Ryssä-huudot alkavat heti, kun rehtori saa kerrotuksi, että uusi oppilas tulee Venäjältä. Ei auta, vaikka 9-vuotias Celinda Byskata selittää olevansa suomalainen. Hän on vain asunut kolme vuotta Venäjällä isänsä työn takia. 

Pilkkaaminen ei lopu, vaikka Celinda tuo passinsa muiden lasten nähtäväksi. Ryssän lisäksi häntä nimitellään idiootiksi, lesboksi ja huoraksi. Hän saa myös kuulla olevansa ruma, laiha, inhottava ja arvoton.

Välillä hänet lukitaan luokkahuoneeseen. Siellä pojat kaatavat hänet ja koskettelevat sopimattomasti. Tytöt ovat julmia toisella tavalla. He ovat ystäviä yhtenä hetkenä ja vihollisia toisena. Celinda saattaa saada kutsun synttärijuhliin, mutta juhlapäivänä hänelle kerrotaan, ettei hän olekaan tervetullut.

Yläasteella tilanne pahenee. Celindaa lyödään ja potkitaan. Eräs poika uhkaa raiskata ja tappaa hänet. ”Älä välitä, pojat ovat vain rakastuneita sinuun”, opettajat kuittaavat. Kun sama poika työntää Celindan rappuja alas, tämä loukkaa itsensä niin pahasti, että joutuu pitämään kädessään metallista rannetukea. Opettajat kuitenkin kehottavat säälimään poikaa. Ressukka tulee rikkinäisestä perheestä eikä osaa sen takia käyttäytyä.

Onneksi Celindalla on muutama ystävä sekä harrastuksensa: partio, pianonsoitto ja kuoro. Ne irrottavat hänet kaikesta pahasta ja antavat voimia jatkaa koulunkäyntiä. 

Sitten yksi ystävistä kuolee. Asiasta ei puhuta, eikä Celinda voi käsittää, mitä on tapahtunut.

Kiusaajiensa silmissä hän muuttuu kiinnostavaksi. On jännittävää tuntea tyttö, jonka kaveri on kuollut. Celinda ei kuitenkaan tiedä, lähestytäänkö häntä lyömis- vai halaamistarkoituksessa. Häntä pelottaa. 

– Päässäni pyöri aika synkkiä ajatuksia. Koin, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko vaihtaisin koulua tai tappaisin itseni, nyt 39-vuotias Celinda muistelee.

- Koko keho huusi apu, mutta en kerinnyt kuuntelemaan sitä.

Celinda valitsi ensimmäisen vaihtoehdon ja kävi yläasteen viimeisen luokan Turussa. Se oli haastavaa, koska koulumatkaa oli parikymmentä kilometriä. 

Celindan vanhemmat pitivät tätä silti pienempänä pahana kuin tyttären kärsimyksiä kotipaikkakunnalla. Heidän yhteydenotoistaan huolimatta opettajat viittasivat kiusaamiselle kintaalla eivätkä nähneet tai kuulleet mitään.

– Turussa kaikki muuttui. Minulle puhuttiin ja minua pyydettiin koulun jälkeen kahville. En ollut uskoa sitä todeksi. Olin alkanut itsekin ajatella, että olin ruma, huono ja arvoton. Omakuvani oli täysin vääristynyt.

Lukion Celinda kävi kotikunnassaan. Pahimmat kiusaajat eivät tulleet lukioon, mutta hän ei tuntenut kuuluvansa joukkoon. Celinda haki epätoivoisesti hyväksyntää ja eli sen takia riskirajoilla. Ahdistuksestaan hän ei puhunut. 

Vasta kun Celinda alkoi oireilla fyysisesti, hän haki apua koulun terveydenhoitajalta. Tämä ohjasi hänet psykologille. Kun muut saivat tietää asiasta, hän lopetti käynnit. Ylioppilaskirjoitusten alla Celinda oli niin ahdistunut, ettei jaksanut lukea. 

– Sain silti ihan hyvät paperit ja opiskelupaikan Tammisaaresta. Minusta oli tulossa tradenomi.

