Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että niiden näkeminen hirvittää jo trailerin perusteella. Pelottaa, koska aavistaa saavansa tietää ihmisestä jotakin täysin oleellista mutta niin kivuliasta, ettei sitä pysty kestämään. Silloin ajattelee, että eihän tuollaista voi kukaan ilman unilelua mennä katsomaan. Samaan aikaan tietää myös, että elokuva on vain nähtävä, muuten on tuomittu elämään side silmillä loppuelämänsä, eikä sekään käy päinsä. Romanialaisen Cristian Mungiun R.M.N. – Kylmä talvi on sellainen kohtalokas elokuva, jonka edessä ihmisellä on vain yksi vaihtoehto: unilelu kainaloon ja menoksi.

R.M.N:ssä Saksassa työskentelevä teurastaja Matthias (Marin Grigore) polttaa työtilanteessa päreensä ja samalla kaikki sillat Saksaan, ja palaa suorilta jaloilta kotikonnuilleen transsilvanialaiseen kylään. Paluusta ei ilahdu kukaan, ei vaimo Ana (Macrina Barladeanu), poika Rudi (Mark Edward Blenyesi) eikä moderni ex-rakastajatar Csilla (Judith State). Kun muukalaisvihan ja vuosisataisten kaunojen liemet alkavat kiehua entisessä kaivoskylässä, Matthias koettaa tehdä pikkupojastaan väkipakolla miestä, joka pärjää olemassaolon verisessä taistossa. Ihme olisi, ellei tällaisesta sukeutuisi murhenäytelmää.

Cristian Mungiu on kuvannut aiemmissa töissään hienosyisesti nuorten naisten elämänkokemusta nyky-Romaniassa. 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on unohtumaton tarina kirotusta laittomasta abortista. Ortodoksiluostariin sijoittuva Yli vuorten kuvasi orpokodissa yhteen kasvaneita tyttöjä, jotka kirkko erottaa väkivaltaisesti toisistaan. Valmistujaisissa näkökulma oli kunnon miehen, joka yritti kynsin hampain pitää kiinni integriteetistään mädässä yhteiskunnassa, ja epäonnistui.

Integriteetti on R.M.N:ssäkin vain liberaalin Csillan päämäärä, ja naiset ovat jälleen taantumuksellisen maskuliinisuuden altavastaajina. Romania on yhtä retuperällä kuin ennenkin. Kylä autioituu kun kaikki ovat töissä ulkomailla ja asuvat konteissa jossain päin Saksaa. Jäljelle jääneet uhkuvat katkeruutta ja kansallistuntoa, varsinkin kun paikalliseen leipomoon pestataan srilankalaiset leipurit, ainoat jotka suostuvat töihin minimipalkalla. Rakkaus loistaa poissaolollaan tässä olemassaolon sydänyössä. Jäljellä ovat vain sen alkeellisimmat puolet: omistushalu, mustasukkaisuus ja jonkinlainen veren vaatimus.

R.M.N. on väritykseltään upean sini­sävyinen elokuva, yhtaikaa kolea ja tumma, kuin talviaurinko paistaisi siihen mustan harson läpi. Teemoiltaan ja symboliikaltaan se on äveriäs kudelma, jossa fokus siirtyilee ja tempo vaihtelee alituiseen. Etniset kaunat, maskuliinisuuden epätoivo, lapsuuden kokemus, intohimon selittämättömyys loistavat kukin hetken kirkkaina. Ratkaisevat muutoskohdat saattavat kestää silmän­räpäyksen ajan, kun taas yhdessä vietetyissä arkisissa hetkissä voidaan viipyä kuin huomispäivää ei olisi. Jos tekijä olisi joku muu kuin Mungiu, epäilisin ettei tätä elokuvaa vielä osattu toteuttaa niinkuin oli tarkoitus. Mungiun kohdalla ajattelen, että hän on seurannut luottavaisesti omaa tarinankertojan intuitiotaan. Tähdet sijaitsevat hajallaan tämän elokuvan taivaankannella. Ei se tarkoita, ettei niistä muodostuisi tähtikuviota ja sille universaalia merkitystä. Päinvastoin.

Ystäväni Anna-Leena kutsuu unileluiksi ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista tosielämän sietokykyä. R.M.N:n Matthias on kivikovan elämän kouluttama kivikova ihminen, jonka suurin pelko on, että hänen pojastaan kasvaa unilelu. Siksi hän koettaa opettaa herkälle Rudille sen mitä tietää elämästä: että henkiin jää jos osaa tapella ja keittää vettä avotulella. Jos tuntee sääliä, kuolee ensimmäisenä, ja kauhuja päin on mentävä ypöyksin. Rudi-polon koulureppuun unilelua ei taatusti ole pakattu.

Näin rakastamisen kyky tukahdutetaan miespolvesta toiseen. Se on hirveän surullista. Kauneuttakin kun olisi elämässä tarjolla, jos sitä vain osaisi nähdä. On musiikkia, ruokaa, yhteisiä juhlia, tanssia. On huumoria, vaikka siinäkin on oma tumma sävynsä. Olisi rakkautta, jos sitä pystyisi ottamaan vastaan ja antamaan. Mutta kun ei pysty. Ellei sitten yhtäkkiä ohikiitävänä hetkenä, jolloin koko muu kylä huutaa vihaansa toistensa suuhun, ja itse pitää salavihkaa rakastettuaan kädestä, ja sivelee hänen sormiaan vaiti.