Merja Minkkinen, 57, tarjoaa kahvipöydässä lautasellisen tuoreita voisarvia. Syön hyvällä ruokahalulla ja huomaan samalla tarkkailevani, syökö hän itse yhtään. Häpeän ajatuksiani. Jos ihmisellä on joskus ollut syömishäiriö, ei hänellä enää tarvitse olla sitä. Sama kuin istuisin raitistuneen alkoholistin seurassa juomassa viiniä, ja tarkkailisin hänen ilmeitään: tekisikö hänenkin mieli.

”Alkoholismi ja syömishäiriöt ovat toistensa sukulaisia”, sanoo Merja tyynesti.

”Sekä alkoholisti että bulimikko ovat sairastuneet riippuvuuteen. Molemmat ovat myös loistavia valehtelijoita mitä heidän sairauteensa tulee.”

Tämä nainen totisesti tietää, mistä puhuu. Äiti oli alkoholisti, ja Merja itse niin pahasti syömishäiriöinen, että joutui kymmenen vuoden ajan olemaan hoidossa mielisairaalassa.

”Äitisuhteeni oli traumaattinen. Äitini oli onneton ihminen. Avioliitto oli hänelle pettymys, ja ensimmäinen tytär oli pettymys. Muistutin liikaa isääni ja siksi muistutin myös äitiä koko ajan hänen huonosta liitostaan.”

Merja sanoo, että äiti kyllä tavallaan rakasti häntä, mutta myös vihasi. Merjasta tuntui katkeralta huomata, että se, jota hän itse rakastaa niin paljon, onkin hänelle lähes koko ajan vihainen. Äiti sai ennustamattomia raivokohtauksia, ja Merja oli aina syyllinen. Hän koki olevansa syyllinen silloinkin, kun ei ymmärtänyt, mistä äidin raivokohtaus oli saanut alkunsa. Niinpä oli loogista, että tytär koki äidin juomisenkin olevan hänen syytään.

”Arvelen, että toisaalta toin äidin elämään helpotusta. Olin aina paikalla, ja hän saattoi purkaa minuun, lapseensa, kaiken sen raivon, mitä tunsi miestään kohtaan. Olin liiankin valmis ottamaan niskoilleni syyn siitä, että hänellä oli paha olo.”

Kun äiti hoki, että tytär on samanlainen kuin isänsä, itseriittoinen, itsekeskeinen ja omahyväinen, se sattui. Äiti väitti, ettei tytär välittänyt kenestäkään.

”Uskoin itsekin näin, kun sitä aina päähäni iskostettiin. Uskoin olevani itsekäs ja paha ihminen, joka oli kyvytön rakastamaan ketään. Itse asiassa rakastin äitiä koko ajan. Se rakkaus torjuttiin, ja kun äiti kielsi minut, hän uskotteli, että minä muka kielsin hänet.”

”Koin pienestä pitäen olevani äidille pettymys. Olin luokkani paras oppilas, ja äiti vei minut 10-vuotiaana pyrkimään Helsingin arvostetuimpaan oppikouluun, Suomalaiseen yhteiskouluun. Äiti oli prepannut minua omalla tyylillään, eli hän moitti ja huusi suureen ääneen, jos en osannut. Kokeet kestivät kaksi päivää, ja minulla oli koko ajan vatsa hyvin kipeä. En päässyt kouluun. Tunsin aiheuttaneeni taas äidille kauhean pettymyksen. En ollut kelvollinen hänen tyttärekseen.”

“Lihava kuin tynnyri”

Merja pääsi Alppilan yhteiskouluun parhailla pisteillä. Luokkatovereiden silmissä sellainen oppilas oli pinko ja opettajien mielistelijä. Merja oli koulukiusattu koko keskikoulun ja 12-vuotiaana hän alkoi lihoa.

Neljätoistavuotiaana hän oli jo hyvin pyöreä. Hän söi kaiket päivät koulusta tultuaan.

”Minulla oli koulussa kaksi ystävää. Toinen heistä kirjoitti listan ulkonäköni virheistä. Ensimmäisessä kohdassa luki: ’Lihava kuin tynnyri, läskit melkein pursuaa ulos nahoista. Nämä ovat positiivisia ominaisuuksia, jos tarkoitetaan rotusikaa, mutta jos puhutaan ihmisestä….’ ”

”Nauroin tekonaurua listan nähdessäni. Minulla ei ollut muita ystäviä, joten en uskaltanut lopettaa niin sanottua ystävyyttä. Mieleeni iskostui kuitenkin vuosikymmeniksi tulikirjaimin ’lihava kuin tynnyri – rotusika’.”

Merja jatkoi syömistä ja äidin juominen kiihtyi. Merjan isä, Olavi Hurri, työskenteli muun muassa Me-lehden päätoimittajana ja Työväen Sivistysliiton pääsihteerinä. Perheeseen kuului myös Merjaa pari vuotta nuorempi sisko. Vanhemmat riitelivät tauotta, muun muassa äidin viinanjuonnista. Isä oli paljon matkoilla, ja äidin katkeruus kasvoi juomisen myötä.