Tammisaaressa elämään astui rakkaus, kuulantyöntäjä Conny Karlsson. Pari muutti yhteen heti, mutta Celinda piilotti pahan olonsa mieheltä. 

– Conny löysi minut sängystä, vaikka minun olisi pitänyt olla koulussa. Kuittasin, että minulla oli ollut rankka päivä.

Miehen oma terveys alkoi reistailla vuonna 2003. Connylla todettiin haavainen paksusuolentulehdus, mutta aluksi se saatiin kuriin lääkkeillä. 

Pari alkoi puhua perheen perustamisesta. Ensimmäinen raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon. Myös toiseen sisältyi läheltä piti -tilanne, mutta esikoinen syntyi terveenä.

– Hoidin lapseni hyvin, mutta pelkäsin olevani huono äiti. Voimavarani olivat vähissä, enkä olisi jaksanut pyörittää arkea. 

Arki muuttui entistä haasteellisemmaksi, kun puolison sairaus eteni paksusuolen syövän esiasteeksi. Edessä oli iso leikkaus. 

– Kaiken hässäkän keskellä huomasin olevani jälleen raskaana. Olimme päättäneet, että toinen lapsi saisi tulla, jos on tullakseen.

Sairaalassa Celinda veti raskaustestin laukustaan ja sanoi, että tässä olisi vielä yksi tyyppi, jonka takia Connyn pitäisi taistella. Kuntoutuminen ei kuitenkaan sujunut ongelmitta, sillä puoliso sai veritulpan. Celindan piti piikittää Connyyn verenohennuslääkettä vuoden ajan, koska tämä ei kyennyt siihen itse. 

– Omat tarpeeni jäivät taka-alalle. Lopulta kroppani alkoi reistailla. Sain infektioita ja keuhkokuumeita. Käteni tärisivät, ja jalkani menivät voimattomiksi. Tukkani tippui päästä. Koko keho huusi apua, mutta en kerinnyt kuunnella sitä. 

Todellinen romahdus tuli vasta, kun Celinda oli lähdössä äitiysloman jälkeen töihin. Hän ajoi omalla pihallaan vanhempiensa auton kylkeen. ”En jaksa enää”, hän itki. Terveyskeskuksessa todettiin vakava masennus ja uupumus. 

– Vastustin diagnoosia, sillä se tuntui valtavalta häpeältä. Vaadin verikokeita, jos kyseessä olisi sittenkin jokin fyysinen sairaus.

Seuraavalla käynnillä Celinda ilmoitti voivansa paljon paremmin. Se oli totta, koska hän oli saanut nukutuksi nukahtamislääkkeiden avulla. Hän näytti asialliselta ja huolitellulta. Lääkäri ei kirjoittanut lisää sairauslomaa. Tämä tuntui ajattelevan, ettei noin hyvännäköinen nainen voi olla psyykkisesti sairas.

– Moni luulee, että mielenterveyspotilas näyttää Yksi lensi yli käenpesä -elokuvan päähenkilöiltä. Tämä ei pidä paikkaansa. Mielenterveyspotilas voi näyttää minulta. Tai sinulta. Hän voi olla kuka tahansa.

Conny pyysi, että vaimo pääsisi psykiatrille, sillä hänestä tämä oli vakavasti sairas. Myös psykiatri näki huolitellun ulkokuoren läpi, ja Celinda uskalsi avautua. 

Hoito jatkui nukahtamis- ja masennuslääkkeiden yhdistelmällä. Akuutti ahdistus oli saatava hoidetuksi, ennen kuin Celinda voisi hyötyä psykoanalyyttisesta psykoterapiasta. Se alkoi puolen vuoden kuluttua kesällä 2010 ja toi tunteet takaisin.

– Yhtenä iltana autoa ajaessani auringonlasku pysäytti minut. Maisema värjäytyi vaaleanpunaiseksi ja näytti äärettömän kauniilta. Aloin itkeä, koska tunsin monen vuoden jälkeen jotain. Itkin myös surusta: mistä kaikesta olinkaan jäänyt paitsi?

