Kuka hullu diskaa itse itsensä, ylivoimaisen voittajan, omista urheilukisoistaan parin tulkinnanvaraisesti yliastutun sentin vuoksi? Kilpailemisen vakavasti ottava, pikkutarkka laillisuusmies. Sellainen oli nykyinen presidenttimme jo poikavuosinaan.

Sauli Niinistö oli sporttinen pikkusälli ja kiinnostunut yleisurheilusta, erityisesti keihäänheitosta. Hän saattoi viskellä oksasta perkaamansa keppiä koko päivän kotipihallaan ja hokea joka kiskaisun perään: ”Sauli Niinistö, maailmanmestari.”

Kerran mestari järjesti kotikaupungissaan Salossa, Paukkulan kentällä, keihäskisat aivan viimeisen päälle, ihan oikeiden lajisääntöjen mukaisesti. Muiden osallistujien yllätykseksi kisaisäntä itse ei ollut vielä johdossa ennen viimeistä heittokierrosta, mutta lopulta hän näytti kaikille närhen munat heittämällä metrikaupalla pitemmälle kuin muut.

Häviäjät tunnustivat heti voittajan, mutta mestari itse oli armoton: hän tuomitsi oman heittonsa yliastutuksi. Muille kilpailijoille ne pari senttiä eivät merkinneet mitään, parhaasta heittäjästähän ei missään tapauksessa ollut enää mitään epäselvyyttä. Saulille yritettiin puhua järkeä, mutta tämä ei taipunut. Yliastuminen johtaa hylkäämiseen ja sillä siisti.

Otsarypyt voi melkein nähdä tänne yli viidenkymmenen vuoden päähän.

Sauli heitti juniorina puista nuorisokeihästä yli 50 metriä, mutta Suomen kuningaslaji jäi silti ilman uutta sankaria. Urheilijanuraan olisi tarvittu määrätietoista valmennusta ja uuden tekniikan omaksumista, mutta enimmäkseen omin päin harjoitellut nuori lupaus ei oppinut heittämään teräskeihästä.

Nuori Niinistö ei ollut jääkiekkoilijana yhtään leppoisampi kuin keihäänheittäjänä. Moni kaveri ei lopulta enää lähtenytkään kovin kernaasti Saulin kanssa kaukaloon. Siellä katkesi kylkiluita. Äijä otti niin tosissaan, muistelee eräs naapurustossa asunut aikalainen Matti Mörttisen ja Lauri Nurmen kirjassa Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra (Into).

Sama meininki jatkui vielä puhvetin puolellakin. Kun Sauli tarttui flipperiin, siinä tanner tömisi ja aitaa kaatui. Pelikiihko ei hellittänyt vielä keski-iässäkään. Kun mies lähestyi jo viittäkymppiä ja pääsi Raha-automaattiyhdistyksen varastoon paukuttelemaan pallopelikonetta ilmaiseksi, häntä ei tahdottu saada siitä irti millään, kertovat Mörttinen ja Nurmi kirjassaan.

Mikään leimallinen kahviloiden kundi nuori Niinistö ei ollut, mutta monet aikalaiset muistavat hänet silti erityisesti Centrumin baarista 60-luvun puolivälistä.

Centrum oli uutuuttaan kiiltelevä, neonvaloilla kuorrutettu moderni tavaratalo Salon silloisessa keskipisteessä. Toisen kerroksen baariin pääsi vaikuttavasti joko terassin ulkoportaita tai seutukunnan ensimmäisiä rullaportaita pitkin. Ei ihme, että niin vänkä baari oli etenkin nuorison suosiossa.

Vaikka Centrum oli vasemmistolaisen E-liikkeen linnake, se imi sisäänsä nuorisoa yli poliittisten jakolinjojen, muiden mukana isänmaallisen ja erittäin maanpuolustushenkisen levikkipäällikkö Väinö Niinistön kuopuksen.

Baarissa puhkesi tiettävästi toisinaan pieni poliittinen sanailu, johon aiheesta muutoin piittaamaton Saulikin saattoi joskus osallistua, mutta yleensä meno oli sopuisaa ja melko arkipäiväistä. Istuskelimme jonakin päivänä Centrumin baarissa kuusi seitsemän tuntia. Siitä Niinistö käytti kolme neljä tuntia sen pohdiskeluun, ostaisiko ison vai pienen kahvin. Hän päätyi sitten teehen, muistelee Harri Rinne erästä Centrum-sessiota Mikko Vienosen ja Timo Lähteenmäen kirjassa Koit ny rauhottu! Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin (Teos).

