Ihmiset tuntuvat rakastavan sääntöjä, mittaamista ja numeroita, koska ne lisäävät hallinnan tunnetta. Syö oikein ja liiku enemmän ovat ohjeita, jotka jokainen laihduttaja on taatusti joskus kuullut. Lääketiede ja biologia eivät kuitenkaan tunne absoluuttisia totuuksia, jotka pätisivät jokaiseen ihmiskehoon aina samalla tavalla. Sen vuoksi kuulen potilaideni kysyvän aika ajoin: ”Miksi en laihdu, vaikka syön alle kulutukseni?”

Jokainen keho on ainutlaatuinen, toisin kuin rantabulevardin t-paita, jonka pesu­lapussa lukee one size fits all. Kehon toiminnassa tapahtuu kaiken aikaa monimutkaisia solu- ja molekyyli­tason reaktioita, joista suurinta osaa ihminen ei todennäköisesti tiedosta lainkaan. Ihminen huomaa lähinnä monimutkaisten reaktioiden selkeät lopputulemat ja niiden seuraukset, kuten esimerkiksi janon, nälän, väsymyksen ja vessahädän.

Toki tietyt sairaudet kehittävät tarpeen ja kyvyn tarkkailla hieman tarkemmin oman kehon toimintaa. Hyvä esimerkki ovat ykköstyypin diabeetikot, jotka ovat oppineet tunnistamaan ajoissa mahdollisen verensokerin laskun ja säätelemään syömistään ja insuliini­annoksiaan mittaustulosten mukaan. Harva ei-diabeetikko pystyisi sanomaan suoralta kädeltä, minkälainen verensokeritaso itsellä on juuri nyt – en minä ainakaan pysty.

Onnistunut painonpudotus voi olla helppoa, mutta laihduttaminen on ani harvoin niin yksinkertaista matematiikkaa kuin ”syö vähemmän kuin kulutat” -yhtälössä. Taustalla vaikuttaa biologisia mekanismeja. Kun ihminen ryhtyy laihduttamaan, energiansaanti, rasvamassa ja rasvaton massa vähenevät, jolloin aineenvaihdunta hidastuu ja nälkää lisäävien hormonien määrä kasvaa. Stressi, tietyt sairaudet, ikääntyminen, vaihdevuodet ja univaje voivat vaikeuttaa kilojen karistamista, vaikka söisi alle kulutuksensa.

Lääkärinä haluan muistuttaa, että kaloreiden määrä ei kerro ruoan ravintoarvoa. Puutostiloja voi syntyä, jos keskittyy laskemaan kaloreita eikä huomioi ruokien ravintosisältöä. Pitkään on myös luultu, että rasvakudos on kuin takapihan romuvarasto, toisin sanoen passiivinen ylijäämäsäilö turhalle energialle. Tutkimustieto on kuitenkin osoittanut, että näin ei ole. Rasvasolut ovat nimittäin hyvin aktiivisia soluja. Ne tuottavat muun muassa ­kymmeniä aktiivisia hormoneja, jotka säätelevät energia-aineenvaihduntaa.

Painonpudotuksessa rasvasolut ovat kuin toisiinsa sitoutunut aviopari: ne pitävät viimeiseen asti kiinni omastaan. Rasva­solut kykenevät muuttamaan toimintaansa sen mukaan, mitä ja miten ihminen syö. Solut luopuvat sisältämästään rasvasta vasta, kun energiamäärä on ollut tarpeeksi pieni kulutukseen verrattuna riittävän kauan.

Liian tiukassa laihdutuskuurissa piilee monta vaaraa. Yksi niistä on se, että elimistö nappaa energiansa lihassolujen varastoista sitkeäpintaisen rasva­kudoksen sijaan. En ole tähän mennessä kohdannut yhtään ihmistä, joka haluaisi laihduttaa lihaksiaan! Jos lihaskudos vähenee laihduttaessa, se vaikuttaa ­haitallisesti elimistön toimintaan – eikä vähiten siksi, että perusaineenvaihdunnan energiantarve pienenee. Tällöin lihomisen todennäköisyys kasvaa lähtötilanteeseen verrattuna. Ja kuten tiedetään, mitä enemmän ikää on, sitä haitallisempaa lihaskato on aineenvaihdunnan ja ­toimintakyvyn kannalta.

Ruoka ja syöminen ovat myös paljon muuta kuin kaloreita ja energiaa. Kalorien vahtaaminen ohjaa huomiota pois kehon nälkä- ja kylläisyysviestien kuuntelusta eli intuitiivisen ja joustavan syömisen ­taidosta, johon kuuluu rento asenne ­syömiseen ja ruoasta nauttimiseen.

Kysyjälle toivon, että olet onnistuneen laihdutuksen päätteeksi saanut pidettyä kehosi haluamassasi (tasa)painossa. Harva meistä suhtautuu laihduttamiseen yhtä käytännöllisesti kuin auton katsastamiseen tai vuotuiseen hammaslääkärikäyntiin, joka on vain hoidettava alta pois. Painonnousuun, siinä missä laihtumiseenkin, on syynsä. Jotta voisi saavuttaa ja pysyä toivomassaan painossa, täytyy myös ymmärtää, miksi paino on alun perin lähtenyt nousuun. Siihen vaikuttavat tekijät täytyy käydä läpi.