Noloutta, häpeää ja huonommuuden tunnetta. Nuo kirpeät tunteet Virpi ja Esko Salmi muistavat yhä vahvimmin ajasta, jolloin he odottivat lapsiaan – kuusi pitkää vuotta. Sukulaiset ja tuttavat kyselivät hyvää tarkoittaen, että milloin. Joko olisi aika, ja miksi ihmeessä ei?

Virpille ja Eskolle oli ollut päivänselvää, että he saisivat lapsia. Ei kaksi nuorta muuta osannut kuvitellakaan. It-alalla työskennellyt pari meni naimisiin vuonna 1984. Häiden jälkeen he muuttivat molempien kotiseudulle Satakuntaan. Kaikki oli valmiina lapsia varten, omenapuutkin pihamaalla.

”Lapsettomuusepäilyyn liittyvät tutkimukset alkoivat jo noin vuoden yrittämisen jälkeen. Tuota aikaa rytmittivät siittiöiden talteenotot ja joka kuukausi mielessä tapahtunut lapsen hautaus. Seksielämästä hiipui spontaanius, huomio kiinnittyi oikean ajankohdan metsästämiseen”, Esko kertoo.

Aikaan mahtui myös huumoria. Virpi ja Esko muistelevat, miten he eräänä talviaamuna veivät siemennestettä analysoitavaksi. Kovan pakkasen vuoksi kalliit sukusolut pakattiin kananmunakennoihin ja käärittiin sanomalehtiin.

”Hiljalleen alkoi tuntua siltä, että elämä oli jäämässä vajaaksi. Tunsin itseni huonoksi ja hävetti, vaikka varsinaista syytä lapsettomuuteen ei löytynyt”, Esko muistelee tilannetta miehen näkökulmasta.

Viimeinen pisara

Avioparin keskinäinen sitoutuminen oli kuitenkin niin vahvalla pohjalla, ettei kummankaan mielessä edes käynyt, että jonkun muun kanssa perheen perustaminen olisi voinut onnistua paremmin.

”Lapsettomuuden kohdalla olemme varjeltuneet siltä, että olisimme syytelleet toisiamme. Se on ollut kummallekin niin herkkä paikka, ettei kumpikaan ole halunnut käyttää sitä lyömäaseena”, Esko jatkaa.

Kerran tutkimuksissa ollessaan Virpi joutui – tai pääsi – sairaalahuoneeseen, jossa muut potilaat olivat kokeneet keskenmenon.

”Se pysähdytti ajattelemaan, että vaikka hedelmöitys onnistuisikin, niin mikään ei takaisi raskauden onnellista loppua.”

Virpi alkoi miettiä, miksi taistella luontoa vastaan, kun maailmassa on niin paljon hoivaa tarvitsevia lapsia. Taistelulle tuli piste, kun ovulaatio osui viikonloppuun.

”Inseminaatiohoitoa ei vielä tuolloin annettu viikonloppuisin. Tuli tunne, että eiköhän se ollut siinä. Kehon tarkkailu sai loppua. Elämän tulee kuitenkin olla elämää eikä ainaista aikatauluttamista.”

Molempien mielessä alkoi kypsyä ajatus sijoitetusta tai adoptoidusta lapsesta.

Kohtaaminen lastenkodissa

Kuinka te uskallatte ottaa jonkun vieraan lapsen, tuttavat ihmettelivät, kun Esko ja Virpi puhuivat ajatuksestaan ryhtyä sijaisvanhemmiksi.

”Joskus teki mieli kysyä, tietääkö kysyjä omista lapsistaan, mitä heistä tulee ja millaisia haasteita heidän kanssaan joutuu kohtaamaan. Vaikeuksia voi tulla yhtä lailla biologisten lasten kanssa”, Virpi huomauttaa.

Esko ja Virpi kävivät Pelastakaa Lapset ry:ssä sijaisvanhemmuuden neuvonnassa. Eräällä käynnillä sosiaalityöntekijä kysyi, ikään kuin puolihuolimattomasti, olivatko he koskaan ajatelleet kahden lapsen ottamista.

Pian Eskolla ja Virpillä oli kädessään kaksossisarusten, tytön ja pojan, valokuvat ja osoite, lastenkoti. Elettiin kevättalvea 1990. Virpi liikuttuu yhä, kun hän palauttaa mieleensä ensikohtaamisen lastenkodissa. Kaksoset olivat ehtineet asua siellä vuoden.

Paikalla oli kaksi työntekijää, joista toinen oli lasten omahoitaja. Lasten tullessa huoneeseen tyttö nopeampana kirmaisi hoitajan syliin. Poika suostui aprikoinnin jälkeen Virpin syliin.

”Häneltä oli jäänyt jälkiruokakin väliin, kun häntä jännitti ’uuden äidin ja iskän’ kohtaaminen niin paljon”, Virpi muistelee.