”Myös äiti työskenteli Työväen Sivistysliitossa. Hänen juomistaan siedettiin työpaikalla pitkään, mutta hän sai lopulta potkut sammuttuaan muutaman kerran vessaan. Juomiskausi kesti parikymmentä vuotta, ja loppuaikoina hän joi pari pulloa votkaa päivässä. Äiti kuoli alkoholimyrkytykseen 55-vuotiaana.”

Merja lähti kotoa heti kun se oli mahdollista. Hän asui sisarensa kanssa opiskelija-asunnossa useita vuosia.

”Opiskelin valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Gradua tehdessäni aloin murehtia tulevaisuutta. Pelkäsin, että jään valmistuttuani työttömäksi. Tuntui, että aika loppuu, minun pitää olla maailman tehokkain ja päästä sisäisestä lihavuudesta eroon. Söin vähemmän ja join paljon kahvia. Elimistö meni sekaisin ja kuukautiset loppuivat. Sain pernisiöösin anemian, mikä aiheuttaa henkisiä tuskatiloja”, Merja kertoo.

Hän alkoi ahmia ruokaa ja paino nousi. Silloin hän sai suurenmoisen idean: olisi hienoa, jos voisi syödä miten paljon vain ja pysyä kuitenkin laihana.

”Join paljon vettä, jotta olisi helpompi oksentaa. Aluksi se oli hankalaa, mutta lopulta niin helppoa, ettei tarvinnut edes työntää sormia kurkkuun. Saatoin syödä esimerkiksi jäätelöä monta pakettia päivässä. Ne oli helppo oksentaa pois.”

Kun hän sai kandin paperit ja työpaikan, tuska hellitti hieman. Tilanne rauhoittui, mutta ei parantunut. Ahmiminen ja oksentelu jatkuivat koko 80-luvun. Merja oli kuitenkin vielä nuori, ja elimistö kesti.

Ensimmäiset ystävät Lapinlahdesta

1991 hän sai työpaikan Tampereen yliopistosta ja alkoi tehdä tohtorin väitöskirjaa. Pitkien työpäivien jälkeen hän osti tolkuttomat määrät ruokaa. Illat kuluivat oppilaiden juttuja lukiessa, ahmiessa ja oksentaessa.

”Väitöstilaisuus oli 1993. Valmistuin kymmenen vuoden urakan jälkeen yhteiskuntatieteiden tohtoriksi pääaineenani tiedotusoppi. Päätin, että nyt kun paperi on saatu, hankkiudun eroon bulimiasta.”

Se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Merja meni lääkäriin ja ilmoitti, että hän haluaa hoitoon pahan syömishäiriönsä takia. Hän pääsi ensin syömishäiriöisten poliklinikalle ja sieltä Lapinlahden sairaalaan.

Merja sanoo olleensa outo lintu teinityttöjen joukossa, mutta viihtyneensä melkein liiankin hyvin. Hän löysi sieltä ensimmäiset aikuisiän ystävänsä.

Merja palasi syksyllä töihin, ja hänen hoitojaan jatkettiin periodeittain. Oksentelua ei ollut saatu aisoihin.

”Matkustelu ja työ kävivät raskaaksi. Tuli uusia tutkimusprojekteja, ja toimin muutamaan otteeseen myös apulaisprofessorin viransijaisena. Työssä oli iso vastuu.”

”Ainoa tavoitteeni 10 vuoden ajan oli ollut saada väitöskirja valmiiksi. Kun sen valmistuminen ei muuttanutkaan mitään, tunsin valtavaa tyhjyyttä. Olin pitänyt itseni koossa, koska minulla oli jokin tavoite. Nyt en löytänytkään syytä, miksi pitäisi parantua.”

Työkyvyttömyyseläkkeelle

Sairausjaksot jatkuivat. 1997 Merja sairastui psykoosiin. Lapinlahdessa tulivat tutuiksi pakkopaidat ja lepositeet. Vuosituhannen vaihteessa häntä hoidettiin myös Hesperian ja Auroran sairaaloissa.

”Jos Lapinlahti oli kiirastuli meille hulluille, niin Hesperia oli helvetti, siellä ei ollut mitään toivoa. Aurora oli siltä väliltä. Suljetulla osastolla en saanut käydä edes vessassa, huoneessa oli siirrettävä pytty. Syömishäiriöinen pantiin siis eristykseen, en tänä päivänäkään ymmärrä, miksi.”

Merja sai sähkösokkeja, jotka olivat hänestä hyödyttömiä. Hän oli pitkään intervallihoidossa eli kuukauden kotona ja kuukauden sairaalassa. Joskus sairaalakäynnit venyivät puoleksi vuodeksikin. Vuonna 2005 hän joutui työkyvyttömyyseläkkeelle.

