Kun Juha Tapion isän auto, myrkynvihreä Saab 96, kiihdytti kotipihalta Ylistarolta kohti Oulua ja mummolaa, kasettinauhuriin laitettiin soimaan Suomi-iskelmiä: Finnhits-kokoelma. Mutkaisilla pikkuteillä Juha istui takapenkillä ja kuunteli, kun Armi ja Danny lauloivat heleästi. 

Mummolaan saapuessaan touhukas ja herkästi innostuva, neljävuotias Juha pisti esityksen pystyyn. Sukulaisten mukaan miehen ura alkoi siitä hetkestä.

– Heitin vaatteet pois ja juoksin nakuna ympyrää mummon pyöreällä matolla. Mennessäni lauloin: ”Tahdon olla sulle hyvin hellä/ Oisit mulle kukka kämmellä/ Tuskaa sulle en voisi ikinä mä tuottaa.”

Ujosta pojasta tuli esiintyessä rohkea. Juha lauloi monta vuotta koulun opettajan kokoamassa tiernapoikaporukassa. Hän myös esiintyi mielellään koulun juhlissa, vaikka ei saanut pääroolia koskaan. Sen sai aina paras kaveri Matti, joka oli parempi laulamaan.

– Tuolloin en pitänyt itseäni hyvänä laulajana.

Esiintymisen lisäksi Juha viihtyi vapaa-ajallaan painimatolla ja yleisurheilukentällä. Hän hyppäsi seivästä ja hiihti – teki kaikkea sellaista, mitä pienellä paikkakunnalla lasten ja nuorten oli tapana tehdä.

Äidin mieliksi Juha kävi myös viulutunneilla, mutta niistä hän ei liioin innostunut. Vasta kun isompi serkku lahjoitti 14-vuotiaalle Juhalle nailonkielisen Landolan, Juha kiinnostui musiikista.

– Oli ihan sattumaa, että sain serkkuni vanhan kitaran. Ilman sitä en olisi ehkä ruvennut soittamaan tai tekemään omia lauluja.

Juhan pappa, isänisä, soitti mandoliinia. Kun pappa soitti, muut kerääntyivät hänen ympärilleen. Pappa istui pirtin pöydän ääressä pää kallellaan ja soitti aina saman laulun: Konsta Jylhän Vaienneen viulun.

– Se oli papan bravuuri. Siinä soi hänen sielunsa. Muistan vieläkin hänen ilmeensä ja sen, miten hän helisytti mandoliinia.

Juhan mummo lopetti kotityöt ja pysähtyi aina kuuntelemaan miehensä soittoa. Sitten hän huokaisi ja sanoi: ”Ajatelkaa. Leevi soittaa sen korvakuulolta.”

Se teki kaikkiin vaikutuksen. Juhaankin. 

Kun aikaa on kulunut ja Juha säveltää itse, hän ei kirjoita nuotteja ylös tai nauhoita, vaan haluaa soittaa ulkomuistista, korvakuulolta. 

– Siitä papan soittamisesta jäi takaraivooni muisto, ihanne, että soittaja soittaa aina sydämestään ja mielestään. 

Eräänä päivänä papan jäämistöstä löytyi kasetti, jolle Juhan setä ja tämän vaimo olivat äänittäneet papan soittoa. Kasetilta löytyi useampi haikea sävel.

– Nyt, kun kuuntelen kasettia, ymmärrän, että papan soitto ei ollut tyylipuhdasta. Siinä oli paljon virheitä, mutta silti soitosta jäi jälki sydämeeni.

Valtaosa Juhan lauluista syntyy yöllä. Silloin hänen sisäinen kriitikkon-sa nukkuu ja hän on vapaampi säveltämään.

Murrosikäisenä Juha alkoi etsiä itseään. Armi ja Danny vaihtuivat Vesa-Matti Loiriin ja tämän esittämiin Leino-sävellyksiin. Niitä Juha kuunteli salaa. Hän pelkäsi, että kaverit eivät olisi ymmärtäneet hänen herkkää puoltaan.

– Niissä oli sellaista suomen kielen rikkautta, että aloin kuunnella enemmän laulujen sanoja.

Samaan aikaan Juhalla ja tämän kavereilla oli rockbändi. He soittivat Bon Jovia ja Europea. 

Juha haki alussa paikkaansa bändissä. Hän ei olisi tohtinut olla laulaja, koska kovien jätkien tuli paukuttaa rumpuja tai vinguttaa sähkökitaraa, ei herkistellä ja laulaa.

Juhan piti voittaa oma häpeänsä, mennä sen yli ja ottaa mikki käteen.

Bändikämpällä pyörivät tytöt kehuivat Juhan lauluääntä ja tämän rohkeus kasvoi.

– Aika siistiä, totesin. Joku ajatteli, että minulla oli ihana ääni. 

Bändissä Juha lauloi heviä, mutta kotona hän luki runoja: Eino Leinoa ja Kaarlo Sarkiaa.

Runoista hän löysi sellaista intohimoa, kirkkaasti palamista hetkessä, jollaista hän ei voinut kuvitellakaan näyttävänsä omassa kaveriporukassaan. 

Siksi runollisuus, einoleinomainen maalailu, tarttui Juhan omiin sävellyksiin. Hän halusi, että sanojen tuli soljua runollisesti musiikin tahdissa. 

