Harva makaa leikkaussalin pöydällä yhtä viileän rauhallisena kuin Jarno Mört, 37. Vaaleanvihreään sairaalakaapuun pukeutunut it-insinööri seuraa tarkkaavaisena, kun hoitohenkilökunta valmistautuu (mitäpä tuota kaunistelemaan) kaivamaan häneltä silmän päästä.

Vihdoinkin, Mört ajattelee helpottuneena: napatkaa se irti. Silmä on ollut jo vuosia voimakkaasti ulkoneva ja täysin sokea.

Leikkaava lääkäri ei ole vielä paikalla, kun anestesiahoitaja alkaa valmistella nukutusainetta. Mört katsoo häntä terveellä silmällään ja sanoo virnistäen, mutta vakavissaan:

– Sano Tommille, ettei sitten innostu liikaa. Pitäydytään alkuperäisessä leikkaussuunnitelmassa.

Tuttavallinen sinuttelu kertoo kaiken olennaisen Mörtin terveyshistoriasta: sairaalassa on tullut rampattua lähes 20 vuotta, parhaillaan eletään marraskuuta 2017. Mutta epätietoisuus ja rajut kipukohtaukset eivät ole vieneet mieheltä huumorintajua.

Hoitaja nyökkää nauraen ja lupaa tarvittaessa vähän toppuutella. Kukaan ei kuitenkaan tiedä varmuudella, mitä operaatio tulee vaatimaan. Tärkeintä on turvata vasemman silmän näkökyky.

Nukutusaine alkaa virrata Mörtin elimistöön. Heräänköhän tästä enää, neljän lapsen isä pohtii laskiessaan viimeisiä sekunteja, jotka edeltävät läpitunkevaa pimeyttä.

1, 2, 3, 4...

Taistelu kipua vastaan alkaa armeijan kasarmilla Kajaanissa, vuonna 1999. 19-vuotias alokas havahtuu myöhään yöllä punkassaan päänsärkyyn, joka on läpitunkevuudessaan hirvittävä.

– Sitä on vaikea kuvailla. Aivan saakelisti se sattui, tiivistää mies, joka ei vähästä valita.

Erikoista on kivun toispuoleisuus: kaikki särky keskittyy pään oikealle puolelle. Kohtaus kestää tunteja. Sitten se loppuu, yhtä äkillisesti kuin alkoikin – vain palatakseen joitakin päiviä myöhemmin takaisin.

Sinnikäs Mört marssii armeijan läpi, vaikka pahimmillaan kohtauksia on viikoittain. Lääkärit epäilevät syyksi migreeniä ja poskiontelontulehduksia, joita hänellä on toistuvasti. Huhutaan, että armeijan tuvat ovat homeessa. Alokkaat siirretään väistötiloihin.

Kohtaukset eivät lakkaa armeijan jälkeenkään, kun Lapista kotoisin oleva Mört muuttaa pääkaupunkiseudulle opiskelemaan ohjelmistotekniikkaa. Kivuista huolimatta hän menestyy opinnoissaan hyvin, ja pojat Lassi ja Leevi syntyvät 2000-luvun alkupuolella. Perhe-elämä on aivan tavallista – joskin pojat oppivat varhain, että kun isään sattuu, täytyy leikkiä hiljaa.

Hiljaisia ovat myös lääkärit. Kun Mörtiä alkavat kiusata jatkuvat, rajut silmätulehdukset, he ovat entistä enemmän ymmällään. Miksi tämä mies ei parane?

Lopulta, 2000-luvun puolivälissä hänestä otetaan ct-kuvat. Niissä havaitaan, että oikean silmän taakse on pesiytynyt kutsumaton vieras. Koepalasta ilmenee, että kyseessä ei varsinaisesti ole kasvain, vaan jonkinlainen tulehdusmassa.

Lääkärin sanojen mukaan se on kovaa kuin betoni – ja sitä on paljon.

2010-luvun lähestyessä Mört alkaa huomata, että silmässä on jokin vialla myös ulkoisesti.

Muutos on tapahtunut vähitellen, mutta enää siitä ei voi erehtyä. Silmä on alkanut pullistua päästä ja kääntyä vinoon.

Lääkärit yrittävät tehdä silmämunalle tilaa kovertamalla rustoa silmän ympäriltä ja poistamalla tulehdusmassaa. Silmän taakse mennään operoimaan nenän kautta ja silmäpielestä. Mutta massa on tuskastuttavan kovaa.

– En tiedä millä poralla ne on sitä siellä louhineet, Mört hymähtää.

Tilannetta vaikeuttaa se, että massa painaa lihas- ja näköhermoja, joten sitä ei voida poistaa tarpeeksi, jotta silmä palautuisi takaisin normaaliksi.

Kun kosmeettiset haitat käyvät yhä ilmeisemmiksi, Mört ilmoittaa lääkäreille olevansa valmis silmämunanpoistoon. Lääkärit ovat haluttomia ryhtymään operaatioon. He elättelevät toivetta, että silmä voitaisiin vielä pelastaa.