”Minä en nähnyt muuta kuin ne ihanat lapset.”

Äitiydestä tuli suorittamista

Tutustumisaika kesti kaksi kuukautta. Tulevat vanhemmat vierailivat viikoittain lastenkodissa. Virpi järjesti työkuvionsa niin, että saattoi jäädä viideksitoista kuukaudeksi kotiin.

”Vaikka tunteiden tasolla koimme myös epävarmuutta, päällimmäisenä muistona on odottamisen ilo”, Esko sanoo.

Virpin työtoveri totesi tuolloin, että on aivan sama, miten lapsen saa: odottava äiti käyttäytyy aina yhtä hullaantuneesti lastenvaatekaupoissa. Esko puolestaan muistelee, miten riemullista oli tutkailla kauppojen lego- ja leikkikaluhyllyjä.

Samaan aikaan Virpiä ja Eskoa mietitytti, miten hypätä liikkuvan junan kyytiin. Lapset olivat jo nelivuotiaita ja kantoivat mukanaan monenlaisia kokemuksia.

Vanhemmuuden ensimmäiset kuukaudet olivat Virpille stressaavia. Esko jatkoi töissä entiseen tapaan, ja Virpi oli kotona lasten kanssa. Aluksi Virpi jännitti uutta arkirytmiä. Lapsille oli ensiarvoisen tärkeää kokea arjen rutiinit.

”Äitiys oli minulle suorittamista. Aamiaisen jälkeen aloin miettiä lounasta ja lounaan jälkeen välipalaa”, Virpi muistelee nauraen.

Kun ensimmäinen tapaaminen biologisten vanhempien kanssa lähestyi, poika kirjoitti pieneen liitutauluun kaikkien uusien perheenjäsentensä nimet ja ympäröi ne viivalla ikään kuin kysyen, onhan tämä näin. Ollaanhan me perhe?

”Hetki veti sanattomaksi. Voiko lapsi, joka oli juuri täyttänyt viisi ja osasi kirjoittaa meidän nimemme, enää syvemmin kysyä kuulumistaan perheeseen”, Esko muistelee.

Alkuajat paljastivat, kuinka konkreettisesti pieni lapsi asiat kokee.

”Olimme kertoneet heille, että he asuvat kanssamme niin kauan, kunnes kasvavat isoiksi ja pystyvät huolehtimaan itsestään. Eräänä aamuna tyttö maistoi puuroaan vain vähän ja toi lautasensa tiskipöydälle. Hän oli huolissaan veljestään, miten tämä ottaa jo toista lautasellista – ja kasvaa kohta isoksi ja joutuu pois.”

“Et sinä ole minun äiti”

Noin puolentoista vuoden kuluttua sosiaalityöntekijä kysyi, haluaisivatko Esko ja Virpi adoptoida lapset. Aloite oli tullut lasten biologisilta vanhemmilta.

”Ei ollut vaihtoehtoa. Koimme, että lapset aivan aidosti kuuluivat perheeseemme, joten ajatus ei pelottanut”, Esko sanoo.

Aiemmin kaikkiin lapsia koskeviin asioihin oli pitänyt saada lupa sosiaalityöntekijöiltä ja biologisilta vanhemmilta. Lupien pyyntö loppui adoptiopäätökseen. Alkoi täydellinen vastuu lapsista ja heidän tulevaisuudestaan. Pelokkaana taloon tulleista tytöstä ja pojasta kasvoi heidän omia lapsiaan. Toinen on aivan kuin isänsä ja toinen kuin äitinsä.

”Olemme puhuneet adoptiosta avoimesti, mutta silti ihmisille tulee yhä yllätyksenä, että eivätkö meidän lapset olekaan ’omia’”, Esko kertoo.

”Emme ole halunneet tehdä polustamme numeroa, olemme halunneet olla perhe muiden joukossa.”

Kun lapset olivat murrosiässä, Esko ja Virpi joutuivat myöntämään, etteivät he pärjää. Tyttären repiessä itseään irti he kokivat suuria avuttomuuden ja hädän tunteita.

”Ethän sinä edes ole minun äiti” -lause kuultiin useaan kertaan noina vuosina. Itsetuhoisuus, imu epäsosiaaliseen seuraan ja rajattomuus karkailuineen iskivät vasten kasvoja. Arki oli raskasta ja viikonloput kuluivat pelonsekaisten tunteiden vallassa. Kuorman kasvaessa peli piti viheltää poikki. Tarvittiin ammattiapua.

”Oli tuskallistakin miettiä, mikä on ’normaalia’ murkkuikäisen uhmaa, ja mikä ei”, Esko sanoo.

Murrosikä ja syyllisyys

Tilanne meni niin vaikeaksi, että tarvittiin tyttären muutto väliaikaisesti kodin ulkopuolelle.

