Kirjailija, viestintäalan yrittäjä Satu Rämö on vastassa Äkäshotellin pihalla ja kertoo innostuneena uutiset.

– Hildur-kirjastani otettiin juuri yhdeksäs painos, ja kirjasta tehdään islantilaissuomalainen tv-sarja. Mikä parasta, sen käsikirjoittaa Matti Laine, joka on suuresti fanittamani Paratiisi-tv-sarjan käsikirjoittaja!

Satu Rämöllä on pää pyörällä. Takana on peräti satatuhatta kappaletta myyneen esikoisdekkari Hildurin menestys. Kirjaa on käännetty jo seitsemälle kielelle ja tulossa on luultavasti käännös islanniksi. Hildur sai vastikään jatko-osan Rósa & Björk. Nyt Hildurin pohjalle ollaan suunnittelemassa ja toteuttamassa suomalais-islantilaista tv-sarjaa. Se on Satu Rämöstä jotain niin ihmeellistä, että siinä pitää olla annos jotain mystistä, hippuja fantasiaa.

Hän on ammentanut samasta aiheesta Hildur-kirjoissaan. Niiden taustalla kulkevat hänen islantilaisen puolisonsa Björgvin Hilmarssonin kotimaan kansantarustot, piilokansat, ”seinänviemät” eli selittämättömästi kadonneet. Siellä seikkailee myös menninkäisiä.

– Melkein tuli kylmät väreet, kun löysimme Äkäslompolosta perheellemme tämän vuokratalon ja sen nimi on Menninkäinen ja osoite Maahistentiellä, Satu hihkuu.

Valo, valon eri sävyt, kirkas ja pimeä, lempeä ja sysimusta, ovat Satu Rämölle tärkeitä elementtejä. Juuri nyt pohjoisen kevättalven valo on sellainen, että se valaisee keittiön ikkunasta näkyvän tunturin laen huippua myöten.

Valo houkuttelee kirjailijaa ihan kohta myös kahdenkymmenenviiden kilometrin mittaiselle murtsikkaladulle ja sen jälkeen taas kirjoittamaan.

– En ole lasketellut vielä kertaakaan, mutta lapset yrittävät saada minua yrittämään. En pidä vauhdista enkä jyrkistä mäistä. Murtomaahiihto on minun lajini.

Perheen tyttäret Saga ja Saila heräävät aamu-uniltaan ja ovat kohta lähdössä laskettelukouluun. On pohjoisen talvi­lomaviikko, ja Saila kertoo tekevänsä laskettelurinteessä keijukaispyörähdyksiä.

– Näin ja näin ympäri, hän näyttää.

Isä Björgvin tulee työhuoneestaan, jossa hän on käsitellyt tämän haastattelun kuvia.

Onko heillä ikävä Islantiin, kotiin Länsivuonoille, jonka maisemasta ja sielunmaisemasta kirjoittanut äiti on kirjoittanut kirjansa Talo maailman reunalla?

– Ei, kun tietää, että päästään takaisin kotiin, vastaa 13-vuotias ujosti hymyilevä Saga. Siskoaan vilkkaampi Saila, 7, miettii, että hankitaanko uusi hamsteri, kun heidän poissaollessaan 3-vuotias Porkkana-niminen lemmikki kuoli.

– Sehän oli ihmisen iässä satavuotias, Saila huudahtaa ja lupaa hoitaa uutta hamsteria tunnollisesti. Porkkanan häkin siivosi itse asiassa aina tunnollisesti isosisko Saga, joka ei halua uutta hamsteria.

– Minä itse asiassa pelkään hiirieläimiä, enkä koskenut koko häkkiin, Satu sanoo.

Satu ja Björgvin tekevät sellaisia töitä, että he voivat tehdä niitä missä päin maailmaa tahansa. Siitä mahdollisuudesta he haluavat ottaa kaiken irti.

Viime vuodenvaihteessa heidän perheensä jätti taakseen Islannin kotivuonot ja lähti elämään puoli vuotta Äkäslompolossa.

Täällä Satu kirjoittaa kirjoja ja tekee 30 000:lle Instagram-seuraajalleen tarinoita. Björgvin valokuvaa ja suunnittelee Islannin sosiaaliministeriön uusia netti- sivuja.

– Minun työni on ollut jo parikymmentä vuotta läppärillä, Satu sanoo.