”Olen edelleen katkera asiasta. Minulla oli vahva lääkitys, joka vaikutti suorituskykyyni neuropsykologisissa testeissä. Esimieheni olisi järjestänyt minulle osa-aikatöitä, mutta Hesperian sairaalan silloinen lääkäri ei suostunut siihen.”

Merjasta tuntui ensin, että nyt elämä loppui. Toisaalta hän koki ihan terveellisen sokin. Hänellä ei ollut mitään pelättävää, koska pahin oli tapahtunut.

Merja Minkkisen ei tarvinnut enää mennä sairaalaan, koska hänet oli todettu toivottomaksi tapaukseksi. Merja hakeutui syömishäiriöisten ryhmään, missä hän koki yllätyksen. Se ei koostunutkaan teinitytöistä, vaan kaikenikäisistä miehistä ja naisista eri yhteiskuntaluokista.

”En ollutkaan ainoa keski-ikäinen, joka kärsii syömishäiriöistä. Vertaistuki oli juuri se, mitä tarvitsin siinä vaiheessa kipeimmin.”

Syömishäiriöistä kärsiviä Merja neuvoo hakeutumaan mahdollisimman pian hoitoon.

Hän sanoo omien hoitokokemustensa olevan jo niin vanhoja, että hoitokäytännöt ovat muuttuneet huomattavasti niiden jälkeen. Vertaistuki on hyvin tärkeää, samoin tietysti terapia.

”Haluan korostaa, että vaikka itsestä tuntuu, ettei oksentelu tai laihduttaminen ole vaarallista, niin siinä syö omaa elämäänsä. Omaa kehoaan pitää kohdella hyvin. En koskaan ymmärtänyt sitä.”

”Nyt kadun, etten pitänyt itsestäni parempaa huolta. En kokenut itseäni tarpeeksi arvokkaaksi, koska kukaan muukaan ei tehnyt niin.”

”Oli vaikeaa rakastaa itseään, kun kukaan muukaan ei rakastanut”, hän sanoo.

Suru menetetyistä vuosista

Vähitellen Merja alkoi tehdä toimittajan töitä. Itsetunto nousi hänen huomattuaan, ettei hän ollutkaan työkyvytön.

Hän on kirjoittanut eläkkeelle jäätyään myös neljä kirjaa, muun muassa elämäkerran isästään Olavi Hurrista.

Kirjoittaminen on työtä, jonka Merja tiesi osaavansa. Merjalta julkaistiin jo 80-luvulla muun muassa Rauhanlauluja-teokset sekä Naislaulukirja.

”Aika ajoin olen voinut ihan hämmästyttävän hyvin. Olen käynyt ahkerasti uimassa ja yrittänyt syödä terveellisesti.”

Merja on tuntenut olonsa niin hyväksi, että hän uskaltautui jopa pitkästä aikaa hakemaan itselleen miesseuraa. Hän on ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa, joista toinen johti kihlaukseen, toinen avioliittoon.

”Suhteet eivät olleet helppoja, mutta ne ovat kohottaneet itsetuntoani. Itsetunnon kohotusta on tarvittu eritoten siksi, että sain aivoverenvuodon pari vuotta sitten.”

”Vuoto oli vasemmalla puolella, joten oikea puoli halvaantui osittain. Joudun kulkemaan nykyisin kepin kanssa, ja oikea käsi toimii huonommin. Aivoverenvuodon jälkeen kuitenkin lopetin oksentamisen kokonaan. Noin rankka oppitunti siis tarvittiin,” Merja toteaa.

Merja Minkkinen on pohtinut paljon syömishäiriönsä syytä. Hän arvelee sen olevan osin geneettinen, koska äiti oli alkoholisti.

Merja päätti jo nuorena, ettei itse tee koskaan lapsia. Hän halusi panna ketjun poikki. Ne kompleksit, jotka hän oli äidiltään saanut, eivät ainakaan periytyisi kenellekään.

”Tunne, jota koen eniten menneisyyttä ajatellessani, on suru. Suren menetettyjä työvuosia ja koen, että elämän olisi kohdallani pitänyt mennä toisin. En syytä pelkästään äitiä. Ensimmäinen poikaystäväni, joka minulla oli 17-vuotiaana, aiheutti syvät haavat moittimalla minua jatkuvasti liian lihavaksi. Hän jätti minut sen takia. Yksi syy syömishäiriööni oli myös laihuutta ihaileva kulttuurimme.”

”Voin kuitenkin tällä hetkellä hyvin, huolimatta tunteesta, että toisin olisi pitänyt käydä. Kunhan kuntoudun fyysisesti lisää, voin vielä paremmin. Minulla on kirjoitussuunnitelmia. Tarkoitukseni on toimittaa Ympäristölaulukirja, ja olen pohtinut myös omaan elämääni pohjautuvan kirjan kirjoittamista. Miten vaikeaa elämä onkaan ja silti elämisen arvoista!”

Toimittaja: Eija Huusari

Kuvat: Riikka Kantinkoski

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 08/2015.