Celinda käy nykyään kertomassa tarinaansa kokemusasiantuntijana. 

– Jokainen luento eheyttää minua.

Töihin Celinda palasi liian varhain, mikä kostautui väsymisenä, ahdistumisena ja oksenteluna työmatkalla. Lopulta hänen oli pakko kääntyä kotiin. 

Siellä Celinda laittoi cd-soittimen päälle ja kävi lattialle makaamaan. Hän kuunteli yhtä ja samaa biisiä, kunnes Conny tuli paikalle. 

Seuraavana päivänä Celinda oli jälleen lääkärissä. Diagnoosiksi kirjattiin vaikea, toistuva masennus. Jossain vaiheessa diagnooseja tuli lisää: sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö, yleinen ahdistuneisuushäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Hoidoksi määrättiin jälleen psykoanalyyttista psykoterapiaa.

– Terapiassa käymiseen liittyi yhä järkyttävä häpeä. Valitsin kengätkin sen mukaan, että olin menossa psykiatrille. Hiivin kumipohjaisilla jalkineilla, jotta kukaan ei kuulisi. 

Toipuminen oli hidasta. Ajan myötä Celinda kuitenkin oivalsi, ettei masennus ollut sen kummempi sairaus kuin hänen miehensä sairastama haavainen paksusuolentulehdus. Siitä voisi myös puhua yhtä avoimesti. Celinda aloitti kertomalla asiasta yhdistystoiminnan väelle, jota hän tapasi säännöllisesti.

– Miten vapauttava olo minulle tulikaan. Kukaan ei tuominnut minua. Sen jälkeen olen kertonut masennuksestani jopa ruokakaupassa, jos joku on kysynyt sairauslomani syytä. 

Celindaa on kehuttu rohkeaksi, mutta hän itse ei pidä itseään rohkeana. Hän on vain äärimmäisen väsynyt hiljaiseen kärsimykseen ja häpeään. 

– Olen väsynyt siihen, että vieläkin vuonna 2017 mielenterveysongelmien luullaan olevan huuhaata. Moni ajattelee, että niiden kanssa kamppaileva on vain heikkoluonteinen. Hänen pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja ajatella positiivisesti. Ai niin, kuulemma myös reipas kävely luonnossa auttaa.

Masennusta ei voi edes käsitellä puhumalla pois, sillä sairaus voi uusia herkästi. Myös Celinda putosi neljä vuotta sitten uudestaan pimeään kuoppaan, muttei yhtä syvälle kuin ensimmäisen romahduksen aikana. Ylös pääseminen oli silti hirvittävän vaivalloista. Välillä olisi tehnyt mieli luovuttaa ja rysäyttää auto päin kallioita.

– En ole koskaan toteuttanut itsemurha-ajatuksiani, lähinnä lasteni takia. Takaraivossani on myös aina itänyt pieni toivon siemen, että paranen vielä.

Romahdusta edelsi kaksi keskenmenoa ja kolmannen lapsen syntymä. Äitiysloman jälkeen Celinda jaksoi olla töissä muutaman viikon, mutta sitten seinä nousi vastaan. Hän ei pystynyt syömään eikä nukkumaan. Usko omaan itseen katosi täysin. 

Toipuminen lähti käyntiin rukkaamalla lääkitystä ja aloittamalla taas terapiakäynnit. Celinda huomasi myös, että hänellä oli jo entuudestaan työkaluja, joilla hän pystyi käsittelemään ahdistustaan. Hän ei enää pelännyt kuolevansa siihen, koska tiesi, että se menisi ohi.

– Minulla oli kuitenkin hyvin yksinäinen olo. Kävin terapiassa kerran viikossa ja muuten istuin yksin kotona. Kaipasin jotain, mutta en tiennyt mitä.

Celindalle ehdotettiin kuntoutuskurssia. Hän sai käteensä nipun papereita. Niiden joukossa oli hakemus kokemusasiantuntijakoulutukseen. Hän täytti ja vei sen heti postiin, jottei tulisi katumapäälle. 

