Anja Pohjola, 92, ja Liisamaija Laaksonen, 85, saapuvat Töölössä sijaitsevaan Eliteen, ravintolaan, joka on aika lailla saman ikäinen kuin vieraansa. Elite perustettiin vuonna 1932 ja muutti kuusi vuotta myöhemmin nykyisille sijoilleen. Anja syntyi vuosi ennen ravintolan perustamista, Liisamaija sen muuttovuonna.

Kotikulmiensa kantaravintolaan saapuneet ystävykset ja kollegat ovat tunteneet toisensa kuuden vuosikymmenen ajan. He tutustuivat toisiinsa saadessaan 1960-luvun alussa yhtä aikaa kiinnitykset Ylen Televisioteatterissa.

– Voi, meitä oli hieno joukko! Emma Väänänen, Toivo Mäkelä, Irma Seikkula ja edesmennyt aviomieheni Pehr-Olof Sirén. Siellä on näyttelijöitä kaiken ikäisiä, ei tarvinnut nuorten näytellä vanhoja hahmoja, aloittaa Pohjola.

– Kun oven avasit, niin siinä olivat Lasse Pöysti, Birgitta Ulfsson, Oraviston Matti, Paavo Pentikäinen, Marita Nordberg, Maija-Leena Soinne, Åke Lindman. Ja Seppo Wallin ohjasi, Liisamaija jatkaa.

– Onhan me kuljettu pitkä tie, Liisamaija sanoo.

– On tehty virheitä ja onnistuttu, molemmista oppii, Anja jatkaa.

– Kyllä. Sen takia minua ärsyttää, että nykyisin moni kutsuu itseään näyttelijäksi jonkin telkkarivilahduksen perusteella. En minäkään ole kampaaja, jos laitan papiljotit siskoni tukkaan, napauttaa Liisamaija.

Elävien ja edesmenneiden kertaaminen jää hetkeksi kesken, kun tarjoilija saapuu. Molemmat ottavat kalaa.

Anja sai Televisioteatterista paitsi pitkäaikaisen työpaikan, myös elämänsä rakkauden. Näyttelijä, sodan käynyt Pehr-Olof Sirén oli ehtinyt ennen televisioon siirtymistään olla freelancerina monissa teattereissa. Liisamaija oli löytänyt tulevan miehensä ja lastensa isän, varatuomari Raimo Kaitueen jo koulutyttönä.

Molemmat menettivät puolisonsa verrattain varhain. Raimo Kaitue kuoli liikenneonnettomuudessa Saksassa 1978, Pehr-Olof Sirén menehtyi vähän päälle kuusikymppisenä vuonna 1986.

– Muistan, kun Raimo kuoli. Tavattiin aamulla Merimiehenkadun harjoitushuoneella ja sinä sanoit, että on niin paha aavistus, varmasti jotain ikävää on tapahtunut. Lähdit aiemmin harjoituksista ja kun me Pärren kanssa lähdettiin, oli Raimon kuolema jo iltapäivälehdissä. Sittenhän me tultiin porukalla sun luo, Anja kertaa.

– Minäkin muistan, kun Pärre lähti. Hän oli lämmin, herrasmies, aina ystävällinen ja loistava näyttelijä. Ja kauhean hyvä ruuanlaittaja, miten hyvää oli Pärren tekemä sinappi! Ja tekin rakastitte toisianne niin paljon, huokaa Liisamaija.

– Niin me tehtiin. Hänen kuoltuaan en saanut unta. Poltin yötä myöten tupakkaa. Sitten muutin nykyiseen asuntooni, teetin kalliin remontin ja lopetin tupakoinnin, Anja sanoo.

Leskeytymisen nostama suru musersi molempia. Molemmat selvisivät, mutta ikävä jäi. Sama pätee myös moniin edesmenneisiin ystäviin ja kollegoihin. Edesmenneet palaavat mieliin paitsi muistoissa ja puheissa, myös unissa.

Eivät Anja ja Liisamaija silti vain menneissä roiku.

– Me soitellaan toisillemme paljon. Jos en minä soita Anjalle, niin Anja soittaa ja sanoo, että pane telkkari päälle ja kato, siellä menee se tai se ohjelma! Hän on edelleen samanlainen kuin sillon, kun vuonna 1963 häneen tutustuin. Ulospäin suuntautunut, hyvä ja rakas ystävä, Liisamaija arvioi ystäväänsä.

Naiset käyvät yhdessä täällä Elitessä, välillä teatterissakin. Ja keskustelevat näkemästään. Välillä kiitellen, välillä vähän moitiskellen.

– Artikulaatio, siitä me usein puhumme. Minulla suhisee korvissa, mutta moni muukin on sanonut, että siinä olisi nuoremmille näyttelijöille parantamisen paikka. Vaikka onhan siellä kauhean lahjakkaita ihmisiä, sanoo Anja.

