Kolmetoista vuotta sitten Mika Kaurismäki ohjasi elokuvan Kolme viisasta miestä. Siinä Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka näyttelivät miehiä, jotka istuvat iltaa, puhuvat elämästään ja kohtaavat asioita ehkä ensimmäistä kertaa.
Elokuvan valttina oli tietty välittömyyden tuntu. Se oli tässä ja nyt, kuin teatteria pienellä näyttämöllä.
Pienellä tuotantokoneistolla aikaan saatu Kolme viisasta miestä oli tavallaan paluu Kaurismäkien varhaisuralle, vaiheeseen, jossa Aki ei ollut breikannut valovuoden päähän isoveljestään Mikasta ja jossa freesimpien suomalaisten elokuvien tekoon liittyi vahvasti istuminen Messeniuksessa tai Kosmoksessa.
Ennen kaikkea elokuva oli näyttelijäkolmikkonsa näköinen. Heidän vetovoimansa teki siitä kiinnostavan. Muu ympärillä, käsikirjoituskin, oli toissijaista. Mitä siitä, jos kohtaukset ovat pitkitettyjä ja dialogi teennäisen kankeaa, jos itse asiasta, keski-iän kriisistä, saadaan irti resonoivaa tunnetta.
Ymmärrän, miksi Kolme viisasta miestä sai hyvän vastaanoton. En kuulunut sen faneihin. Jos Kaurismäen varhaistuotantoon, Arvottomiin ja Rossoihin verrattuna mukana oli iän, kokemuksen ja uusien pettymysten perspektiiviä, yhtä lailla elokuva oli enemmän omahyväinen kuin itsevarma.
Etenkin halaava loppu oli aivan hirveä. Tietysti olen vain helvetin allerginen tällaisille ”juron suomalaisen miehen” kuvauksille, etenkin kun improvisaation ja itsetyytyväisyyden raja oli piirretty väljähtyneeseen hanaolueen.
Nyt sama porukka on tehnyt uuden juomis- ja istuskeluleffan. Se on jo niin löysä, että se on sympaattinen.
On pandemia, koronakriisi. Taustatiedoksi: Mika Kaurismäki on yksi Corona-nimisen ravintolan omistajista. Yö armahtaa kertoo eräästä illasta kriisin aikana – mitään havaintoa pandemiasta elokuva ei silti esitä, se on vain otettu kehys – juuri tässä ravintolassa. Olen pahoillani, mutta elokuvassa myös juodaan Corona-olutta. Tämänkään vitsin ei anneta mennä ohi.
On se ravintola, ja siellä pöytä. Ravintoloitsijan (Heiskanen) seuraksi tulee vanha kaveri (Sveholm), ja totta kai avataan oikein erityisen hyväksi kuvailtu punaviini.
On näet puhuttavaa. Miehet avautuvat.
Tulee toinenkin kundi, muukalainen (Torikka), jolla on joku peitelty hätä. Koska näiden elokuvien idealismia on näyttää, miten ”juro suomalainen mies” avautuu, illasta tulee suuri humanistinen tapahtuma.
Kuten Kolmessa viisaassa miehessä ja sitä seuranneessa, muodoltaan yhtä kotikutoisessa Dostojevski-tulkinnassa Veljekset, juttu myydään täysin näyttelijöillä ja aika paljon vielä sillä, mitä he tuovat juttuun mukanaan paitsi kokemuksestaan, myös persoonastaan.
Kunpa toisivat enemmän. Elokuvan täyttävät puheet elämänkriiseistä, avioeroista ja vaikeista suhteista omiin lapsiin ovat syvyydeltään kuin jotain tiskillä ohimennen kuultua baarifilosofiaa vailla todellista itsereflektion kaikupohjaa. Milloin tämä alkaa, milloin tämä pitäisi ottaa vakavasti?
Näyttelijöissä sinänsä ei ole vikaa. Heitä vain ei ole ohjattu. Joskus se olisi tarpeen. Käsikirjoituskin auttaisi. Maneerit eivät armahda.
Huolet pois: Yö armahtaa ei todellakaan ole ajankohtaisuuteen pyrkivä elokuva. Yhteiskunnan sulku on lähinnä hyvä tekosyy olla värväämättä ravintolatilaan statisteja kolmen enemmän tai vähemmän viisaan miehen seuraksi.
Mikä on itsetietoinen silmänisku, mikä postmodernismia, mikä pelkkää omassa erinomaisuudessa kellimistä? Kolme viisasta miestä -elokuvan karaokeloppu löi kaiken läskiksi: ei me olla tosissaan, se sanoi, ikään kuin näin voisi irtisanoutua ulkopuolisten tarkemmasta tutkiskelusta.
Yö armahtaa on cringeä, eivätkä koronavitsit ole ainoa syy. On vaikea olla kiemurtelematta, kun repliikit ovat väkinäisiä kuin karkeassa parodiassa, kun henkilöohjauksen puute panee jokaisen näyttelijän vetämään omaan suuntaansa, kun miesten pakkaa sekoittava nainen edustaa kaikkia maailman naisia näin sovinistisesti, kun ”juro suomalainen mies” uhriutuu maailman painon alla.
Maailma on muuttunut. Yö armahtaa voisi olla kiva televisiohomma kohderyhmälleen. Yle ei tällaisia tosin enää yksin ostaisi, etenkin kun juttu on henkisesti tunkkainen, joten Kaurismäki on rahoittanut homman itse – eikä kyse ole suurista summista, sillä kuvaukset on tehty alle viikossa.
Kaurismäen firma myös poikkeuksellisesti levittää elokuvan itse: varsinaiset levitysyhtiöt eivät ole nähneet siinä kaupallista potentiaalia.
Katsotaan kuinka käy, sillä suurten ikäluokkien kieriskelynhalua on joskus vaikea ennustaa. Sanotaan, että kliseet ovat kliseitä, koska ne ovat totta, ja sitä ”juro suomalainen mies” totta kai on.
Yö armahtaa. Ohjaus: Mika Kaurismäki
Kalle Kinnunen on elokuvakolumnisti, joka arvostaa elokuvia, joissa on raikkautta.