”Päätös oli raskas. Kokeeko tyttäremme jälleen hylkäämisen? Syyllisyytemme oli valtava, emme jaksaneetkaan. Mutta siitäkin kokemuksesta pääsimme eteenpäin. Pyrimme aina pitämään portin auki, vaikka lapsi välillä halusikin pistää välit poikki – tai ainakin niin sen koimme”, Virpi sanoo.

Jonkinlainen keskusteluyhteys oli kuitenkin olemassa. Virpi ja Esko saivat tukea myös vanhempien vertaisryhmästä, jonka ammattivetäjä osasi luotsata keskustelua eteenpäin. Ryhmä voimaannutti. Kriisin keskellä parisuhteelle ei ollut aikaa eikä energiaa.

”Paljon oli jäänyt puhumattomia sanoja”, Esko toteaa.

Virpi ja Esko osallistuivat parisuhteen tunnekommunikaatioon keskittyvään viikonloppuun.

”Siellä ei ollut ryhmätöitä, vaan kukin pari pohti alustusten pohjalta omaa suhdettaan, välillä yksin ja välillä yhdessä”, Virpi kertoo.

Kokemus oli järisyttävä. Aivan kuin uusi maailma olisi avautunut, kun kerrottiin, että tunteet eivät ole oikeita tai vääriä, ja että tunteet ovat kokijalleen totta.

”Olemme oppineet ymmärtämään toisiamme aivan eri tavalla ja tasolla. Parisuhteesta on kasvanut todellinen arjen voimavara”, Esko ja Virpi pohtivat.

”Mitä parempi ja vahvempi vanhempien keskinäinen suhde on, sitä turvallisempi lapsen on varttua. Uskomme vahvasti, että myös sijoitettujen lasten kohdalla on näin.”

Tytär alkoi murrosiässä etsiä juuriaan, pojalle sama vaihe tuli myöhemmin.

”Olemme tukeneet heitä yhteyden ottamisessa biologisiin sukulaisiin, mutta valitettavasti siinä on tullut myös takaiskuja. Sukulainen ei olekaan halunnut tavata. Se on kova paikka herkässä iässä olevalle nuorelle. Toki joukkoon mahtuu hyviä kokemuksia.”

Onko täydellisiä vanhempia?

Kun kaksoset täyttivät kahdeksantoista, heistä tuli täysi-ikäisiä, itsestään vastuussa olevia aikuisia. Teoriassa.

“Yhdessä yössä tapahtuu paljon, ja toisaalta ei mitään”, Esko Salmi miettii.

Virpi ja Esko ovat oppineet lapsiltaan, että hyvä elämä voi olla muutakin kuin normielämää. Isojen vastoinkäymistenkin keskellä voi elää hyvää elämää.

”Lapset eivät tarvitse täydellisiä vanhempia. Jokaiselle annetaan omanlaisensa polku kuljettavaksi. Jotta meistä on tullut tällaisia, olemme tarvinneet tämän polun.”

Juuri näiden lasten ja adoptiovanhemmuuden myötä Esko lähti kulkemaan tietä, joka johti ammatinvaihtoon viidenkymmen vuoden iässä. Nykyisin hän työskentelee työnohjaajana omassa yrityksessään.

”Minua kiinnostaa, mitä ihmisen käyttäytymisen taakse kätkeytyy ja mitä hän vuorovaikutuksellaan kertoo itsestään. Autan asiakastani kohtaamaan ajatuksia ja tunteita, joita työ ja työyhteisö hänessä herättävät. Työstämme vuorovaikutuksen haasteita, omien rajojen etsimistä, työn aiheuttamaa tunnekuormitusta ja työssä jaksamista.”

Isovanhemmuuden onni

Lapsettomuuden työstäminen ei loppunut adoptioon. Se on kulkenut mukana läpi vuosien.

”Pahin kriisi täytyy olla käsitelty ennen kuin voi ryhtyä sijais- tai adoptiovanhemmaksi. Oma lapsettomuus täytyy hyväksyä ilman katkeruutta”, Esko sanoo.

”Silti on pitkä prosessi hyväksyä, että omasta naiseudesta jää yksi toivottu osa kokematta”, Virpi jatkaa.

Kun tyttären ja pojan perheissä alettiin odottaa lapsia, Virpi sai tavallaan elää mukana sen, mitä itseltä oli jäänyt kokematta. Samalla hän tunsi avuttomuutta, kun ei osannut myötäelää raskautta ja vauva- arkea. Hänellä ei ollut kokemusta, jota jakaa.

”Isovanhemmuuden myötä lapsettomuus viivähti jälleen sylissäni. Jos biologinen sukuni ei jatkukaan, niin tunnesuku jatkuu. En voi kuvitella, että biologiset lapsenlapset voisivat olla yhtään sen rakkaampia kuin mitä nämä pojanvesselit ovat”, Virpi sanoo.

Toimittaja: Mervi Juusola Kuvat: Ari Ijäs

Juttu Julkaistu Eevan numerossa 01/2014.