– Kyllä lahjakkuudet erottuvat. Sitä näyttelijällä on oltava luonnostaan, synnyinlahjanaan. Sitä ei voi korvata millään tutkinnolla. Ja kutsumusta on oltava, tahtoa, halua kehittyä, jatkaa Liisamaija.

Liisamaijalta ja Anjalta niitä kaikkia löytyi silloin, kun he thalian teille hakeutuivat.

– Tai no kutsumusta ja tahtoa ainakin oli, kun pidin ensimmäisen oman lausuntailtani 18-vuotiaana. Äiti kähersi hellakoukulla hiukseni ja isä minua esteli, että ”älä mene sinne teatteriin – ne on niitä Punaisen Myllyn touhuja. Yöt lauletaan ja näytellään huonolla palkalla”, Liisamaija nauraa.

– Minua kyllä kannustettiin kotona. Tai äiti kannusti. Hän olisi halunnut itsekin näyttelijäksi, mutta ei hänellä ollut aikanaan mahdollisuuksia. Linnanmäellä minä uraani aloittelin, osallistuin nuorten lausuntakilpailuun. Ensin lausuin Kanteletarta ja siinä pärjäsin, sitten vaihdoin (kirjailija) Kalle Väänäseen ja jäin toiseksi, hykertelee Anja.

– Kyllä mä aina ajattelin, että Teatterikouluun menen. Ajattelin sinne pääseväni keinolla millä hyvänsä. Olin niin itteeni täynnä. No minä en käynyt teatterikoulua, teatteriin pääsin kyllä. Itseäni täynnä olin varmasti minäkin, koska ei minulla muita ammattivaihtoehtoja edes ollu. Aluksi olin semmonen ”lahjakas mutta”. Se tarkoitti sitä, että arvosteluissa kirjoitettiin neiti Pohjolan olevan lahjakas, mutta...

Muisteloita rakastetuilla näyttelijättärillä riittää. Ei ole ihme, että elämäkertoja heiltä on kärtetty. Molemmat ovat kieltäytyneet kunniasta, eivätkä usko mieliensä muuttuvan.

Mutta ainahan tässä ruokailun sivussa voi vähän muistella.

Ja aloittaa nyt vaikka siitä, kun he aloittivat uraansa Televisioteatterissa 60 vuotta sitten.

– Se oli vuosi 1963. Olin valmistunut Teatterikoulusta ja minua pyydettiin Turkuun ja Kotkaan ja Kansallisteatterin Arvi Kivimaa tarjosi välikirjaa. Palkka oli niin pieni, että en olisi sillä elänyt. Sitten pyydettiin televisioon ja lähdin. Palkka oli paljon parempi, mutta ennen kaikkea houkutteli televisiotyö. Ihan sen takia, etten tiennyt siitä mitään, oli ihana oppia uutta, nauraa Liisamaija.

Anja oli ehtinyt näytellä ennen näköradioon siirtymistä jo 14 vuotta eri teattereissa, mutta kameran edessä työskenteleminen oli hänelle yhtä tuntematonta kuin Laaksoselle.

– Minulle oli ennustaja Aino Kassinen sanonut, että saan vielä tehdä töitä teatterissa, joka on Suomen näkyvin ja suurin. Ja näin kävi. Oltiin pionereeja. Televisioteatterin kuvaajat olivat kyllä entisiä filmikuvaajia, Anja muistelee.

Noihin aikoihin ensimmäistä tv-antennia viriteltiin yhä useamman kodon katolle. Töitä riitti ja tv-teatterin skaala ylsi klassikoista uutuusnäytelmiin, komedioista draamoihin. Vakituisten näyttelijöiden lisäksi Televisioteatterissa nähtiin vierailijoita Tauno Palosta – Elite-ravintolan tunnetuin kanta-asiakas – lähtien. Jälkipolville pioneerien työstä jäi todistuskappaleita hävyttömän vähän.

– Jotain lähetettiin suorana ja loput jyrättiin, kun kerran esitetyn päälle nauhoitettiin uutta. Töistäni vuosien 1963 ja 1967 väliltä on jäljellä vain muutama juttu. Stig Törnroosin ohjaama Anna Christiekin tuhottiin. Sen naispääosaa eivät ole tietääkseni kameralle tehneet kuin Greta Garbo ja minä, tuumii Anja.

Liisamaijan varhaistöistä Yle Areenasta löytyvät ainakin Kuukausi maalla -näytelmä ja tv-musikaali Ruma Elsa. Niihin aikoihin monien näytelmien päälle nauhoitettiin uutta.

– 70-luvun televisionäytelmiä ei enää jyrätty, mutta ei meille niinä vuosina kovin hyviä töitä tarjottu. Stalinismi tuli Televisioteatteriinkin. Kyllähän me oltais voitu äärivasemmistolaisten kanssa töitä tehdä, mutta ei oikein ollut mitä tehdä, tuumaa Liisamaija.

Niiden aikojen muistelu ei enää huvita kumpaakaan.