– Ne haikeat tunteet, joita sen ikäisenä tunsin, olivat tosi yksityisiä. Niitä purin soittamiseen ja laulamiseen.

Yhä edelleen, jos Juhan kaveriporukassa vietetään juhlia, yön hiljaisina tunteina Juha saattaa heittäytyä ja esittää muille Loirin Nocturnen. 

Laulun sanat ovat takertuneet lujasti miehen selkärankaan.

– Se laulu todella puhutteli minua nuorena miehenä. Siinä on sellaista jylhyyttä ja kohtalonomaisuutta: ”En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa.”

Juhalla on ollut elämässään kolme esikuvaa: laulaja Vesa-Matti Loiri, jalkapalloilija Jari Litmanen ja gospelmuusikko Jukka Leppilampi.

Kun isosnuori Juha näki Leppilammen kävelevän keikkapaikalle pelkän kitaransa kanssa, Juha löysi sankarinsa.

– Jukka oli niin karismaattinen. Hänellä oli mieletön läsnäolo lavalla. Silloin ajattelin, että toi on rock. 

Leppilammen tekemisissä yhdistyivät rokki ja runot. Ne kaksi asiaa, joista Juhakin piti.

– Jukka Leppilammelta jäi erityisesti mieleen Anna-Mari Kaskisen tekstittämä Minun käteni soi -kappale. Siinä ihminen havaitsee, että vajavaisin taidoin varustetuilla käsillään voi tehdä mitä vain, kun toimii yhteistyössä Luojansa kanssa.

Pian Juhakin kävi keikoilla kitara kainalossa. Juha Tapio, laulaja-lauluntekijä, oli syntynyt. Hetkeä myöhemmin Juha levytti gospelmusiikkia ja kiersi keikoilla hengellisissä tapahtumissa.

– Gospelin jälkeen oma musiikillinen ilmaisuni kehittyi toiseen suuntaan ja tulin ulos pienestä, hengellisen musiikin kehästä.

Jotain gospelista jäi kuitenkin jäljelle.

– Gospel oli musiikkia, jossa piti välittää viesti. Laulujeni pitää yhä kertoa jostakin. ”Kun kerran suus avaat, sano sitten jotain”, sanoisi pohjalainen.

Juha Tapio on maamme suosituimpia lauluntekijöitä. Hänen hittikavalkadinsa on huikea. Hänet tunnetaan lauluistaan Mitä silmät ei nää, Ohikiitävää, Kaksi puuta, Sitkeä sydän ja Tykkään susta niin että halkeen. Tunteikkaista kappaleista on tullut karaokesuosikkeja. 

Omasta tuotannostaan Juha ei osaa valita laulua, joka olisi ylitse muiden. Hän seisoo jokaisen kappaleensa takana ja uskoo jokaiseen levyyn vuorotellen.

Uusimmalle albumille Sinun vuorosi loistaa kätkeytyy paljon Juhan omaa tarinaa.

– Kun tulee neljänkympin ikään, alkaa hyväksyä sen, että minusta tuli tällainen. 

Aiemmin Juhalla oli paljon komplekseja. Hän ajatteli, että ei kelvannut sen näköisenä ja oloisena kuin oli.

Juhalla oli ”ruman pojan identiteetti”. Muusikko Samuli Putron ajatuksesta hän tunnistaa yhä itsensä.

Vuosien varrella Juha ehti samastua Edu Kettusen koko tuotantoon ja erityisesti lauluun Lentäjän poika.

– Siinä kun on kohta: ”Minä nöyristä lapsista nöyrin.” Vieläkin melkein itkettää, kun sanon lauseen ääneen.

Mutta nyt, kun ikää on tullut lisää, Juha kokee olevansa sovinnossa niin itsensä kuin ympäristönsä kanssa. 

Juha on oppinut pois turhasta nöyryydestä. Enää hänen päässään ei määrää pikku ilkimys, kriitikko, joka epäilee kaikkea, mitä hän tekee.

– Olin aikaisemmin tosi epävarma siitä, mitä tein. Kehtaako tätä laulua esittää, mietin. Kun menin nuorempien räppäreiden kanssa studioon ja kuulin, miten he kehuivat omaa työtään, huusivat, että kingi biisi, olin melkein kateellinen. Nyt olen oppinut olemaan

ylpeämpi tekemisistäni.

Myös keikoilla Juha on oppinut antautumaan ja olemaan oma itsensä. Hän ei enää piiloudu kitaransa taakse, vaan antaa äijämäisen, ärjyvän alkuvoiman tulla. 

Lavalla Juha päästää sisäisen Rockynsa valloilleen. Silloin hän on mies, joka näkee silmissään olympiastadionin ja palkintopallin kutsun. Sinä hetkenä taustalla soi Survivorin jykeväsoundinen Burning Heart.  

Kun Juha ottaa lavan haltuunsa, hiki alkaa virrata. Hän haluaa antaa kaiken energiansa yleisölle. 

– Mikään ei voita sitä tunnetta, kun yleisön ja artistin tunteesta tulee yhteinen. Se on valtava koukku. Ja siksi teen tätä työtä. ●

Teksti Minna Nevalainen, kuvat Timo Villanen