Etätyöt yleistyivät pandemiavuosien aikana, ja eri kokoisia asuntoja ja taloja on Lapissa entistä enemmän vuokralla. Mitään kattavia tilastoja etätyöläisten määrästä Suomen Lapissa ei ole olemassa, mutta kyseessä on jo pienoinen ilmiö, joka alkoi kiihtyä korona-aikana. Etätyöstä tuli monelle todellinen mahdollisuus.

Oman työtilansa Satu löysi Äkäslompolossa tunnetun Jounin kaupan yläkerrasta.

– Teamsista en pidä yhtään, mutta joudun käyttämään sitä päivittäin. Ajatuksiani tuuletan, kun hiihdän ja kuuntelen äänikirjoja. Paras tapa pitää yllä kirjoitustaitoani on lukea paljon ja monipuolisesti. Niin kieli pysyy elävänä.

Se, että nyt ollaan puoli vuotta Lapissa, ei merkitse Sadulle oikeastaan elämänmuutosta. Hän on vaihtanut asuinpaikkaa ja maisemaa monesti.

– Puhun mieluummin tavallisesta elämästä, joka on hyvää, olipa missä tahansa, kunhan se soljuu eteenpäin. Välillä rauhallisesti, joskus rauhattomammin.

Tasainen elämä, se on parasta arkea ja kyselijöille voi kertoa, ettei mitään erikoista kuulu.

– Elämänmuutos on minusta sellainen, että jotakin dramaattista tapahtuu elämässä. Se, että vaihtaa maisemaa, ei ole elämänmuutos, hän sanoo.

Satu Rämö aloittaa Avun uutena kolumnistina ja aikoo ainakin aluksi havainnoida suomalaista arkea ja varmasti sen jälkeen paluuta maailman äärelle, Länsivuonoille, pieneen 3 000 asukkaan Isafjörduriin.

Siellä sijaitseva kotitalo siellä on nyt vuokrattu muutamalle vaihto-opiskelijalle Ranskasta ja Kanadasta. Kylällä toimii Islannin yliopiston kalatalouden tutkimuslaitos, ja vuokra-asunnoista on kova pula, eikä vuokralaisia ollut vaikea löytää.

– Suomesta voin kolumneissani kertoa esimerkiksi siitä, miten monien vanhempien kritisoima koululaisten Wilma on minusta ihan erinomainen viestiväline verrattuna siihen, että Islannissa viestejä vanhemmille satelee eri kanavilta.

Suomalainen ilmainen kouluruoka on osoittautunut mainioksi, ja iltapäivän välipala on ihan parasta. Se taitaa olla Lapin erikoisuus pitkien koulumatkojen takia.

Perheen tyttäret Saga ja Saila ovat sopeutuneet nopeasti elämään Suomessa. Jopa viikoittaiset pianotunnit Islantiin sujuvat etänä, kun Satu sai vuokrattua sähköpianon.

– On tärkeää, että tytöt oppivat nyt myös kirjoittamaan suomea. Se on toinen kotikielemme islannin lisäksi, ja jo muutamassa kuukaudessa tyttöjen oikein­kirjoitustaito on selvästi parantunut, Satu sanoo.

Satu Rämön äidin ja isän vanhemmat lähtivät aikanaan evakkoon Laatokan Karjalasta. Lähteminen, myönteinen elämänasenne, uteliaisuus ja uuteen asettuminen ovat Sadun karjalaisessa perimässä. Se, että hän itse sattui vuonna 1980 syntymään juurevaan Etelä-Hämeeseen, Forssaan, ei muuttanut lähtemisen hinkua.

– Hämäläisen ja karjalaisen mentali­teetin ristiriita on kyllä vaikuttanut kyllä minuun. Kävin koulua Tammelassa ja Forssassa ja lukioon lähdin 16-vuotiaana Helsinkiin. En halunnut jäädä Forssaan, jossa en nähnyt mahdollisuutta opiskella. Helsinki on Suomen kaupungeistani läheisin, sanoo kauppakorkeakoulusta aikoinaan valmistunut Satu.

Puolen vuoden vaihto-opiskeluvaihe Islannissa oli Sadulle kohtalokas. Sen lisäksi, että hän teki kandityön islantilaisesta kansantarustosta, hän rakastui saarelta kotoisin olevaan Björgviniin.

