Rutiininomainen terveystarkastus opiskelijoiden terveydenhuollossa syksyllä 2008.
Terveydenhoitaja kurkistaa 27-vuotiaan naisen nieluun ja tarkistaa korvat ja silmät. Sitten hän tunnustelee vatsan.
Hetkinen. Siellä on jotain.
– Täytyy pyytää lääkäriä kokeilemaan sitä, terveydenhoitaja sanoo Eva-Maria Strömsholmille.
Eva-Maria on juuri valmistunut luokanopettajaksi, mutta hänen kehityspsykolo-gian opintonsa ovat vielä kesken. Itse hän ei tunne alavatsassaan mitään outoa, ja hänen olonsa on mitä mainioin.
Tästä terveystarkastuksesta, johon hyväkuntoinen pitkänmatkanjuoksija puoliväkisin raahautui, alkoi hänen pisin ja raskain maratoninsa. Matka alkoi lääkärikäynnistä, josta hänet passitettiin gynekologille, joka puolestaan lähetti kystaleikkaukseen Vaasan keskussairaalaan.
Paitsi ettei kyse ollut kystasta.
Leikkauksessa Eva-Maria menetti toisen munasarjansa, jossa oli erittäin aggressiivinen syöpäkasvain. Tämä selvisi joulun alla 2008, kun patologin lausunto varmistui.
Tiedossa oli uusi leikkaus heti joulun jälkeen. Tällä kertaa Eva-Marialta poistettiin muun muassa umpisuoli, vatsapeitto ja imusolmukkeita. Niistä ei löydetty syöpää, eikä sitä löytynyt tutkimuksissa muualtakaan. Jatkohoitoihin ei olisi tarvetta.
Kaikki huokaisivat helpotuksesta. Toinen munasarja oli vielä olemassa, ja kohtukin säilyi. Eva-Maria pääsisi takaisin viettämään nuoren naisen normaalia elämää ja treenaamaan juoksua. Ennen sairastumistaan hän oli ollut elämänsä kunnossa.
Pitkien matkojen spesialisti harjoitteli useita kertoja päivässä ja kilpaili puolimaratoneilla säännöllisesti. Opiskelutkin jatkuivat.
Kehityspsykologian gradu valmistui, mutta normaaliksi elämä ei palannut. Onnekseen Eva-Maria asui vielä kotona, sillä hän oli miettinyt pois muuttamista juuri ennen sairastumistaan.
Syksyllä 2009 alkoivat kivut, jotka olivat todella kovia. Hän aavisti, ettei taistelu syöpää vastaan olisikaan vielä ohi. Kontrolleissa syövästä ei kuitenkaan näkynyt merkkejä, kunnes syyskuussa syöpä paikallistui. Eva-Marian munuaiseen oli lyhyessä ajassa kasvanut puolikkaan nyrkin kokoinen kasvain. Munuainen, kasvain ja imusolmukkeita leikattiin pois loppuvuodesta 2009.
Tammikuussa alkoivat sytostaattihoidot. Eva-Marian elimistö laitettiin todelliselle hevoskuurille. Sädehoitoja hän ei saanut.
Onnekseen Eva-Maria oli nuori ja elämänsä parhaassa fyysisessä kunnossa, joten hänelle pystyttiin suunnittelemaan erittäin rankat hoidot.
– Lääkäri sanoi, ettei Vaasassa kukaan ennen minua ole saanut tällaista kuuria.
Eva-Marian verisuonistoon tiputettiin viikon ajan joka päivä kolmea eri sytostaattia. Sitten seurasi viikon tauko, jolloin hän sai solunsalpaajia vain yhtenä päivänä. Seuraavalla viikolla alkoi taas jokapäiväinen kuuri. Viikko ja viikko -tahtia jatkui kahden kuukauden ajan.
Niiden jälkeen Eva-Maria oli pohjalla.
– Minulla oli enää vain silmäripset, mutta eipä silloin käynyt edes mielessä murehtia kaljua päätä ja irronneita kulmakarvoja.
Eva-Maria painoi vain vähän päälle 40 kiloa ja pääsi hädin tuskin sängyn pohjalta ylös.