– Se oli sellaista viivytystaistelua. Odotettiin, että lääketiede kehittyisi tarpeeksi.

Kipukohtauksia rauhoitetaan kortisonihoidoilla. Niillä on tympeitä sivuvaikutuksia: kehoon kertyvä neste lihottaa ja luut haurastuvat. Kylkiluut alkavat napsahdella poikki.

Onneksi vastonkäymisten vastapainona on perhe. 2010-luvun alussa Mörtille syntyy kaksi tytärtä, Saga ja Inari.

Myös miehen ura it-konsulttina ja yrittäjänä on menestyksekäs. Mört on mukana johtamassa, suunnittelemassa ja rakentamassa yritysten, valtiollisten instituutioiden ja poliitikkojen verkkojärjestelmiä. Sosiaalinen luonne ei anna sairauden eristää, vaikka Mört huomaakin välttelevänsä esimerkiksi valokuvausta.

– Urani ei olisi ollut niin nousujohteinen, jos en uskaltaisi kohdata ihmisiä. Sairaus ei ole vaikuttanut siihen millään tavalla.

Palataan leikkaussaliin.

Mört on syvässä unessa. Lääkäri ja hoitajat työskentelevät hänen silmänsä parissa keskittyneinä.

Tilanne näyttää hyvältä: kuten potilaan kanssa on sovittu, luomet pystytään säilyttämään ja kuukauden paranemisajan jälkeen silmäkuoppaan voidaan istuttaa proteesi.

Lihashermot eivät vahingoitu leikkauksessa, joten on mahdollista, että proteesi saadaan tulevaisuudessa liikkumaan niiden mukana.

Jos tilanne olisi ollut pahempi ja tulehdusmassa olisi uhannut vasemman silmän näkökykyä, Mörtille olisi pitänyt tehdä totaalisilmänpoisto. Silloin silmämunan lisäksi olisi koverrettu pois kaikki muukin, aina luomia myöten. Proteesi olisi tullut kiinni silmälaseihin ja itse silmäkuoppa jäänyt ontoksi.

Sitä Mört ei halunnut.

– Kuvittele, jos kasvoissa olisi golfpallon kokoinen reikä. Ei näytä kovin luonnolliselta.

Mikä Mörtin sairaus oikeastaan on ja mistä se johtuu? Lähes 20 vuoden tutkimusten jälkeen vastauksen kuvittelisi jo löytyneen – mutta ei.

– Ei sitä kukaan vieläkään satavarmasti tiedä.

Yksi mahdollinen diagnoosi on vasta 2000-luvulla lääketieteellisen nimen saanut IgG4+. Sairaudelle on ominaista aiheuttaa ”pseudotuumoria”, joka muuntuu ajan myötä kovaksi, rappeutuneeksi tulehdusmassaksi.

Tulehdus voi keskittyä minne tahansa kropassa. Jarno Mörtin kohdalla kyseessä on pitkäaikainen silmäkuopan tulehdus.

Hän on tietonsa mukaan ensimmäinen Suomessa tavattu kaltaisensa tapaus. Sittemmin on ilmennyt muutama muukin.

Kokenut silmälääkäri on myöntänyt hänelle avoimesti:

– Olet haasteellisin tapaus, joka minulla on ollut koko urani aikana.

Muisto saa Mörtin virnistämään.

– Ei kait siinä. Pääsin valiojoukkoon.

Tammikuu 2018. Hyvinkäällä sijaitsevasta vanhasta navetasta entisöidyssä, kodikkaassa asuinhuoneistossa käyskentelee tyytyväinen isäntä. Erityisen viihtyisä on Mörtin värikäs miesluola, jossa hän työskentelee ja rentoutuu soittamalla kitaraa.

Mies itsekin näyttää hyvältä. Silmäluomet eivät ole vielä täysin palautuneet pullistuneen silmän aiheuttamasta venymisestä ja toipumisprosessi on vielä kesken. Parannus aiempaan tilanteeseen on silti huomattava, kaikin puolin.

– Leikkauksen jälkeen olen tajunnut, että oikeastaan mulla oli ollut koko ajan taustalla sellainen pieni kipu, johon olin vain turtunut. Nyt sitä ei enää ole.

Kaikkea silmäntakaista tulehdusmassaa ei saatu poistettua leikkauksessa. Yhtään kipukohtausta ei kuitenkaan ole tullut.

Mört tuijottaa mietteliäänä eteensä.

– Ei kipua. Käsittämätöntä.

Haastattelu alkaa olla lopussa. Vilkaisen yhtä miehen kitaroista.

– Soittaisitko jotakin?

–No en minä… No voin minä, Mört naurahtaa ja tarttuu soittimeen.

Sävelet kajahtelevat työhuoneen seinistä toiveikkaasti. Seinät ovat yhtä siniset kuin miehen silmät.

Vaikkakin toisen silmän sinisyys on oikeastaan illuusio; häkellyttävän tarkka valokuva terveestä silmästä. Se on vedostettu proteesin pintaan kuin kopio kallisarvoisesta taideteoksesta.