– Menninkäissattumaa sekin! Tapasin hänet vasta vaihtarivuoden jälkeen, kun olin moikkaamassa kavereita Reykjavikissa, Satu naurahtaa.

Suhteensa alussa he muuttivat yhdessä kahdeksi vuodeksi Barcelonaan ja kokeilivat, kestääkö rakkaus. Barcelonassa asui Björgvinin sisko miehensä kanssa.

Yhdessäoloa on nyt kestänyt yli 15 vuotta. Barcelonan jälkeen Satu ja Björgvin asuivat kymmenen vuotta Reykjavikissa, jonka jälkeen hankittiin koti Länsivuonoilta.

He olivat ihastuneet maisemaan retkeillessään alueella. Ensin asuttiin vuokratalossa, jonka jälkeen he ostivat vuosisadan alussa rakennetun talonsa.

– Talon rakennutti salaperäinen Helga, jonka menneisyyttä olen yrittänyt selvittää. Edes hänen hautapaikkaansa ei tiedetä, enkä ole löytänyt sitä sinnikkäistä tutkimuksistani huolimatta.

Helga rakennutti kuitenkin niin järeän talon, ettei sen betonista valetuissa ulkoseinissä ole sadankaan vuoden jälkeen yhtään murtumaa.

Sadun kirjoitusvauhti on melkoinen. Miksi jarrutella, kun tarinaa syntyy? Sadun luoma Hildur-hahmokaan ei ole vielä jättämässä häntä rauhaan. Eikä dekkarissa esiintyvä suomalainen poliisiharjoittelija Jakob, joka harrastaa villapaitojen kutomista.

– Hildur vain ilmestyi elämääni. Kirjoitan jo kolmatta Hildur-kirjaa, joka ilmestyy marraskuussa, Satu sanoo ja haukkaa Jounin kaupasta aamulla ostamaansa karjalanpiirakkaa. Piirakoita hän tarjosi myös Länsivuonoilla ystävilleen suomalaisessa illassa.

”Purjeklakkalaa”, sanoivat ystävät!

Islannin maisemaan hän on rakastunut ja myös islantilaisiin, jotka ovat aivan oma erityinen porukkansa.

– Elämä Islannissa on kieltämättä erilaista kuin elämä täällä Äkäslompolossa.

Länsivuonoilla voi myrsky voi nousta hetkessä, talvella tiet suljetaan niin sakean lumentulon takia, ettemme sitä edes Suomessa tajua. Tuhoisa, ihmis­henkiä vaativa lumivyöry voi yllättää tai merenkäynti on sellainen, ettei siitä selviä oksentamatta.

Meri, jonka pohjassa piilee kissakaloja, on kuin taru itsessään, taru, jonka synty alkaa vuodelta 800 ja aikaisemminkin. Ensimmäiset maahanmuuttajat tulivat Norjasta, tietenkin nämä joka puolelle ehtineet viikingit.

– Merikissa eli ”kivenpurija”, steinbitur, on muuten erinomaisen hyvänmakuinen kala, ruuanlaittoa mielellään harrastava Satu kertoo.

Elämänjaksoon Äkäslompolossa on osunut myös sellaista, mikä on raastanut Sadun sydäntä, mutta minkä Satu ja hänen kaksi nuorempaa sisartaan osasivat ennakoida. Heidän kahdeksan vuotta rintasyöpää sairastanut äitinsä kuoli helmikuussa.

– Onneksi olimme nyt lähellä. Äitini sai lähteä rauhassa, nopean keuhkokuumeen jälkeen. Meillä oli kaunis muistotilaisuus Forssassa. Raskainta tämä on ollut äidinäidilleni, joka on omien sanojensa mukaan ”iankaikkisen vanha”.

Lähtöjärjestys oli väärä, äidin ei pitäisi saattaa hautaan omaa lastaan, äidinäiti suri. Isoäiti lähetti kuitenkin levollisesti tyttärensä tuonilmaisiin kuten Karjalassa sanottiin.

Kirjassaan Talo maailman reunalla Satu Rämö kirjoittaa:

”Joka päivä meille tapahtuu asioita, joilla joko on tai ei ole vaikutusta tulevaisuuteen. Täytyy vain heittäytyä mukaan ja toivoa, että oma paikka löytyy. Muutakaan vaihtoehtoa ei oikein ole.”