Karanteenilapsi rajoittaa sananvapauttani ja on ilmoittanut, että sanaa karanteenilapsi ei saa enää käyttää. Myöskään koronaviruksesta ei saa puhua ääneen.

Olen siis vanhempana tilanteessa, jossa yllätän itseni samastumasta siihen kansanosaan, joka kokee toiseutta tai toisen luokan kansalaiseksi leimaamista puheidensa takia. Syy on se, että olen mennyt sanomaan asioita, joita ei saa enää sanoa. Kyllä ennen sai. Ja silloin oli asiat paremmin. Ei ollut koronavirusta, tai jos oli, se oli jossain kaukana.

Omaa lastaan on vähän noloa mennä syyttämään. Toisten pentuja sentään voisi vielä sättiä, mutta omaa ei. Hän on sen verran kypsänä. Oikeasti. Niin kypsänä, että joudun myöntämään tappioni.

Monesta elämän kolhusta ja vastoinkäymisestä olen selvinnyt laskemalla leikkiä. Tästä solmusta ei pääse vitsillä. Nyt on löydettävä syyllinen. Se on helppoa.

Syytän kaikesta lehdistöä, tarkkaan ottaen iltapäivälehdistöä. Se on helppo ja turvallinen kohde. Ne tekevät sen itse.

Torstaina 5.3. selailin illalla etätöiden jälkeen uutisia kännykällä, ja silmään pisti Iltalehden räväkkä otsikko:

Juttu oli ilmestynyt klo 20:51. Huikkasin karanteenilapselle (anteeksi) että tule katsomaan. Siinä vaiheessa tuon poliittisesti epäkorrektin sanan käytöstä meidän rakkauteemme ei ollut syntynyt vielä ensimmäistäkään ryppyä.

– Siis ei, mitä tuo on?! Ei kai ne oikeasti?! tuhahti lapsi ja poistui huoneeseensa.

Viikin vanhempien keskustelut ovat levinneet bittiavaruudessa, ja miksi eivät leviäisi.

Tätä siis on journalismi tänään. Viikin zombit ovat liikkeellä? Pitääkö olla huolissaan?

Pahinta on, että tuossa on puolet totta. Vanhemmat ovat tiedottaneet toisilleen karanteeniin määrätyistä lapsista, joita oli kuulemma nähty paikallisen kaupan nurkilla. Se on periaatteessa kiellettyä, käsittääkseni jossain määrin laitonta.

Sitten tapahtui jotain. Iltalehteen päädyttyään nuo vaaralliselle virukselle mahdollisesti altistuneet nuoret ihmiset olivat muuttuneet pelon herättäjiksi. Jos kyse ei olisi lapsista, homma naurattaisi.

Iltalehdellä taisi osua luonnontuote tuulettimeen. Kun avasin jutun uudestaan syötyäni lautasen tyhjäksi kello 21:27, otsikkoa oli korjattu:

Pakko myöntää, tämä pitää paikkansa. Huhuja Viikissä on pyörinyt asian ympärillä. Keitä nämä lapset ovat? Ovatko he karanteenissa vai väittävätkö olevansa? Koiruuksia pukkaa, näyttää pahasti siltä.

Jos kahdesta pahasta pitäisi valita: Haluaisinko, että nuo pelkoa herättäneet hiippailijat ovat pelkoa herättäviä karanteenilapsia? Vai nuoren sukupolven valeuutisten välittäjiä ja trollaajia, jotka häiriköivät minun puhtoisessa lähikaupassani?

On totta, että karanteeniin määrätty lapsi sen enempää kuin aikuinenkaan ei saa liikkua julkisella paikalla. Viikin niittyjä ja metsää ei lasketa niin kauan kuin ei ole tekemisissä muiden ihmisten kuin perheenjäsenten kanssa.

Pöydän tyhjentämisen jälkeen kello 21:40 otsikkoa oli taas muutettu:

Yritin varovaisesti udella juniorilta, onko hänen mahdollisesti tehnyt mieli karata karanteenista.

– Miksi? Äh!

Tässä vaiheessa karantee… sorry, lapsella meni kuppi nurin. Teimme sopimuksen, että tästä asiasta ei enää puhuta. Tai puhutaan, mutta vain asiallisesti, ei vitsailua.

Iltalehden juttu sai kolme otsikkoa puolen tunnin sisällä. En tiedä varmasti, mitä tapahtui, mutta taisi tulla palautetta.

Yhtä asiaa ei muutettu: Lapset tai heistä kerrotut huhut aiheuttavat pelkoa.

Hävettää myöskin sättiä Iltalehteä, sillä se on aivan oikeassa siinä, että jotkut aikuiset pelkäävät. Se, kuinka ryhdikästä tai kypsää on pelätä lapsia, on sitten kokonaan toinen juttu, jolla ei ole juurikaan tekemistä tilanteen asiallisen hanskaamisen kanssa, muihin hanskahommiin palaamme päiväkirjassa hieman tuonnempana.

Haluan olla kärpäsenä katossa ensi viikon torstaina, kun karanteeni loppuu ja nämä 130 lasta ja aikuista palaavat kouluun, työpaikoille ja harrastuksiinsa.

Eristys sosiaalisista ympyröistä on koetellut kaikkia. Jälleennäkeminen tulee olemaan riemukas.

Se ainoa tästä poppoosta koronavirukseen sairastunut palaa kouluun hieman myöhemmin. Hänelle toivomme juniorin kanssa pikaista paranemista.

Hymyillään kun tavataan.

Lapsi huutaa toisesta huoneesta:

– Jos minä saisin päättää karanteenille uuden nimen, se olisi ehdottomasti KAKKARANTEENI, koska se olisi täydellinen kuvaus sille järjestelylle.

En voisi olla enempää samaa mieltä.