Harri Rinne lähti heti yo-lakin pokattuaan Tampereelle opiskelemaan ja perusti siellä parin boheemin kanssa bändin, jolle hän toi Salosta tuliaisiksi nimen: Los Coitus Interruptus. Bändin keskeisiä jäseniä olivat Rinteen lisäksi kiiminkiläinen Mikko Alatalo ja juankoskelainen Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen.

Kerran bändi sai vieraakseen kaksi Rinteen salolaiskaveria, Jussin ja Saulin. Porukalla lähdettiin Tillikkaan, mutta portsari oli käännyttää liian ”hauskan” ja äänekkään seurueen suoraan ovelta. Kun portimo oli lopulta saatu kohtuullistamaan näkemystään ja takit oli jo ripustettu naulaan, toinen salolaisvieraista, se kiharapäinen, jäi vielä vääntämään alkutilanteen epäoikeudenmukaisuudesta. Keskustelun lopputulos oli, että koko seurue paiskattiin kadulle.

Onneksi Tampereella riitti ravintoloita. Rinne iski jostakin niistä kotiin viemisiksi jonkun neitokaisen, ja seurueen vallattomimmat eivät palanneet yöksi kotiin lainkaan. Sauli ja hänen salolaiskaverinsa sen sijaan nukkuivat puolivallattomasti keittiön lattialla Coitus Intin jätkien legendaarisessa Otavalankadun kämpässä.

Sauli Niinistö ei vielä Salon-vuosinaan ollut sellaisen playboyn maineessa kuin sittemmin leskimiehenä, viimeistään Tanja Karpelan astuttua hänen rinnalleen. Päinvastoin, tuttavat muistavat paremminkin ujon nuoren miehen, joka asioi tyttöjen kanssa hillitysti ja maltillisesti.

Lyseossa kun vaihdettiin aineiden mukaan luokkia, jätettiin pulpetteihin viestejä seuraavalle istujalle. Ruvettiin kirjoittamaan Paavon, nimismiehen pojan kanssa. Sauli jotenkin sekaantui siihen ja kirjoitti, että älä ny vaa sen Paavon kans, se on joku kauhea. Sit me käveltiin (Saulin) kanssa vissiin aika kauan yhdessä. Hän oli pari vuotta vanhempi, lukiolainen, mutta pussailun tasolle se jäi juu, ei tää oo mikään leuhkimisen aihe. Kyl mää silti olen ajatellut joskus vielä Saulille sen kertoa, että hän oli mun eka boy friend, paljasti eräs salolainen rouva Koit ny rauhottu! -kirjan tekijöille. Niinistö ei kiistänyt rouvan kertomusta.

Vähän vartuttuaan Sauli pääsi parempaan vauhtiin. Kun hän oli lukion jälkeen lähtenyt isoveljensä Karin painostuksesta yliopistoon lukemaan ensin kansantaloutta ja myöhemmin lakia, hänen esimerkiksi todettiin seurustelevan erään suositun ja varsin viehkeän vasemmistolaisneidin kanssa. Menee hyvä kommunisti hukkaan, olivat Turun punaiset piirit kommentoineet ilmeisen vihreinä kateudesta.

Nuori Niinistö liikkui kouluvuosinaan usein itseään hieman vanhempien kavereiden kanssa. Se ei johtunut hänen kapinallisuudestaan, vaan siitä, että vielä 60-luvulla luokalle jääminen oli varsin yleistä. Luokantuplaajia parveili Salonkin lyseossa.

Niinistön ”kapinallisuus” ilmeni lähinnä hänen suhtautumisessaan opiskeluun.