– Äiti ja isä joutuivat auttamaan minua ihan kaikessa.
Eva-Maria oli heikossa kunnossa koko kevään 2010. Kaksi kuukautta hoitojen päättymisestä hän jaksoi olla ylhäällä vain puoli tuntia kerrallaan.
– Kuusi kuukautta hoitojen jälkeen pystyin syömään vain ihan pieniä ruoka-
annoksia ja istumaan televisiota katsomassa maksimissaan kaksi tuntia. Jaksoin lukea kirjaa vain juuri ja juuri.
Eva-Maria pysyi kuitenkin myönteisenä ja toiveikkaana. Hän ei antanut periksi, vaan asetti itselleen koko ajan vähän suurempia tavoitteita. Huomenna hän jaksaisi taas olla ylhäällä vähän enemmän.
Oloa huononsivat ja mieltä painoivat alas kovat päänsäryt.
Loppuvuosi meni kuntoutuessa ja kilpirauhasta rauhoitellessa. Kilpirauhanen oli mennyt sekaisin rankoista hoidoista, sillä ensin se heitti liikatoiminnan puolelle, sitten vajaatoiminnan. Tasapainon löytäminen kilpirauhaslääkitykseen vei aikansa, mutta tasapainon löydyttyä kovat päänsäryt helpottivat.
Samaan aikaan Eva-Maria alkoi työstää kirjaa päiväkirjaansa kirjoittamistaan ajatuksista – sairastumisestaan ja ennen kaikkea siitä, että periksi ei kannata antaa. Myös kehityspsykologian pro gradu -tutkielma valmistui.
Man ger bara inte upp -omakustannekirja julkaistiin keväällä 2011. Kirjan nimi tarkoittaa, että periksi ei anneta.
– Tarvitsin aivoille hommaa, kun fysiikka ei mahdollistanut juuri muuta tekemistä kuin kirjoittamisen.
Kunnon kohennuttua Eva-Maria alkoi luennoida sairastumisesta sekä myönteisyyden ja periksiantamattomuuden merkityksestä sairastuneille, heidän omaisilleen ja hoitohenkilökunnalle.
Suomenruotsalainen Eva-Maria on kiertänyt puhumassa kymmenissä tilaisuuksissa Suomessa ja Ruotsissa.
– Sana kiertää. En mainosta itseäni juuri lainkaan, Eva-Maria hymyilee.
Viime syksynä hän palasi osittain takaisin työelämään, vaikka jokapäiväiseen työntekoon hänen fyysinen kuntonsa ei vielä riitä.
– Jotain itsenäistä ja rutiininomaista toimistotyötä ehkä jaksaisin, mutta en vielä jaksaisi kokopäivätyötä lasten parissa. Minun kyllä kuulemma pitäisi jaksaa, sillä sairauslomani loppui jo reilu vuosi sitten.
Jo kesällä 2011 Eva-Maria järjesti yhdessä vöyriläisen urheiluseuran kanssa Juokse elämän puolesta -juoksutapahtuman. Sama juoksu järjestettiin myös viime kesänä. Yli 700 juoksijaa keränneen tapahtuman tuotto, 10 000 euroa, lahjoitettiin Vaasan keskussairaalan syöpälapsille.
– Ideana on, että näillä rahoilla lapset ja heidän vanhempansa voivat tehdä jotain kivaa ja aktiivista yhdessä, ettei sairastamisen tarvitse olla pelkästään ikävää ja surullista. Näiden varojen avulla he saavat hetken huilata syövästä.
Viime vuoden lopulla Eva-Maria organisoi myös pehmolelukeräyksen.
– Yli tuhat pehmolelua lahjoitettiin Vaasan keskussairaalan lastenosastolle. Jokainen osastolle tuleva pieni potilas saa pehmolelun.
Eva-Maria on edelleen tarkassa seurannassa, vaikka kehosta ei aikoihin ole syöpää löytynytkään. Hänellä on kontrolleja joka kolmas kuukausi, ja toisen munuaisen ja kilpirauhasen toimintaa täytyy seurata koko loppuelämän ajan. Eva-Maria yrittää olla kantamatta huolta mahdollisesta uudelleen sairastumisesta.
