa jossain ja jotkut häviää jossain asioissa, ja sille ei voi kertakaikkisesti mitään”, totesi solisti Kari Aalto.

56 vuotta on mennyt kuin siivilään. Ylemmän keskiluokan pukujuhlista on kuoriutunut kaoottinen karnevaali, jossa kaikkea voi, jos viitsii. 

Matkan varrella on kuultu 1400 laulua ja nähty kultakenkiä, tuulikoneita, pyrotekniikkaa, napaan asti avattuja leninkejä, hamsteripyöriä, pölynimureita ja parrakkaita naisia. Yhä pienemmäksi on ihminen muuttunut tuhansien lamppujen, led-seinien ja jättiestradien  keskellä. 

Maailman suurinta laulukilpailua katsoo lähes 200 miljoonaa ihmistä Irlannista Azerbaidžaniin ja Kiinasta Australiaan. Jos rajalinja ennen kulki etelän ja pohjoisen välillä, nyt nokittelee länsi itää. Jos joskus oli 16 maata, niin nyt on 43. 

Euroviisujen uutta aikaa kuvasti Azerbaidžanin laulu 2012: säveltäjät ja tanssijat olivat Ruotsista ja toinen solisti Lontoosta. Aitoa kansain musiikkia. 

Azerbaidžanin sijoitus viisuissa oli 1/42, demokraattisten maiden listalla 140/167. Sekin kertoi, että viisuilla on suuri sydän.  

Ja Suomi – tämä vatuloinnin ja kaiken maailman dosenttien maa – on saanut Euroopalta yli 1900 pistettä, ollut yhdeksän kertaa viimeinen, kuudesti seitsemän sakissa ja kerran podiumilla. 

Softenginen yhdestoista tila Kööpenhaminassa 2014  on Lordin jälkeen Suomen kirkkain saavutus suhteessa osanottajamäärään - Something Better. 

Siitä huolimatta Suomi on maailman viidenneksi onnellisin maa. Norja, se onnellisin, on ollut 14 kertaa kärkiseitsikossa ja voittanut kolmesti. 

Lordin ohella Suomen suurin voitto euroviisuissa on Heikki Seppälän kehittämä nykyinen douze points -pistelaskujärjestelmä vuodelta 1975. Myös ympäri maailmaa levittäytynyt viisufanikerhojen verkosto (OGAE) on suomalaista juurta.

Tärkeämpää kuin menestys on osallistuminen. Se antaa kaunoisen tunteen siitä, että kuulumme eurooppalaiseen perheeseen, vaikkakin sen outona perheenjäsenenä.  Ei huono menestys huono asia ole. Sehän osoittaa, ettemme suostu lähettämään kisoihin ihan mitä tahansa, vaikka välillä siltä vaikuttaakin. 

Voitto toisi vain kalliit kisat, jotka heikentäisivät Suomen kikyä, himmentäisivät hirviöiden arvoa ja tekisivät leuhkaksi. Ponnistelkaamme, että asiat eivät menisi näin. Eli kuten tämän vuoden viisussa pyydämme: ”Mustarastas, älä laula ikkunani alla, lennä jonnekin muualle.”

Eurovision laulukilpailun finaali Rotterdamissa 22.5.2021 klo 22. Suomea edustaa Blind Channel kappaleella Dark Side.

Päivitetty 22.5.2021 – Alkuperäinen versio ilmestynyt 9.7.2017