Kaikki meni helvetin huonoilla arvosanoilla. Mulla ei ollut mitään muita tavoitteita siinä hommassa kuin selvitä luokalta toiselle. - - Tosiasia oli se, ettei mulla ollut kouluaikana todennäköisesti kassia ollenkaan, koska en kuljettanut kirjoja kotiin. Lehtirannan Marja tossa pressavaalien alla kertoi – mikä multakin on unohtunut – ettei mulla ilmeisesti ollut kaikkia kirjoja koskaan lukioaikana, vaan mä kopioin joskus häneltä. En pitänyt välttämättömänä niiden hankintaa varmaan, muisteli Niinistö itse antaessaan haastattelua marraskuussa 2008 Vienosen ja Lähteenmäen kirjaa varten.

Oli nuoressa Niinistössä silti fingerporillinen kulttuurikapinallistakin. Hän diggaili Samuel Beckettiä ja Oscar Wildea. Kai siinä kiehtoi vähän se underground-meininki, jota Wilde kuvaa, selitti Niinistö myöhemmin.

Lukiossa Saulin luokka esittikin mukavasti kolhitun version Beckettin näytelmästä Huomenna hän tulee.

Oli ideana vähän näyttää opettajille, ettei tässä olla ihan tassukkoja. Minäkin olin näytelmää ponnekkaasti muuntelemassa, ja siitähän ei sitten ottanut kukaan mitään tolkkua. Taisin muuten sijoittaa itseni samaan tynnyriin yhden naisnäyttelijän kanssa… Yllätyimme, kun kukaan ei harmistunut eikä tullut lunta tupaan. Se kapina meni vähän munilleen, kertoi Niinistö Vienoselle ja Lähteenmäelle.

Yliopistoaikoinaan 1960- ja 1970-luvun taitteessa Niinistö vietti ihan normaalia aikakautensa opiskelijaelämää. Se sisälsi pientä opiskelua, kohtuullista bilettämistä ja paljon opiskeluun liittymätöntä kesä-, ilta- ja viikonlopputyötä, jolla kaksi ensin mainittua toimintaa rahoitettiin..

Työväen todellisuus ei jäänyt ”työväen presidentiksi” itseään sittemmin mainostaneelle Niinistölle täysin vieraaksi, sillä hän ehti työskennellä muun muassa tukinuittajana, satamajätkänä, viemärinrakentajana, autonkuljettajana ja Alkon kesämyyjänä. Poliittisiin jakolinjoihin hän ei omien sanojensa mukaan törmännyt vielä silloinkaan.

Ei sillä ollut kauheasti merkitystä silloin – paitsi urheiluhommissa, koska Viesti oli Viesti (porvariseura) ja Vilpas oli Vilpas (työväenseura). Mä törmäsin siihen vähän reippaammin kesällä -66, kun olin Elorannan tehtaalla kesätöissä. Se oli aika punainen paikka siihen aikaan. Mulla meni ihan hyvin hommat siellä, kuljettelin nosturia, ei mitään vaikeuksia, opin hommat hyvin. Mut sit mä perkeleen pölvästi panin kerran Viestin verryttelypuvun päälle töihin. Siitä alettiin vähän katsoa, heh heh heh! ”Oleksä joku porvari vai?”, muisteli Niinistö Vienoselle ja Lähteenmäelle.

Ensimmäisen yliopistovuotensa jälkeen Niinistö suoritti asevelvollisuutensa Hangon rannikkotykistössä ja palasi opintojen pariin vänrikkinä. Neljän ja puolen vuoden kuluttua, vuonna 1974, hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi ja avioitui vielä samana kesänä Marja-Leena Alangon kanssa. Esikoispoika Nuutti syntyi seuraavana vuonna.

Lakitoimiston Niinistö oli perustanut ystävänsä Markku Lumpeen kanssa jo vuonna 1973, ja koska sen toimipaikaksi oli valikoitunut Salo, hoitelivat paikalliset porvaripamput nuoren juristin holhouslautakunnan ja kirkkovaltuuston kautta politiikkaan. Ja koska tulokas oli nuori, ryvettymätön, näpsäkän näköinen ja hyvässä ammatissa, saivat kokoomuksen paikallisveteraanit pian todella kauaskantoisen idean.

Demarivetoisesta Salosta olisi vihdoinkin saatava porvari eduskuntaan.

Lähteet: Mikko Vienonen, Timo Lähteenmäki: Koit ny rauhottu! Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin (Teos, 2009) sekä sitä varten tehty Sauli Niinistön haastattelu vuodelta 2008; Matti Mörttinen, Lauri Nurmi: Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra (Into, 2018).