– Olen levollisin mielin, vaikka kyllä pelko välillä nousee pintaan. Ei sille voi mitään, mutta uskon sen vuosien mittaan helpottuvan. Pääsääntöisesti olen iloinen tästä hetkestä ja teen asioita, joista pidän, rakastan ja haluan. En stressaa ja suunnittele samalla lailla kuin ennen, enkä ole jättänyt mitään elämästä.
– Tai no, en voi enää koskaan juosta ja kilpailla samalla tavalla.
Niitä Eva-Maria kaipaa kovasti. Kun hän puhuu juoksemisesta, kyynel tahtoo nousta silmäkulmaan.
– En voi enää koskaan harjoitella joka päivä, kroppa ei vain enää kestä. Mutta voin hölkätä, ja aion vielä juosta puolimaratonin.
Kesällä 32 vuotta täyttävä Eva-Maria tähtää puolimaratonille heinäkuun lopussa Pietarsaaressa juostavan Jakob-maratonin yhteydessä.
– Se on samanlainen tavoite kuin silloin sängynpohjalla maatessani, jolloin asetin itselleni tavoitteita: huomenna syön vähän enemmän, ylihuomenna jaksan kävellä...
Eva-Maria uskoo, että omalla asenteella on suuri merkitys, ennen kaikkea myönteisellä asenteella.
– Uskon, että jokaisella on sisällään positiivinen asenne ja halu elää. Yksi vain löytää sen toista nopeammin ja helpommin.
– Itse olin todella itsepäinen ja taistelin vaikka oli rankkaa. Myönteisyyden voimalla jaksoin, ja tietenkin perheen ja ystävien avulla.
Eva-Maria ei ole koskaan sortunut pohtimaan, miksi juuri hän, terveellisten elämäntapojen perikuva, sairastui. Munasarjasyöpä on hänen ikäisellään varsin harvinainen, eikä hänen perimästään löydy edes sukurasitetta.
– Pohdinta on turhaa. Minulla vain kävi huono tuuri. Ei sitä kannata jäädä suremaan. Tärkeämpää on tiedostaa, että kaikki on mahdollista, kun ei vain anna periksi.
*****
Eva-Marian vinkkejä sairastuneelle
- Ole avoin sairaudestasi, koska se helpottaa sinua itseäsi mutta myös läheisiäsi. Kerro, miten asiat ovat.
- Ota mukaan kännykkä ja nauhoita keskustelusi lääkärin kanssa. Näin voit kuunnella asiat tarvittaessa uudelleen, jolloin vähemmän jää epäselväksi. Tapaamiset ovat usein niin lyhyitä, ettei niiden aikana välttämättä ehdi ymmärtää kaikkea.
- Kirjoita muistiin etukäteen kysymykset, jotka haluat kysyä lääkäreiltä.
- Kysy, kyseenalaista mutta kuuntele hoitohenkilökuntaa, koska heillä on tietoa.
- Kerro omaisille ja ystäville, miten haluat heidän kohtelevan sinua ja mistä haluat keskustella – tai haluatko vain olla.
- Ole itsekäs tarvittaessa.
- Anna toisten auttaa.
- Älä jää kotiin istumaan, vaan lähde ulos, jos pystyt ja jaksat, ja tee sitä mitä yleensä teet.
Eva-Marian vinkkejä sairastuneen läheisille ja ystäville
- Ole oma itsesi.
- Ole lähellä ja läsnä.
- Kysy ystävältä, miten hän haluaa tulla kohdelluksi. Kysy, haluaako hän puhua sairaudesta vai mieluummin jostain aivan muusta.
- Kuuntele, jos toinen sitä haluaa. Älä kuitenkaan puhu ainoastaan ja vain sairaudesta.
- Aktivoi sairastunutta liikkeelle. Lähde hänen kanssaan vaikkapa kävelylle tai kaupoille.
Teksti Taru Jussila
Kuvat Sonja Hagström
Juttu on ilmestynyt Avun numerossa 28/13.