– Puhutaanko ennemmin 80-luvusta, kun sä päätit kirjottaa meille näytelmän, ehdottaa Anja.

Siis Lumikit? huudahtaa Liisamaija.

– Niin. Se oli ihana ja on vieläkin.

– No meillä oli loistavia naisia talo täynnä ja kaikilla hyvien roolien puutetta. Halusin kirjoittaa jutun, jossa olisi hyviä naisrooleja ja jokaiselle tähtihetkensä.

– Muistan, kun sitä luettiin Yleisradion saunatuvassa…

– Joo ja minä jännitin, että mitä te muut siitä tykkäätte, sanoo Liisamaija.

– Kyllä me tykättiin, myhäilee Anja.

Yleisökin tykkäsi. Liisamaijan kirjoittama ja Hannu Kahakorven vuonna 1986 ohjaama tv-elokuva Lumikit on klassikko, joka voitti 1. palkinnon Monte Carlon tv-festivaaleilla, kilvassa oli 27 muuta näytelmää.

Sairaalan samaan potilashuoneeseen joutuneiden naisten elämää vuorokauden ajan kuvaava lämmin ja koskettavaa tarinaa on esitetty paljon myös teatterien lavoilla.

Laaksonen kirjoitti televisiolle muutakin – esimerkiksi draamat Irti maasta, Viisi tytärtäni ja Kiinnisidottu.

– Usein minulta kysytään, että koska on seuraavan kirjoittamasi jutun aika. En ole voinut vastata, kuin että en osaa sanoa. On pari hyvää ideaa, mutta saa nähdä. Televisiomaailma on muuttunut niin paljon. Televisioteatteriakaan ei enää ole. Surullista.

Mutta tehdyt kestävät yhtä kauan kuin tekijöidensä ja kat­sojiensa muisti.

– Yhtenä päivänä lähdin kampaajalle, olin myöhässä ja oli kiire. Tuntematon mies tuli kadulla vastaan ja pysähtyi kiittelemään televisioelokuvasta Laahus. Sanoin, että hetkinen, se tehtiin 70-luvulla. Mies myönsi ja jatkoi Laahuksen analysoimista. Ei siinä kohtaa voi muuta kuin olla kiitollinen ja miettiä, ettei sitäkään turhan takia tehty, Anja sanoo.

Muikut ja lohisopat on syöty, jälkiruokakahvit juotu. Anja ja Liisamaija sopivat seuraavasta teatterivisiitistä. Nyt he menevät katsomon puolelle, mutta ei lavalle nouseminenkaan tai kameran eteen astuminen poissuljettua ole.

– Olen tehnyt monena vuonna Kansallisteatteriin äitienpäiväksi esityksen ja viime vuonna pyysin Anjan mukaan. Hän esitti Maria Jotunin Hilda Husson monologin ja yleisö nauroi kaksinkerroin. Aijjai, loistavaa, Liisamaija kehuu.

Uusia töitä naiset ottavat vastaan harkiten. Kieltäytyäkin he osaavat.

– Tarjouksiakin on kyllä ollut, mutta vähän. Ei nuoret meitä enää tunne, arvioi Anja.

Toisaalta molemmat tietävät, että merkittävä rooli voi napsahtaa eteen hyvinkin yllättäen.

Ei Anja arvannut Hyvät herrat -tv-sarjaan lähtiessään kohoavansa vuosien saatossa valtakunnan selänpesijäksi. Eikä Liisamaija osannut kuvitella, että Merimiehenkadun harjoitushuoneessa 60-luvulla syntynyt laulu Pienenä tyttönä nousisi aikansa suureksi hitiksi.

– Tarja-Tuulikki Tarsala pyysi minua soittamaan jotain. Runsaan parin tunnin päästä Pienenä tyttönä oli valmis. Se oli listakakkonen, esitimme sitä Tarsiksen ja Iiris-Lilja Lassilan kanssa Stidit-triolla, kiersimme juhannuksena lentokoneella keikoilla. Voi luoja, semmoset rippakintut ja oltiin kuin maailmantähdet!

Tuttu portsari ojentaa takit ja ystävykset lähtevät koteihinsa. Ehkä he ovat yhteyksissä jo illalla. Joka tapauksessa juttu jatkuu siitä, mihin se nyt jäi. Sellaista on ystävyys.

Meikki Raili Hulkkonen. Hiukset Kirsi Kamila. Tyyli Niina Nuorivaara. Asut ja asusteet Anja: frillahelmainen mekko: Ulla Popoken / Lorella, hopearannerengas: Koruateljee Nagual. Puuvillainen kauluspaita: Knowledge Cotton Apparel / Nudge. Asut asusteet Liisamaija: Kevyt collegemekko: Karvinen / Annkai; Hopeiset korvakorut, Koruateljee Nagual, Vesiputouskauluksinen paita, Gestuz / Stockmann. Lavastus Tuomas Nortema. Bobo-nojatuoli, Hakola.