– Tulin hyväksytyksi, ja koulutus alkoi syksyllä 2015. Sain jopa junaliput, joten en kehdannut olla menemättä sinne. Onneksi menin, sillä minulle tuli välittömästi olo, että täällä saan olla oma itseni. 

Celinda valmistui seuraavan vuoden huhtikuussa. Jo tätä ennen hän kävi kertomassa tarinaansa. Tuskanhiki valui iholla, ja kädet tärisivät. Joka kerta toi silti lisää itsevarmuutta ja uskoa siihen, että niin yhteiskunta, kuulijat kuin Celinda itsekin tarvitsivat kokemusasiantuntijoita.

– Jokainen luento eheyttää minua. Koen, että menneistä puhumalla kostan kaikelle pahalle. Nuoruusvuoteni eivät ole menetettyjä vuosia, vaan voin tehdä niiden kautta jotain hyvää. 

Celinda voi nyt paremmin kuin koskaan aiemmin, vaikka sairastaa yhä keskivaikeaa masennusta. Enää hän ei anna sairauden saada yliotetta. 

– Olen oppinut hahmottamaan ahdistuksen tyypiksi, jonka hakkaan tohjoksi heti, kun näen sen. Sillä tavoin saan negatiiviset ajatukset nopeasti kuriin. Minulla on myös hyvät lääkkeet ja toimivat tukiverkot. 

Voimavaroista suurin on Celindan perhe eli mies, lapset ja omat vanhemmat. Parisuhde on kestänyt kaikki vastamäet. Celinda uskoo, että vain kuolema voi erottaa hänet ja Connyn.

– Olemme kannatelleet toisiamme vuorotellen. Olen aina voinut luottaa, että Conny pysyy rinnallani. Asiat ovat muutenkin hyvällä mallilla: olen aloittanut yhteiskuntatieteiden opinnot Helsingin yliopistossa, ja minulla on osa-aikainen työpaikka. En ehkä saa koskaan terveen papereita, mutta diagnooseista huolimatta voin voida hyvin ja elää hyvää elämää.

Koulukiusaaminen voi olla fyysistä väkivaltaa, kuten potkimista, lyömistä tai hiuksista repimistä. Se voi olla myös nimittelyä, kaveriporukasta eristämistä tai kiusatusta otettujen kuvien luvatonta lataamista internetiin. Varsinkin tyttöjen sanotaan kiusaavan usein tavoilla, joita ulkopuolinen ei välttämättä heti havaitse. Ne kuitenkin satuttavat kiusaamisen kohdetta syvästi.

Kiusaamisen kohteeksi voi joutua ­kuka tahansa. Kiusatun on aivan turha etsiä syytä itsestään. Kiusaaminen ei vält­tämättä loppuisi, vaikka kiusattu yrit­täisi muuttaa itseään. Kiusaajat saat­tavat keksiä uuden syyn kiusata tai ­ryhtyä ­kiusaamaan jotain muuta koulutoveria. 

Aiemmin ajateltiin, että kiusaajat kiusaavat huonon itsetunnon takia. Nykyään tavallisimpana syynä pidetään halua päteä ja korostaa itseään. Kiusaaja voi myös purkaa omaa pahaa oloaan kiusaamiseen, tai hän saattaa itse olla entinen kiusattu. Kiusaamisen uhriksi joutuneet ovat usein tavallista empaattisempia ja ystävällisempiä.

Kiusaamiseen pitää puuttua paitsi kiusaamisen uhrin myös kiusaajan takia. Kiusaajien on todettu pärjäävän keskimääräistä huonommin myöhemmin elämässä. He esimerkiksi tekevät jo nuorena rikoksia todennäköisemmin kuin muut. Kiusaamisen uhrille kiusaamisesta saattaa jäädä aikuisikään asti vaikuttavia traumoja.

Lähde: www.mielenterveysseura.fi.

Teksti Maarit Vuoristo, kuvat Petri Mulari