Karaokeparatiisissa on ne kaikki. Melkein tyhjät keskiolutbaarit, molli-iskelmät, karsean rumat Sotkan huonekalut, yksinäisiä miehiä, jotka eivät osaa puhua tunteistaan. Lakoninen kurjuushuumori. Lumimaisemat, Volvot pakkasella, kasvutarina, jonka kertomista saa odottaa ja joka lopulta on surullisempi kuin kukaan osasi odottaa.

Sukupolvijuttuja ja mennyttä maailmaa, syrjäseutujen pienten piirien tuskaa? Eikö kotimaisista dokumenttielokuvista Miesten vuoro tyhjentänyt tämän pajatson ihan vihoviimeisenä, ja siitäkin on 12 vuotta.

Karaokeharrastajista kertovassa Karaokeparatiisissa on sitä paitsi saunajakso. Näemme suomalaisia laulamassa karaokea erilaisissa saunoissa, myös pilvisessä juhannuksen kaltaisessa kesäillassa maailman suomalaisimman suomalaisjärven rannalla niin, että hyttyspopulaation käytännössä tuntee. Kuinkas muuten.

Vuonna 2022 tällaisen luulisi olevan vain erkeille ja sirpoille, mutta antakaas olla: Karaokeparatiisi kuuluu sittenkin toiseen mielenmaisemaan.

Einari Paakkasta nimittäin kiinnostaa eskapismi, ei vellominen. Karaoke-dj on kuin terapeutti – tai shamaani, jonka rituaa­lin turvin autonkorjaajat, menetyksistä toipuvat ja sairaat vapautuvat hetkeksi ikeestä. Karaokeparatiisi ei ole sellainen perinteinen yhteiskunnallis-depressiivinen Vakava Dokumentti, jossa paljastetaan, miten karusti asiat todella ovat, vaan sen sielu on hetkissä, joissa todellisuus nimenomaan laajenee biisien voimasta.

Eikä kai kukaan ajattele, että karaokessa kyse olisi taitavasta laulamisesta, vaikka dokumentissakin on eräänä tarinansäikeenä pyrkimys Las Vegasissa (kaupunki Yhdysvalloissa, ei sen niminen baari Kalliossa) järjestettävään karaokekilpailuun. Mikki kädessä avaudutaan, päästetään ulos.

”Ei kai sitä kukkaa ossaa laulaa”, toteaa eräs vanhempi herrasmies nuorelle naiselle, joka ei halua lurautella yleisön edessä.

Elokuvan onnistumisen avain on luotto musiikin voimaan. Teos kunnioittaa biisien tunteikkaita, pöhköjä, koskettavia, yllättäviä ja myös tosi ”huonoja” tulkintoja. Niiden kautta rakentuvat tarinoiden henkilökuvat.

Kaikki tekniset osa-alueet ovat kohdillaan: Marita Hällforsin kuvaus, Antti Reikon leikkaus, Pietu Korhosen äänimaisema. Käsityöläisyyden tuntu ei ole ainoa asia, joka aiheuttaa voimakkaita mielleyhtymiä taannoiseen yllätyshittidokumenttiin Piemonten tryffelinmetsästäjät. Vaikka miljööt ovat Euroopan kaksi etäistä laitaa, avaimet ovat samat. Visuaalisuuteen on todella panostettu, asetelmat ja tuokiot ovat melkein liian laitettuja, mutta ei kuitenkaan. Tyypeistä kerrotaan hyvin vähän ja silti riittävästi.

Karaokeparatiisi on tunteiden elokuvaa, ja tämä on dokumenttielokuvan piirissä aika uusi suuntaus. Tässä on poikkeuksellisesti elokuva (ja erittäin poikkeuksellisesti dokumenttielokuva), jonka optimaalinen katsomistila on lievä päihtymystila. Antaa mennä. Älä jää ajattelemaan. Tunteet pulp­sahtelevat.

En kannusta juomaan. Karaokeparatiisi vain toimii nimenomaan kuin baari-ilta, tai muistikuvat baari-illoista. Tyyppejä, musiikkia, avautumisia, parhaimmillaan merkillisen hyvä fiilis.

Karaokeparatiisi aiheuttaa myös krapulan. Jälkikäteen tuntui, että elokuva eksotisoi nämä pääasiassa alemman keskiluokan ihmiset mahdollisimman sympaattisiksi. Mietin hetken, että miksi näihin yhteiskunnallisesti mitä kiinnostavimpiin miljöihin – sillä vähän muuta lupailevan alkujakson jälkeen katse on kehittyvien maakuntien ja lähiöiden perus-Suomessa – sijoittuvassa elokuvassa ei enemmän näy luokan vaikutus sosiaalisiin ongelmiin ja hyvinvointiin.

Teki melkein mieli sanoa, että missä Suomen lippu -hihamerkit ja maahanmuuttonarina, sitähän karaoke-Suomi on, tämä taianomaisuus ei ole totta!

Mutta se olisi mieletöntä. Tämä on elokuvaa, tämä on Satumaa. Tunteitani manipuloitiin taitavasti. Kiitän siitä. Suomalaisessa karaoke-elokuvassa on olennaista muistaa, että ei ole hyvä­–huono-akselia (check) ja säästää Paratiisi loppuun (check). Todellisuudessa kaikki on poliittista, mutta karaoke saa hetkensä ajan olla vain karaokea.

Karaokeparatiisi. Ohjaus: Einari Paakkanen.

Korjaus verkko-otsikkoon 8.8.2022: Korjattu otsikon muotoilua. Aiemmasta versiosta sai virheellisen käsityksen siitä, etteivät sosiaaliset ongelmat näkyisi dokumentissa.

Kalle Kinnunen on kolumnisti, joka on laulanut Rekkamiehen Pataässässä.