Intiaanien luurangot, muumiot, hiustukot ja esineet kaivettiin esiin vuonna 1891. Asialla oli ruotsinsuomalainen geologi Gustaf Nordenskiöld, joka matkaili Mesa Verden kallioalueella Coloradossa.

Hän teki arkeologiset kaivaukset ja löysi 600 intiaanien esinettä 1200-1300-luvuilta. Esineistö päätyi mutkan kautta Suomeen. Kokoelma on huomattavan laaja. Siihen kuuluu osia 20 vainajasta.

Mesa Verden intiaanien kallioasumukset ovat nykyään turistinähtävyys ja Unescon maailmanperintökohde. Vuosien varrella Suomessa vierailleet amerikkalaiset matkailijat ovat toivoneet näkevänsä intiaanien esineistöä Kansallismuseon näyttelyissä. He ovat ihmetelleet ja kyselleet.

Tiedusteluita alkoi tulla museoista Coloradosta ja Arizonasta. Yhdysvaltojen alkuperäisväestöön kuuluvien hopi-intiaanien järjestöt alkoivat pyytää ihmisjäänteiden kotiuttamista. Kaikki kyselyt eivät ole olleet sävyltään mukavia.

Presidenttien Sauli Niinistön ja Donald Trumpin tapaaminen viime lokakuussa nosti Mesa Vede -kokoelman valtiollisen tason puheenaiheeksi ja vauhditti palautuspyyntöä. Byrokratia hyydytti vauhdin, mutta tänä vuonna palautus kuitenkin onnistuu.

Kansallismuseon väkeä on mietityttänyt, kenelle muinaiset jäänteet pitäisi käytännössä antaa.

– Ei ole selkeää yhtä etnistä tai kulttuurista ryhmää, jolle hauta-aineisto suoranaisesti kuuluisi. Selvitämme seuraavaksi, mille taholle ne luovutetaan ja mitä niille sen jälkeen tapahtuu, Kansallismuseon intendentti Heli Lahdentausta sanoo.

On päädytty siihen, että ne palautetaan hopi-intiaaneille haudattavaksi Mesa Verden luonnonpuistoon. Tosin hopi-intiaaneja edustaa useampi ryhmittymä.

Amerikan alkuperäisväestön kulttuurissa ajatellaan, että hautaamaton vainaja on juuttunut elämän ja kuoleman välitilaan. Sielun pitäisi päästä vapauteen ja kostuttamaan maata sadepisaroina osana luonnon kiertokulkua.

– Mitään julkista anteeksipyyntöä meidän ei tarvitse esittää, koska esineiden ja jäänteiden ottaminen on ollut aikanaan täysin laillinen teko, Lahdentausta sanoo.

Nyt palautettavat 100 hautaesinettä ovat esillä näyttelyssä 1.3.2020 saakka Kansallismuseon ilmaisessa näyttelyssä. Vainajia ei eettisistä syistä esitellä, eivätkä ne ole koskaan olleet näytteillä.

Kulttuuriperinnön palauttaminen alkuperämaihin tai alkuperäisille omistajille on kansainvälinen puheenaihe.

Kreikka vaati viime vuonna British Museumia palauttamaan Parthenonin temppelin patsaat. Museo ei aio luopua aarteistaan, kuten ei moni muukaan mahtimuseo.

Suomen Kansallismuseolla on Australian aborginaalien rituaaliesineitä. Aborginaalien tutkimuksesta vastaava Institute of Aborginal and Torres Strait Islanders Studies otti yhteyttä keväällä 2019 ja ehdotti keskustelua palauttamisesta Australian alkuperäisille asukkaille. Neuvottelut eivät ole vielä alkaneet.

Kotimaan sisälläkin tapahtuu. Saamelaisten noin 2 600 esinettä siirretään Kansallismuseosta Inariin saamelaisen kulttuurin Siida-museoon. Kansallismuseo ja Siida ovat molemmat valtion museoita.

Kun Niinistö matkaa ensi kesänä Namibiaan maiden välisten suhteiden 150-vuotisjuhliin, mukaan lähtee pyhä kivi. Suomalainen lähetyssaarnaaja anasti palan Ondongan kuningaskunnan valtakunnankivestä ja toi Suomeen 1800-luvulla. Aluksi se oli Lähetysmuseon kokoelmissa, josta se siirtyi Kansallismuseoon.

Paikallisten mielestä pyhän kiven ottaminen on pyhäinhäväistys. Suomesta on jo aiemmin palautettu Namibiaan kaksi rituaalikiveä.

Suoranainen varkaus ei ole tavallisin syy siihen, että Suomen valtion museoissa on jo kadonneiden tai hiipuneiden alkuperäiskansojen esineitä.

Kiinnostava tausta on Etholénin alaskalaisella kokoelmalla, kertoo Kansallismuseon intendentti Pilvi Vainonen artikkelissaan Kysymyksiä kulttuuriperinnön repatriaatiosta. Se on hankittu aikana, jolloin sekä Alaska että Suomi olivat osa Venäjää. Venäläinen siirtomaahallinto oli alkanut muuttaa perinteistä elämänmuotoa Alaskassa.

Venäjän armeijan everstinä toimineen C.G. Mannerheimin maineikas vakoilumatka Aasiaan tuotti upean kokoelman Suomeen. Tähän esineistöön ei liity pyyntöjä eikä palautushanketta.

Maailmanmatkaaja Helinä Rautavaara keräsi Suomen suurimman kokoelman länsiafrikkalaisia esineitä ja teki löytöjä monien vanhojen kulttuurien parissa. Rautavaaran museossa Espoossa ei ole aineistoa, johon kohdistuisi palautuspaineita.

– Museomme pyrkii tekemään yhteistyötä kokoelmien lähdeyhteisöjen kanssa. Lähdeyhteisöllä tarkoitetaan niitä yhteisöjä, tai heidän jälkeläisiään, joilta museon aineisto on aikoinaan hankittu. Tällä tavoin museo saa parhaiten tietoa eri esineiden kulttuurisesti hyväksyttävistä säilytys-, käsittely-, ja esitystavoista, museonjohtaja Ilona Niinikangas kertoo.

Jotkin esineet museo on päättänyt pitää poissa näyttelyistä. Tiibetiläiset pääkallomaljat ja muut ihmisten osia mahdollisesti sisältävät esineet eivät pääse enää esille.

Helsinkiläisellä Didrichsenin museolla on huomattava esikolumbiaaninen kokoelma. Meksikolaiset, eteläamerikkalaiset ja maya-kulttuurin esineet on hankittu huutokaupoista 1960-luvulta alkaen. Museon perustajat olivat taiteenystäviä ja keräilijöitä.

Museon intendentin Maria Didrichsenin mukaan näyttelyiden avajaisissa vierailee usein ministereitä maista, joiden muinaisten kansojen esineitä museo esittelee.

– He ovat pitäneet kulttuuritekona sitä, että esineet ovat kaikkien nähtävänä, intendentti Maria Didrichsen kertoo.

Esineillä on alkuperäisten kansojen jälkipolville yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja tunteellinen merkitys. Pilvi Vainosen mukaan esineiden palautuminen kotiin nostaa mieliin tukahdutetun historian, rakentaa yhteyttä menneisyyteen ja vaikuttaa identiteetin muodostamiseen.

Nykyisin kulttuuriperinnön laitonta maastavientiä ja vietyjen esineiden palauttamista säätelevät kansalliset ja kansainväliset sopimukset, lait sekä eettiset ohjeet. Myös palautusprosessit ovat säädeltyjä.